Harva laulumusiikin ystäväkään ilmeisesti tietää, että kansainvälisesti yksi merkittävin ooppera- ja liedtaiteilijamme, laulusolisti ja musiikkikasvatuksen vaikuttaja Jorma Hynninen on ollut myös merkittävä jazzlaulaja. Pianisti Heikki Sarmannon kanssa tehty Evergreen Love Songs (1993 Ondine) sisältää nimensä mukaisesti mittavan kokoelman rakkauslauluja jazzillisin tulkinnoin. Tuore muistelmateos, Jorma Hynninen - Sielun maisemia (Kirjapaja, 2012) luotaa nimensä mukaan maailmankuulun laulajan yksityiselämää ja omia ajatuksia ihmisyydestä, työstä ja perheestä. Kirjan on kirjoittanut Pekka Hako.

Leppävirran Sorsakoskella 1941 syntynyt Jorma Kalervo Hynninen vietti lapsuutensa maaseudulla, ja kuvailee tätä elämänpiiriä sen vaatimattomuudesta huolimatta sangen sopusointuiseksi, rauhalliseksi, ajoin jopa idylliseksi. Pienviljelijä-työnjohtajaisän määrätietoisessa silmälläpidossa Jorman lapsuus kuvautuu kovin askeettisena, ja mitä muuta se noissa oloissa olisi voinut ollakaan.

Lukija ehkä kysyy, missä ovat pojille tyypilliset ilkikurisuus ja kepposet. "Topeliaanisen karu", jos näin saa sanoa, tai ilmeisen puritaaninen elämäntyyli lienee muokannut sitä ankaruutta, kärsimättömyyttä ja vaativuutta, josta Hynninen on varsinkin pedagogin roolissa tullut tunnetuksi. Jäyhä totisuus ja paikoin ehkä myös jonkinasteinen tosikkomaisuus ovat olleet laulajalle luonteenomaisia piirteitä. Ankaruustendenssiä Hynninen ei itsekään kiellä.

Opintien alku oli ohdakkeinen, mikä nähtävästi kasvatti pojan sisua ja pani treenaamaan myös itsetuntoa. Heikko koulupoika kehittyi maailmankuuluksi laulutaiteilijaksi, jota luonteen ehdottomuus, taiteelliset periaatteet ja rakkaus kotiseutuun muistelon mukaan estivät myymästä sieluaan suurelle rahalle. Menestys luovassa työssä on vaatinut itsekkyyttä, josta muu perhe on joutunut kärsimään eläessään tiukasti isän ammatin ehdoilla. Suomi ja kotikonnut kuvautuvat maailmanmaineeseen yltäneen laulajan mielessä kuitenkin kaipuun kohteina laajoilla matkoilla.

Äidin perimää lienee taiteellisuus ja kielellinen lahjakkuus, isältä taas näyttää tulevan jämäkkyys, sinnikkyys ja johtamisvietti. Hynninen kertoo suorapuheisesti ristipaineista, joita syntyy ammatin, julkisuuden ja privaattielämän ristiaallokossa, arvoistaan ja tunteistaan.  Hän on avoin myös Marko-poikansa traagisesta kuolemasta, ja ikääntymisen väistämättä tuomasta luopumisesta. Elämän karut ja kauniit kokemukset ovat "pyöristäneet kulmia", aiempaan ankaruuteen ja ehdottomuuteen on tullut suvaitsevaisuuden piirteitä.

Työ, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää

"Sielun maisemia" asettaa haastavan teeman, jota teos lähestyy lähinnä taiteilijan elämänvaiheiden,, omakohtaisten kokemusten ja perheen kautta. "Ura pähkinänkuoressa" kestää vajaat neljä sivua - siis todella kompaktiin muotoon tiivistetty paketti yhdestä kansainvälisimmästä suomalaisesta laulukarrieerista. Tämä on kirjan otsikon kanssa sikäli ristiriidassa, että työllä on kuitenkin ollut keskeinen osa taiteilijan sielunmaisemissa.

Toki työtekoon viitataan muissa yhteyksissä, mutta työn syvällisempi merkitys tahtoo jäädä etäiseksi, roolit ja oopperatalot siinä sivussa. Olisihan tuosta yhteistyöstäkin ollut kiva jotakin lukea; mihin jäivät Sarmannot, Ryhäset ja Talvelat? Ja ulkomaiset lauluhirmut tietysti päälle, vaikkei nyt alan juoruja kaipaisikaan.

Klassinen musiikki vaikuttaa niin, että siihen menee koko sielullaan mukaan, Hynninen sanoo. Kuitenkin hän itse pitää teostaan yleispätevänä esityksenä uran ja perhe-elämän yhteensovittamisesta. Lukija joutuu kuitenkin näkemään vaivaa löytääkseen tällaista yleispätevyyttä kirjasta, rytmimusiikin ystävä eritoten.

Olen kuunnellut Hynnistä muutamilla estradeilla (Savonlinnassa, Lapuan kirkossa, Ilmajoen musiikkijuhlilla), ja todennut hänet väkeväksi tulkiksi. Ihmisenä hän on antanut itsestään sangen etäisen ja omanarvontuntoisen kuvan. Vahvan henkilökohtaisuuden ansiosta kirja varmaankin lähentää häntä kansaan.

Hynninen kokee myönteisenä, että lapsetkin löysivät ammatin musiikin alalta: Marko oli laulaja, Ursula on kanttori ja Laura harpisti. Isä ja tyttäret ovat esiintyneet yhdessäkin. Valitettavasti laulajan jazzura jäi noinkin lyhyeksi, levy olisi kyllä ansainnut jatkoa.

Kirjan kirjoittaja Pekka Hako on tehnyt aiemmin pääasiassa tietokirjoja. Tähän nähden muistelossa on kovin paljon sivupolkuja; ei nyt välttämättä "vielä tuli mieleeni"-tyylin syrjähdyksiä, mutta silti jossain määrin erillisiksi jääviä lukuja. Oman huomionsa saavat laulajan sielunmaisemille huomionarvoiset virret ja maalaaminen.

Muistelo jäsentyy neljään päälukukuun; Jäätyneet kyyneleet, Yksinäisyys, Tienviitta ja Virvatuli.  Näinkin epäsuorista otsikoista on hieman hankalaa hahmottaa teoksen kokonaisuutta. Osa alaotsikoista on hyvinkin yksiselitteisiä (Taiteilijan tehtävä), jotkut taas sangen viitteellisiä (Armoton usko).

Jäsentelyyn ja tapahtumien kronologiaan olisi voinut kiinnittää hieman enemmän huomiota. Reetta-vaimon sekä tyttärien haastattelut edustavat jokseenkin epätavallista lähestymistapaa, kun pitäisi tutkia artistin henkilökohtaisia sielunmaisemia. Kirjoittajan opetusalan tausta näkyy hieman paperinmakuisessa kirjoitussävyssä ja mm. tavassa alleviivata painettua tekstiä, mikä ei lisää lukunautintoa - lukijan pitäisi itse löytää keskeiset asiat tekstistä.

Sielun maisemia avaa elämänkokemusten ja koettelemusten jättämiä jälkiä. Vielä kaivattaisiin ammatillinen memoaari, josta musiikin ystävät ja tulevat ammattilaiset voisivat ammentaa syvempää näkemystä teoksiin ja tulkintoihin.

Pekka Hako: Laulajan sielunmaisemia
Kirjapaja, sid. 221 s.

Taiteilijaelämää. Ja -kuolemaa...

Claes Anderssonin (74) kirja Oton elämä sijoittuu musiikkimaailmaan ja erityisesti voisi sanoa jazzmuusikoiden elämäntyyliin. Tarinan fokuksessa ikääntynyt muusikko pohtii elettyä elämää ja vähän sitä tulevaakin.
Kirjoittajan oloinen mies, Otto, on vanheneva jazzpianisti ja kirjailija, joka on ehtinyt kunnostautua politiikassakin. Kirjassa hän havainnoi Helsingin Meilahdessa, kodistaan erillisen työhuoneen ikkunasta puuta. Koivun olemuksessa hän huomaa mm. vuodenaikojen variaation, kuten tietysti me kaikki huomaamme, mutta Otto tiedostaa sen uudella tavalla ja vaihtelu inspiroi häntä.
Otto on ilmeisen sosiaalinen, vaikka välillä eristäytyykin muista. Hän pitää luentoja, kynäilee - osittain ehkä kyhäilee -, mutta koettaa kuitenkin pysyä aktiivisena ja elämänreunassa kiinni. Hormonitkin hyrräävät ja mieli tekee. Otto seuraa uutisia, vaikka niissä ei nykyisin ole enää mitään seuraamisen arvoista. Tarinan päähenkilö käy elokuvissa, pelaa kasinolla (täytyy olla hyvän viran suoma palkkataso yltääkseen kasinopeleihin), ja tekee yleensäkin parhaansa näyttääkseen kultivoituneelta henkilöltä. Menestyksellä siunataan ja naisiakin löytyy.
Muistikuvat koetusta elämästä virtaavat läpi tajunnan. Ajallinen kaari on laaja sisältäen elettyä lapsuusaikaa sodan varjossa, omien vanhempien ihmiskohtalot, kuohahtelevaa ja romantisoitua 1960-lukua, vuodet eduskunnassa. Paljon elämää, kuten kirja otsikkokin lupaa.
Ars longa, vita brevis. Suosittu käännös tälle Hippokrateen aforismille on "taide pitkä, elämä lyhyt", mikä ei suoranaisesti ole väärin - latinan "ars" voi viitata sekä taitoon että taiteeseen. Kreikankielinen Hippokrates puhui kuitenkin eritoten lääkärin taidosta ja osaamisesta.
"Lääketieteen isä" tuli mieleen Ottoa lukiessa, onhan kirjailija itsekin lääkäri ja ihmiselämän moniongelmaisuus ja katoavaisuus tulee sivuilta vahvasti vastaan ja vain tiivistyy loppua kohti. Lääkäreille, ainakin suomalaisille ammatinharjoittajille, tyypillisesti kirjoittaja fokusoi tarkasteluaan vahvan tautiopillisesti - taidon voima yhden elämän ylittävänä energiana jää siten vajaamittaiseksi. Kuolematematiikan hallitsevaan resonemangiin se sopii huonosti.
Andersson on varmastikin useimmissa ajamissaan asioissa oikeassa, jos kohta vastakkainasettelu ei kaikilta kohdin ole erityisen toimiva. Jos ihminen esimerkiksi alkaa pohtia arvo-ongelmia tai moraalisia kysymyksiä ja suhteuttaa niitä vaikkapa hallituksen viimeaikaisiin päätöksiin, niin masennushan siitä tulee, ellei sitä ole jo ollut.
Varsinaista huippukohtaa tarinasta on työläs löytää. Varmaankin sellainen on ollut kirjailijan mielessä, mutta hänen sarkasmille taipuvainen tyylinsä tahtoo jotenkin tasata tapahtumia yhteen virtaan. Vanhuudessa ilmentyy kovin vähän ilonaiheita, jos lainkaan.

Toisaalta rönsyilevässä esitystavassa on ajoin vaikea seurata elämänkaaren kulkua ja kerronnan logiikkaa kirjoittajan ryhtyessä politikoimaan. Otto toistaa, että ennen kaikki oli huonompaa - kai jotakin "hegeliläistä kehitysuskoa" sekin, mutta jazzmuusikot eivät pidä biisien välissä palopuheita, eikä kirjailijankaan tulisi sellaista harrastaa, olkoot ideat miten totta tahansa. Tietysti voisi kysyä, mikä Ottoa risoo, kun kaikki kerran oli ennen niin huonosti.
Yhdysvaltalainen kapellimestari ja säveltäjä Leonard Bernstein (1918-1990), kertoi isänsä vastustaneen rajusti pojan ryhtymistä muusikoksi. Yhteisön silmissä ammatin alapuolelle jäisi vain kerjäläinen, isä sanoi. Niinpä, luopuminen on varmasti aina kärsimystä, mutta näköaloja saavutuksiin ja elämyksiin Oton tarinasta jää silti kaipaamaan.
Rytmimusiikin ystävälle Anderssonin tarinoinnissa on kuitenkin paljon tuttua. Se on eletyn makuista, irtonaisesti kulkevaa, osin problemaattisesti lonkeroituvaa. proosaa, jossa elämänviisaus, aatteellinen julistus, realismi (paikoin inhorealismi) ja mielikuvitus teeskentelemättömästi sekoittuvat. Andersson osaa kirjoittaa vetreästi.
Auttaako Oton tarina ns. maallikkoa ymmärtämään muusikkoa, tai ikääntyviä muusikoita ymmärtämään paremmin itseään ja elämää yleensä, on kokonaan toinen asia. Tämänhetkisellä elämänkokemuksella vastaukseni on melko empivä, mutta toisaalta vertailukohdat puuttuvat.
Kirjallisuudessamme ei oikein löydy Anderssonille vastapeluria, joka haastaisi hänen psykopatologisen ja pessimistisen maailmankuvansa. Tärkeä puheenvuoro kuitenkin, ja Ylen aamutelevision fraasia mukaillen: toivottavasti keskustelu aiheesta (ikääntyvän muusikon asema) jatkuu. Vielä parempana pitäisin, jos se tämän kirjan innoittamana alkaisi.
Claes Andersson on luetuimpia suomenruotsalaisia kirjailijoita. Oma tausta jazzmuusikkona ja psykiatrina tuo kerrontaan elävyyttä ja tapahtumiin todentuntua. Anderssonin muistelo, josta kerroimme aiemmin, (Jokainen sydämeni lyönti, WSOY 2009), on myös artistikuvaa avartava teos, vaikka siinä Andersson jazzista onkin melko lyhytsanainen.

Claes Andersson: Oton elämä (WSOY, 2011)

Miten musiikki muutti maailmaa ja miten maailma muutti musiikkia? Siinäpä kysymyspari, joka aina aikaansaa keskustelua että mielipidettä suuntaan a - ö. Tähän porisevaan pataan heittää omat mausteensa ja ajatelmansa nyt Suomen Jazz & pop Arkiston johtaja Janne Mäkelä tämän teoksen myötä.

Heti alkuun on todettava, että Mäkelän tausta populaarikulttuurin tutkijana tulee esiin läpi teoksen. Hän spekuloi ja puntaroi erilaisia asiayhteyksiä tiedemiesmäisellä tyylillään. Asiaa ja asianjuurta on tuhottomattamasti, mutta varsinainen kokonaisuus jää kuitenkin monesti kellumaan ilmaan. Eli mätetään läjään suuri määrä asioita, erilaisia tutkimustuloksia sekä Mäkelän omaa ajatusmallia... haasteeksi lukijalle.

Mäkelä yrittää niputtaa paljon suurempaa kokonaisuutta kuin mitä kirjan sivumäärään mahtuu... ehkäpä paremmalla journalistisella otteella asioita olisi vielä voitu tiivistää ja saattaa myös kokonaisuus osin helpommin luettavaksi. Nyt tuo tutkijamentaliteetti välillä pallottelee asioilla moninaisesti saamatta välttämättä aina aikaan ytimekästä lopputulosta... vai liekö sitä olisi edes olemassakaan.
Myös Mäkelän oma asenteellisuus että suhtautuminen musiikkikirjoon antavat omat vivahteensa kokonaisuuteen, kuten kaikilla muillakin kirjoittajilla. Se antaa myös lisähaastetta lukijalle spekuloida kirjan esittämiä asioita sekä kaivaa esiin nostalgian arkistoista omia muistikuvia että faktoja. Eli katsooko tutkija asioita kuinka erilaisesta näkövinkkelistä kuin itsekukin musiikinkuluttaja...

Mäkelä on jakanut kirjansa 11 eri osaan, joista jokaisen useampaan alaosioon. Käsittelyssä ovat mm. Amerikka, Britannia, Euroviisut, Abba ja Pohjola... Mäkelän kirjaansa käyttämä lähdeaineisto on muhkea, lähdeluettelo kirjan lopussa kertoo siitä kahdeksalla sivullaan. Eli asiapohjaa on vankasti.

Kuvia sen sijaan on taas kerran tällaisessa teoksessa mielestäni liian vähän. Mäkelä itse viittasi tavatessamme siihen, että ne maksavat paljon. Harmillista, sillä lisäkuvitus olisi kovastikin (myös taitollisesti) elävöittänyt tekstiä ja täydentänyt sitä... yksi kuvahan vastaa tuhatta sanaa.

Tämä kirja on kuitenkin tällaisenaankin hyvä näkökulma menneestä nykypäivään. Se kertoo omalla tavallaan populaarimusiikin kehityksestä. Se on meille iäkkäämmille lukijoille oiva nostalgiapaukku ja kertaussopinto eletyistä vuosista. Tämän kirjan oheen kannattaa lukea esimerkiksi Jake Nymanin oivia teoksia, joista on hyvä ammentaa lisäfaktaa ja muistoja 1960 -luvulta, populaarimusiikin alkuvuosilta.

Vaikka tämän kirjan kynnettävä sarka on suuri, onnistuu Mäkelä suurelta osin hyvin urakassaan. Tosin Mäkelän aura ei osunut kyntäessä aarearkkuun eli olisin kaivannut mukaan muutaman käppyrän ja tilaston esim. myyntimääristä, rahavirroista etc, jotka olisivat antaneet vieläkin paremman kuvan, missä kulloinkin mentiin.

Edellä olevista rutinoistani huolimatta kirja on ilman muuta lukemisen arvoinen! Se on hyvä lisä kotimaiseen musiikkikirjallisuuteen, joka painottuu sisällöltään nykyisin monesti vain yhteen persoonaan tai bändiin. Tässä on laajapohjainen ja totuuspohjainen peruskattaus...

Ostakaa ja lukekaa! (OR)

Janne Mäkelä:
Kansainvälisen populaarimusiikin historiaa
224 sivua / valokuvia

Sidottu, pehmeäkantinen

Kirjastoluokka: 78.89
ISBN 978-952-67401-2-6 (sid.)
ISBN 978-952-67401-3-3 (PDF)

Sisältö
• Musiikit ilman rajoja? Ks. näyteluku (pdf-tiedosto)
• Kansainvälisen musiikkijärjestyksen muotoutuminen
• Amerikan pelko
• 1960-luvun britti-invaasio ja sen lapset
• Monta ääntä, yksi maanosa
• Eurovision laulukilpailun Eurooppa
• Amerikan Abba
• Pauhaava Pohjola
• Maailmanmusiikin paikka
• Suomen ääni maailmalla
• Radio Lunan musiikkitarjonnasta
• Lähteet
• Hakemisto

Hinta 20,00 € Jäsenhinta 15,00 €
Tilaukset: Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen

Tässä yksi esimerkki populaarimusiikin historian merkkipaaluista:

Telstar is a 1962 instrumental record performed by The Tornados. It was the first single by a British band to reach number one on the U.S. Billboard Hot 100, and was also a number one hit in the UK. The record was named after the AT&T communications satellite Telstar, which went into orbit in July 1962. The song was released five weeks later on 17 August 1962. It was written and produced by Joe Meek, and featured a clavioline, a keyboard instrument with a distinctive electronic sound.
This novelty record was intended to evoke the dawn of the space age, complete with sound effects that were meant to sound "space-like". A popular story at the time of the record's release was that the weird distortions and background noise came from sending the signal up to the Telstar satellite and re-recording it back on Earth. It is more likely that the effects were created in Meek's recording studio, which was a small flat above a shop in London. It has been claimed that the sounds intended to symbolize radio signals were produced by Meek running a pen around the rim of an ashtray, and that the "rocket blastoff" at the start of the record was actually a flushing toilet, with the recordings made to sound exotic by playing the tape in reverse at various speeds.
The record was an immediate hit after its release on August 17, 1962, remaining in the UK pop charts for 25 weeks, five of them at number one, and in the American charts for 16 weeks.

(Ylläoleva teksti ei ole Mäkelän kirjasta, joka on kokonaan suomenkielinen)

Cisse Häkkinen (Hugo Christer Häkkinen) muistetaan parhaiten Hurriganes-yhtyeen basisti-vokalistina, vaikka hän oli muissakin bändeissä ja loi myös soolouraa.

Honey Aaltosen muistelo kelaa nuorena kuolleen entertainerin elämänkaarta lapsuudesta alkaen aina alkoholismin tuottamaan, ennenaikaiseen kuolemaan. Cissen henkilötarina rikastaa Ganes-kuvaa - ehkä se ei niinkään syvennä sitä, mutta ainakin faneille tuo basistin ihmisenä lähemmäs lukijaa.

Häkkinen (1951-1990) lukeutui musiikkimaailman arvoituksellisiin tyyppeihin, joiden oma tahto ei nähtävästi oikein kunnolla koskaan kehittynyt täyteen mittaansa. Rumpali Remu Aaltosen tinkimättömässä ohjauksessa Hurriganes nousi väkisinkin 1970-luvulla kotimaisen rytmimusiikin huipulle - tai lähinnä koska siellä ei vielä ollut ketään.

Tienraivaaja mullisti osaltaan samalla pienen maamme musiikkibisnestä; bändien alisteinen, "hattu kourassa"-asetelma suurten levy-yhtiöiden mahdin ja Ylen kaikkivoipaisuuden edessä alkoi hiljalleen muuttua tasa-arvoisemmaksi. Näin Hurriganes helpotti välillisesti myös jazzin asemaa levytysbisneksessä ja muutenkin. Yleisön villitsijänä alkumuoto ei taas ole levinnyt totisesti puurtaviin jazzpiireihin.

Häkkinenkään ei tullut maineikkaaksi taiturillisena bassokitaran ihmelapsena, mutta hän omaksui nopeasti energisen bändivaikuttajan lavaroolin antaen kitaristi Albert Järviselle tarvittavan taustatuen. Cissehän oli alun alkaen kitaristi ehtien jo levyttääkin siinä perustehtävässä. Hän siirtyi olosuhteiden pakosta ja rumpali-liideri Remu Aaltosen painostuksesta bassoon, jota hän soittikin kuin sähkökitaraa. Cissen oikean käden plektratekniikka edusti varsin puhtaasti kitaratyyliä ja hänen vasemman käden sormitusotteensa ylenkatsoivat kaikkia positioinnista annettuja ohjeita. Vasurin peukalon "kuristusote" bassonkaulasta oli toistumaton missä tahansa musiikkimuodossa.

Albert Järvisen kulttimainetta ei käy kiistäminen, mutta täytyy suhtautua varauksellisesti kirjoittajan väitteisiin, että "bändin keulakuvaksi nousi basisti Cisse Häkkinen", tai että "hän oli Suomen ensimmäinen rock'n'roll-tähti". Tämä ei tietenkään estänyt sitä, että tähteydestä kehkeytyi tuota pikaa erottamaton osa hänen elämäänsä. Itse en silti muista ketään, kuka nuorena olisi mieltänyt juuri Cissen Hurriganesien keulakuvaksi. Ja "rocktähteys" ja naiset - eiköhän tässä ollut nopea vaurastuminen hieman kihahtanut kaverin hattuun ja pop-idoleilla riittää aina faneja.

Ilmeisesti levy-yhtiön painostuksesta (yksi Aaltosen hylkäämiä näkökulmia) Cissen rooliksi hahmottui Hurriganesissa eräänlainen "lollipop"-purkkarokin pehmopoju (I will stay, My only one jne.). Teinipoikaidolin mukainen Teen Dreams-soololevy joka tapauksessa myi hyvin, mutta kaksi seuraavaa huonommin. Kunnon manageria ei löytynyt, joka olisi luotsannut miehen uusille urille. Cissellä oli myös aitoa komiikan tajua, kuten vaikkapa nenään honottava Sweet Sue tai My sweet Lily todistivat. Tätä tendenssiä Remu vain ei osannut Ganesissa täysin hyödyntää.

Cissen nimeäminen Hurriganes Companyn toimitusjohtajaksi oli totaalinen mismatch ja osoittaa huonoa arviointikykyä omistajilta. Noissa olosuhteissa Cisse olisi ollut kiireellisen ammattiavun tarpeessa.  Osaltaan tämä kiihdytti hänen alamäkeään ja johti myöhemmin henkilökohtaiseen konkurssiin. Bändin jäsenillä olisi ollut mahdollisuus hyviin ansioihin ja turvattuun tulevaisuuteen, oikein johdettuna.

Rönsyilevää kerrontaa

Kirjan tekotapa, aikalaishaastattelut, tuo mukanaan melkoisen tempoilevaa, katkeilevaa ja rönsyilevää tekstiä Ganes-basistin yksityiselämästä. Remun linnakeikasta hypätään äkkiarvaamatta Laajasalon diskoon. Luku 2 (Pohjois-Haaga) kuvaa aluksi kahden sivun verran Cissen lapsuutta, mutta yhtäkkiä ollaankin Hurriganes-ajoissa. Luku 9 (Järvinen) ei sisällä juuri mitään luonnehdintaa Albertista jne.

Lukija on ajoin yhtä vaivautunut kuin TV:n katsoja aikoinaan Iltatähti- tai Plyysiä ja hyvää musiikkia -lähetyksiä katsoessaan. Kappaleiden otsikointiin olisi voinut kiinnittää huomiota; Aamusta (syntymä) se alkaa, ja Yöhön (kuolema) se päättyy. Otsikointi ei juuri vastaa lukujen sisältöä, ja tämä heijastuu häiritsevänä tekijänä kautta koko kirjan.

Honey Aaltosen vapaa kirjoitustyyli on sekoitus narratiivista, tarinankerrontaan pohjautuvaa puolipuhetta, kehitysromaania ja novellimuotoa - kappaleet ovat lyhyitä ja yllätyskäänteitäkin yritetään syöttää ahkerasti. Nimeämättömiin haastattelulausuntoihin perustuva kerronta sisältää paljon vuoropuheluita. Niiden todenperäisyyttä ei suoranaisesti käyne kiistäminen; ne ovat uskottavan tuntuisia, vaikkei välttämättä korrekteja, siis virheettömiä. Osin sananvaihto muistuttaa jo jossain määrin juoruilua, hyvässä hengessä ehkä, mutta silti lörpöttelyä.

Muusikkomiehen henkilökuvaksi kirjassa on ennätysmäärä naisen vaginan kansanomaisempia nimityksiä. Epäselväksi jää, kenen etuja tällainen palvelee. Olkoonkin, että se lienee mm. Remun puhetyyli, mutta sadannen toiston jälkeen lukijan tekee mieli sanoa: "okei, ymmärsin jo". Paradoksi tämäkin; Cisse persoonana ja sukunsa edustajana jää lopulta arvoitukseksi, vaikka juuri ihmisenä häntä on haluttu lähestyä.

Kirja on stadilaisittain hyvin sisäänpäin lämpiävä ja kuin Ganes-sisäpiireille suunnattu. Ympyröiden ulkopuolinen, alasta kiinnostunut uusi lukija saattaa tuntea ulkopuolisuutta, kun henkilöistä aletaan vain kertoa, ilman esittelyä. Joku "Järvinen" tai "Ile" siellä vain pölähtää tekstiin mukaan. Asiasta kiinnostunut, mutta alaa ja nimiä tuntematon lukija voi ihmetellä, kuka mahtaakaan olla "Maarit", kun hänestä puhutaan kuin vanhastakin tutusta. Maarit Hurmerintaa ilmeisesti tarkoitetaan, mutta sellaisen voisi sanoa suoraan, ilman snobbailua muusikkotuntemuksella.

Helsingin kaupunkituntemus auttaa lukijaa: siis jos tietää, mikä ja missä on tai oli Digelius, Kaivohuone tai Pohjois-Haagan Elannon baari. "Laajasalon disko" (jääradan pukuhuone) katsotaan niin merkittäväksi paikaksi, että sille on omistettu oma lukunsa.

Varsinaisen musisoinnin kuvauksen rooli jää muistelossa valitettavan vähiin. Hakemistoa tai biisiluetteloa kirjassa ei ole. Lähin vertailukohde, John Fagerholmin & Jaakko Riihimaan teos Albert Järvinen, oli toista maata; kitaristin tekemisistä oli tarkkaa detaljifaktaa ja tämä ulottui aina soittimiin, vahvistimiin ja efektilaitteisiin. Runsas kuva-aineisto tuo yksityisen lisänsä Cissen julkisuustarinaan.

Cisse Häkkisen elämänkerran myötä Hurriganes-saaga alkaa olla nyt paketissa, näkökulmiahan on jo aika monta. Tähän mennessä ovat ilmestyneet henkilökuvat Remu Aaltonen: Poika varjoiselta kujalta (WSOY, 1984), John Fagerholm & Jaakko Riihimaa: Albert Järvinen (Johnny Kniga 2010) sekä bändipotretti Honey Aaltonen, Vesa Kontiainen & Kjell Starck: Hurriganes (WSOY, Johnny Kniga, 2002), ja vielä kuvakirja Ben Kaila, Henrik Schütt & Risto Vuorimies: Ganes - Valokuvia Hurriganesista (WSOY, Johnny Kniga, 2006). Hauskuuttavan ulkomusiikillisen lisän Ganes-maailmaan tuo vielä Jukka Annalan toimittama Remusanakirja (Teos, 2008). Joten eiköhän se ole tässä. On Suomessa muitakin hyviä rock-bändejä - ja jazzin alueelta myös.

Hyvä sittenkin, että rytmimusiikin lippulaivamme historia on nyt läpikotaisin valotettu. Muistelo koettaa pusertaa hauskuutta irti Cisse Häkkisen omasta tarinasta, mutta pohjimmiltaan se on kovin surullinen ja osin tragikoominenkin. Mutta niinhän se on elämässä yleensä; menestys tulee äkkiarvaamatta, mutta taito hyötyä siitä on harvoille suotu.

Jake Nyman, aikamme legendaarinen musiikkitoimittaja, on jälleen rykäissyt kirjan. Tällä kertaa aiheena on Tähtisumua, sitä samaa, jota hän vääntää eetteriin Ylen kanavalla sunnuntai-iltapäivisin.
Tuo lepopäivän nostalgiapläjäyshän on keskittynyt aikaan, jolloin ihmiset tekivät vielä musiikkia; jazzia, viihdettä, elokuvaa, iskelmää fyysisesti omilla kyvyillään ja taidoillaan. Ei nykytekniikalla, joka saa lähes kaiken maistumaan kliinatulta samankaltaisuudelta ja kloonatun tunteettomalta.

Nyman on jakanut kirjansa prologin lisäksi 11 eri osioon, joista jokainen osio sisältää lyhyen nasakoita kertomuksia niin säveltäjistä, tuottajista, sovittajista kuin esittäjistäkin sekä tuotosten menestyksestä että listasijoituksista. Amerikka on kaiken alku ja juuri, mutta myös Eurooppa on huomioitu mukavasti. Ja tietysti Suomi, jonka usein niin kömpelöt 1950 -luvun cover -käännökset jäivät allekirjoittaneenkin korvien väliin soimaan.

Viime mainittu seikka saakin todellisen nostalgiaruiskeen tämän teoksen myötä, kun Nyman latoo pöytää kappalenimiä ja esittäjiä kuin liukuhihnalta. Mukana myös sellaisia artistinimiä, jotka ovat allekirjoittaneelta jääneet unhon yöhön.
Kirja sisältää aivan hillittömän määrän tietoa. Ja muistoja. Tämän kaiken materiaalin sulattaminen ei onnistu yhtäjaksoisella lukemisella, vaan muistoja pitää välillä sulatella. Nauttia pienemmissä erissä. Ja tässäkin Nyman on jälleen onnistunut hienosti, sillä kukin juttu on maksimissaan parin-kolmen sivun mittainen, usein lyhyempikin. Radiotoimittajana hän on tottunut lyhyisiin spiikkeihin ja stilisoimaan vain olennaisimman esiin.

Tämä ei tarkoita sitä, että Nyman jättäisi asiat vaillinaisiksi tai luut ilman lihaa. Ei suinkaan, sillä kirja on pullollaan mitä herkullisimpia tarinoita. Erilaisia asioita, joista osa allekirjoittaneellekin entuudestaan tuntemattomia. Todellisia herkkupaloja.

Ainoa pahe tällaisesta kirjoittamisesta on se jano, ei yksitähtisen, vaan tiedon, jota pitää alkaa kaivella lisää Nymanin tarinoiden jatkoksi. Ja myös levyhyllystä joutuu puhaltelemaan pölyt pois useammasta levystä ja kuuntelemaan nostalgian herkkuja. Onneksi viime mainittua työtä helpottaa netti, josta noita herkkuja voi myös itselleen helposti ostaa, mikäli on vanhat levyt pöljyyksissään elämän varrella lainannut, hukannut tai tuhonnut.

Nyman käyttää tekstinsa välissä lainauksia eri artistien elämänkertakirjoista sekä kappaleiden sanoituksista, jotka antavat lisäväriä kirjan sisältöön. Itse kuvitus on kirjassa kuitenkin köyhää, sillä 16 -sivuisen levykansista koostuvan väriliitteen lisäksi ei muuta kuvitusta juuri ole kuin muutaman piirretyn, yksinkertaisen postimerkkimukaelman muodossa. Ehkäpä kirjan sisältö olisi saanut vieläkin nasakamman nostalgisen vireen, mikäli kuvia olisi sijoiteltu juttujen oheen. Liekö kustannussyistä päädytty nykyiseen formaattiin...

Ollaanpa kirjan ulkonäöstä mitä mieltä tahansa, sisältö on kuitenkin sykkivän sielukasta alkaen prologista: Kun äänilevy ja elokuva kohtasivat. Eli vuodesta 1927, jolloin maailman ensimmäinen kokopitkä äänielokuva The Jazz Singer sai ensiesityksensä.

Jazzista ja sen eri vivahteista Nyman kirjoittaa erittäin moneen otteeseen kronologisessa järjestyksessä kulkevassa tekstissään. Tosin on huomioitavaa, että sana jazz jää usein taka-alalle, vaikka käsitellään artisteja ja kappaleita, jotka sisäistetään yleisesti jazzkategoriaan kuuluviksi.

En katso tällä olevan kuitenkaan suurta merkitystä, vaikka Tähtisumu suorastaan vilisee alkupuolellaan jazzkappaleita, niiden säveltäjiä, sovittajia, tuottajia ja esittäjiä. On Benny Goodamania, Charlie Christiania, Count Basieta, Billie Holidayta, Django Reinhardtia, Glenn Milleria, Frank Sinatraa, Andrew Sistersia, Louis Armstrongia, Ella Fitzgeraldia, Les Paulia... ja monia, monia muita.

Kun tähän lisätään legendaariset elokuvasävelmät Casablancan As Times Goes By -biisistä Ennio Morriconen Hyvät, pahat ja rumat - teemaan, päästään jälleen uuteen nostalgiasfääriin. Ja lisää löylyä kiukaalle lappavat kirjan teemoista vaikkapa; Kultaisen trumpetin laulu, Ja rokki soi... vai soiko sittenkään, Italian iskelmiä ja muita kansainvälisiä tuulahduksia, Euroviisuja, Beatlemanian pyörteissä...

Mielestäni Nyman on tiivistänyt oivasti pyöreästi puolen vuosisadan musiikkitarjonnan. Sen ikivihreiksi muodostuneet kappaleet. Toki paljon enemmänkin kirjoitettavaa olisi löytynyt, mutta kokonaisuus olisi kasvanut turhan massiiviseksi.

Meille, jotka olemme aiemmin tutustuneet ja viime vuosisadan puolivälistä aktiivisti kirjan kertomaa musiikkia kuunnelleet, tämä teos on kuin kertausoppitunti. Nostalginen muisteluhetki "vanhoihin kunnon aikoihin".

Nuoremmille ja asiaan perehtymättömille kirja on kenties eräänlaista hebreaa... nimi ja lukuviidakkoa, tiedontäyteistä asiapohjaa, jonka pohjalta on hyvä tutustua menneisyyteen ja sen musiikillisiin helmiin.

Tämä Jake Nymanin Tähtisumua ja hänen edellinen teoksensa, pari vuotta sitten ilmestynyt Kovan päivän ilta, ovat toteutustyyliltään samanlaiset. Niiden sisältö ja lukuarvo ovat erinomaisia läpileikkauksia menneiden aikojen musiikista, Kumpikaan teoksista ei sorru liialliseen maalailuun ja historian kaunisteluun vaan pitäytyy realistisessa kuvauksessa.

Nymanin kirjoitustyyli on selkeäsanaista, mutta osaltaan myös hersyvää ja mukavan leppoisaa pitäen sisällään pieniä yksityiskohtia, jotka täydentävät kirjan varsinaista "tietoannosta".

Suosittelen Tähtisumua - unohtumattomia säveliä menneestä maailmasta -kirjaa, lämpimästi jokaisen kyseisen ajan musiikista ja alan historiasta kiinnostuneille. Erinomainen lukupaketti!

... Hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko... (sivun 169 otsikko)

Jake Nyman
Tähtisumua

ISBN 978-951-20-8363-3
328 sivua
Gummerus 2011

Claes-Johan Rudolf Andersson (s. 1937 Helsingissä) on suomenruotsalainen jazzmuusikko, kirjailija, runoilija ja psykiatri. Hän oli myös Suomen Kommunistisen Puolueen konkurssin jälkeen perustetun Vasemmistoliiton alkuunpanijoita ja toimi sen puheenjohtajana kahdeksan vuoden ajan. Lipposen I hallituksessa Andersson toimi kulttuuriministerinä.

Claes Anderssonin muistelo Jokainen sydämeni lyönti ilmestyi jo 2009, mutta nostettakoon teos vielä esiin, sillä se ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Suomennettu kirjallisuus, joka edes hieman sivuaa jazzia, on harvinaista ja siksi arvokasta.

Andersson tunnetaan taitavana jazzpianistina, mutta muistelo maalaa tämän elämänalueen valitettavan lyhyin vedoin. Kirjoittaja toteaa jazzin merkityksen itselleen ja mainitsee nimeltä joitakin soittajia, mutta mieliteosten kuvailua, mieleen jääneiden keikkojen muistelua tms. lähelle tuovaa tatsia ei löydy.

Ehkä tunnetun psykiatrin kirjoitustyyli edustaa sitä tekniikkaa, mitä jotkut kutsuvat "vapaan assosioinnin" nimellä. Mielikuvat virtaavat vapaasti, pidäkkeettä ja ilman suunnitelmaa tai ohjelmallista kehittelyä. Työtavalla on varmaan etunsakin, mutta näin sovellettuna se jättää lukijalle hieman ulkokohtaisen vaikutelman; erityiskysymyksiin ei paneuduta erityisen syvällisesti.

Andersson mm. toteaa, että "Lillanin Asko, Lasse ja Bisse" opettivat hänelle kaiken, mitä hän tietää teatterista, mutta tendenssiä ei tutkita sen syvemmin. Itse en tunne mainituista henkilöistä ainuttakaan, mutta arvailen, että tuttavallisten etunimien taakse kätkeytyvät Lilla Teaternin Asko Sarkola, Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson.

Epäilemättä hyviä tyyppejä ja kelpo ammattilaisia, mutta olisi tietysti ollut kiehtovaa kuulla, mitä Bisse & Co. pianistille opettivat ja miten he sen tekivät. Nyt ei voi, anteeksi vain, välttyä ulkopuoliselta "ja sitten me insinöörit naurettiin" -tunteelta - siis teatteriin sovellettuna. Pöystin jäähyväisnäytelmä Lillanissa oli Anderssonin Familjen (suom. Pyhä perhe, koskettava alkoholisti-isän tarina) jota esitettiin 35 kertaa täysille katsomoille.

Olisihan näissä ollut kerrottavaa, kuten elokuvan tekemisessäkin. Andersson on ollut käsikirjoittamassa elokuvia, kuten Törhösen Palava enkeli (1986), Saikkosen televisioelokuvan Vuoden viimeinen kesä (1998) ja Ijäksen Pilkkuja ja pikkuhousuja (1993). Kirjailijan poliittiset muistelmat olivat nimeltään Kaksitoista vuotta politiikassa: Katkelmia, muistikuvia, unia. C.G.Jungin muistelmista lainattu otsikkoidea määrittää tämänkin kirjan tyylin: lyhyitä fragmentteja, muistojen pätkiä ja unen kaltaisia mielikuvia.

Lääkärin ammattityötä ja siihen liittyviä yhteisöjä kirjailija tarkastelee huomattavasti tarkkavaistoisemmin ja havainnollisemmin, mutta sen arviointi kuuluu muille foorumeille. Inhimillisenä historiikkina kirja kuitenkin tuo Anderssonin henkilökohtaisesti läsnä olevaksi, aristaviakaan asioita kaihtamatta. Näin hahmottuu väkevä ja elämänmakuinen artistikuva kulttuurin todellisesta moniottelijasta.

Jazzin ystävien on muistaminen, että Claes Andersson Trio on levyttänyt These Foolish Things - Jazz! -albumin 2002.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti (Varje slag mitt hjärta slår), suomentanut Liisa Ryömä. Helsinki (WSOY, 2009). ISBN 951-035-595-X

Tämän kirjan aloitussanoissa huippujazzkitaristi John Scofield toteaa:
- Tämä kirja on rakastamani asian historiikki ja ylistyslaulu. Jazzmusiikki inspiroi, motivoi ja kiehtoo minua päivästä päivään - ja tekee minusta paremman ihmisen.

Suomalainen jazzkirjallisuus on saanut tämän kirjan myötä oivan lisän, oikeastaan ensimmäisen todellisen "jazzraamatun", jossa käydään selväsanaisesti että upealla kuvituksellä läpi käsite jazz sen syntymähetkistä tähän päivään.
Alkuperäisteos, Jazz - The Complete Story, on Julia Rolfin toimittama ja se perustuu useiden arvostettujen jazztoimittajien, tutkijoiden ja tietäjien kirjoittamiin asiantuntijajuttuihin. Kirjan suomalaisena primus motorina sekä kirjan suomalaisen jazzin osuuden kirjoittajana on toiminut Jyrki Kangas, Mr. Pori Jazziksikin tituleerattu. Kirjan varsinainen käännöstyö on Seija Kukkosen käsialaa.

Kirja on ulkoisilta sivumitoiltaan melko pieni, mutta sivumäärältään muhkea liki 550 -sivuinen jazzin "pikkujättiläinen" Pieni sivukoko selventää osaltaan kirjan luettavuutta, koska sivukohtainen asiamäärä ei nouse liian suureksi kerta-annokseksi.

Kirja on jaettu kolmeen pääotsikkoon - Jazzin tarina, Jazztyylit ja Jazzin vaikutus.
suurimman osan saa Jazzin tarina, jossa kahlataan kronologisesti lävitse jazzin historia sen alkuajoista vuosikymmenittäin nykyaikaan saakka. Jokainen osio pitää sisällään kulloisenkin ajanjakson teemat ja tyylit, kertoo avainhahmot, artistit, tärkeät äänitykset ja paljon muuta informaatiota.
Jazztyylit osio kertoo puolestaan jazzin historian eri tyylisuunnista alkaen ragtimesta.
Jazzin tarina tavallaan jatkaa edellä mainittua tyyliosiota, koska siinä tarkastellaan jazzin läheiesti liittyviä tyylisuuntia, joko niiden vaikutuksesta jazziin tai päinvastoin.

Näiden pääotsikoiden lisäksi kirja sisältää pelkistetyn Suomi jazz -osuuden, kirjan kirjoittajien esittelyt, kuvalähteet, oheisluettavan kirjallisuusluettelon sekä hakemiston.
Kirjan aluksi "johdanto" hakee erilaisia näkökohtia tälle musiikinlajille, jota ruvettiin kutsumaan 1900 -luvun alun huumassa "kuumaksi musiikiksi" sen tulisen luonteen takia. Sittemmin se sai nimekseen "jass", jonka nimen sanottiin juontuvan New Orleansin Storyvillen ilotyttöjen suosimasta jasmiiniparfyymista. Toisaalta "jass" oli myös slangisana seksille. Mutta jo 1910 -luvulla jazz oli muuttunut nykyiseen sanamuotoonsa.

Seuraavaksi "juuret" kertovat tarkemmin tuosta energisen ragtimen ja syvämietteisen bluesin "avioliitosta", joka syntyi New Orleansissa. Osio pureutuu NO:n tuon aikaseen musiikkielämään ja sen kaikkiin vivahteisiin ja artisteihin... Kid Ory, Jelly Roll Morfton, Bunk Johnsson, King Oliver, Louis Armstrong, Buddy Bolden unohtamatta valkoihoista jazzin kätilöä Jack "Papa" Laine'tta.

Sitten käydään lävitse jazzin "teinivuosia", jossa esitellään tarkemmin näitä alkuaikojen jazzin avainhahmoja sekä muita merkittäviä artisteja, äänitteitä, suosikkisävelmiä...
Eräs virstanpylväs noilta-ajoilta on valkoisten neworlealaisten muodostama vaudeville-keikkakvintetti The Original Dixieland Jass Band, joka äänitti New Yorkissa maailman ensimmäisenä bändinä tätä "kuumeisen nykivää tanssimusiikkia"... jazzia.

Nämä avausosiot selkiyttävät varmasti monelle jazzin syntyä ja sen alkuaikoja sekä New Orleansin merkitystä jazzin syntymäkaupunkina että monien kulttuurien ja musiikkityylisuuntien sulattona. Tuo loistava musiikkikirjo on tänäkin päivänä kuultavissa tuossa syvän etelän kaupungissa, parhaiten ehkäpä joka vuotisen huhti-toukokuisen Jazz Festin (Jazz & Heritages Festival) aikana Fair Groundilla, kaupungin laukkaradalla. Ja tietysti French Quarterin soittokuppiloissa, kaduilla, ties missä... syvä etelä sykkii edelleen rytmiä.

Sitten siirrytyään kronologisessa järjestyksessä 1900 -luvun eri vuosikymmenille ja niiden merkityksestä jazziin.
Amerikassa elettiin 1920 -luvulla huomaa nousukautta ja niinpä jazzkin sai jalansijaa muualle Amerikkaan, tyylisuunnan keskuksen siirtyessä New Orleansista Chicagoon. Muutajien etunenässä olivat Sidney Bechet ja hänen vanavedessään seurasivat mm. King Oliver, Jelly Roll Morton, Louis Armstrong... Chicagosta kehittyikin nopeasti jazzin uusi keskipiste vuoteen 1923 mennessä, eikä vähiten kieltolain ja salakapakoiden ansiosta.

Mutta myös New Yorkin Harlem alkoi vetämään huippumuusikoitsa puoleensa ja se otti jazzin keskuksen omiin nimiinsä 1920 -luvun lopulla ja swing teki läpimurron vuoden 1929 pörssiromahduksen myötä. Vanha New Orleans jazz koki inflaation; se alkoi kuullostaa vanhanaikaiselta ja kornilta.
Kirja vetää esiin 1920 -luvun artisteista avainhahmoiksi Louis Armstrongin, Bix Beiderbecken, Duke Ellingtonin, Jelly Roll Mortonin ja King Oliverin. Heidän lisäkseen kirjassa esitellaan 24 -sivua muita tuon ajan jazzareita, joista nykysin moni on luokiteltu jazzin legendoiksi.

Amerikassa 1930 -luku alkoi kurjissa olosuhteissa ja se - ihmeellista kyllä - edesauttoi elävän musiikin kysyntää ja kulutusta. Elettiin tanssiorkestereiden ja big bandien kulta-aikaa. Soittajien keskuudessa heräsi määrätietoinen pyrkimys virtuoosimaisuuteen ja tietoinen modernismi alkoi nousta esiin. Jazzia ruvettiinkin käsittelemään "vakavasti otettavana" musiikkina tällä vuosikymmenellä. Kirja nostaa vuosikymmenen avainhahmoiksi Count Basien, Charlie Christianin, Roy Eldridgen, Benny Goodmanin ja Lester Youngin. Ja muitten artistien ja jazzvaikuttajien bio on vankka 25 sivua alkaen laulaja Billy Banksista päätyen pianisti Teddy Wilsoniin, kaikkiaan 36 eri henkilöä.

Kun saapasrauta iski 1940 -luvulla marssintahtiin Euroopassa, swing muuntautua New Yorkissa bebopiksi, jazzmuusikiin "vallankumoukseksi". Harlem sekä 42. ja 52. välinen alue muodostivat tuon uuden tyylisuunnan polttopisteen. Kirja määrittää tämän vuosikymmenen avainhahmoiksi Dizzy Gillespien, Woody Hermanin, Billie Holidayn ja Charlie Parkerin. Heidän lisäkseen on artistien listalla 20 sivua mielenkiintoisia nimiä ja avainbiisejä.

Rock'n'roll iski voimalla amerikkalaisten sydämiin ja 1920 -luvulta 1940 -luvun alkuun hallinnut jazz joutui 1950 -luvulla luopumaan suosikkiasemastaan, vaikka hard bop olikin vielä voimissaan. Sen rinnalle nousi cool jazz. Vuosikymmenen avainhahmoiksi nousivat kirjan mukaan Miles Davis, Bill Evans, Theleonious Monk ja Gerry Mulligan. Muita artisteja on jälleen parikymmentä sivua, alkaen, yllätys yllätys, Mr. Acker Bilkista ja päätyen Sonny Stittiin.

Kirja kuvaa 1960 -lukua nimikkeellä: Vapaata juoksua. Free jazzin siemen kylvettiin jo edellisellä vuosikymmenellä, mutta nyt alkoi voimakas esiinrynnistys, joka ei kuitenkaan myynyt musiikkimarkkinoilla. Niinpä hard bop säilytti myyntiarvonsa myös 1960 -luvulla päinvastoin kuin cool jazz, jonka suosio hiipui. Yhdenlainen ilmiö oli myös bossanova, brassirytmien ja jazzin sekoitus. kirja nimeää tuon vuosikymmenen avainhamoiksi Ornette Colemanin, John Coltranen, Freddie Hubbartin ja Sun Ran. Heidän lisäkseen jälleen vajaa 20 sivua muita aikakauden artisteja, joista osa on yhä vielä voimissaan ja esiintyy.

Seuraava vuosikymmen aloitti jazzin sekoittumisen muihin musiikkityyleihin eli se otti vaikutteita yhtälailla eurooppalaisesta, japanilaisestra ja muista musiikkikulttuureista. Synteettisemmät tyylisuunnat, etenkin funk ja disco hallitsivat 1970 -luvun ääniaaltoja, onneksi nekin sisältivät jazzvaikutteita - näin varsinainen jazz pystyi säilyttämään mielenkiintonsa ja asemansa. Kirja nimeää avainhahmoiksi Art Ensemble of Chicagon ja John McLaughlinin... jonka lisäksi kymmenkunta sivuinen aikakauden artistiluettelo pitää sisällään mm. Anthony Braxtonin, Breckerin veljekset, Herbie Hancockin, Dave Hollandin, Keith Jarrettin, Steve Lacyn, Albert Mangelsdorfin, Jaco Pastoriuksen ja Joe Zawinulin.

Perinteinen vastaan moderni on ehkä oikea ilmaisu 1980 -luvun jazzista. Eli soittoympyröissä pyörivät edelleen jazzin varsinaisia jättiläisiä, menneiden vuosikymmenten suuria legendoja. Toisaalta jazin ja rockin fuusio oli saatu lopulliseen muottiin. Sähkö- ja elektronikka jylläsivät ja funkkasivat. Kirja nostaa avainhahmoiksi kuitenkin pelkästään Wynton Marsaliksen ja Pat Methenyn. Kahdeksan sivuinen vuosikymmenen artistiosio pitää sisällään mm. Steve Colemanin, Paquito D'Riveran, Bobby McFerrinin, John Scofieldin sekä Yellowjackets -yhtyeen .

Varsinainen kronologinen osio päättyy otsikkoon nykyaika, joka kattaa 1990 -luvun ja 2000-luvun alun. Avainhahmoiksi nykyajasta on nostettu Joey De Francesco, Diana Krall, Abbey Lincoln, Arturo O'Farrill ja Cassandra Wilson... Jazzin pyhätöksi nousi New Yorkissa sijaitseva Jazz at Lincoln Center Rose Hall. Erittäin upea kokonaisuus, jonka pääareena Rose Hall on akustiikaltaan ja toteutukseltaan uskomaton. Kirjan nykyajan artistiosio on parikymmensivuinen ja se pitää sisällään enemmän tai vähemmän tunnettuja amerikkalaisartisteja. Tottakai, sillä koko kirja on kirjoitettu pääosin amerikkalaisesta näkövinkkelistä, sillä siellähän koko tyylisuunta syntyi ja kehittyi.

Seuraavassa osiossa kirja käy 80 sivulla lävitse jazzin tärkeimmät tyylisuunnat avainhenkilöineen. Lisäksi ko. tyylisuunnan historian sekä sen määritelmät.

Sitten tarkastellaan jazzin merkitystä liki 60 sivun verran. Käsittelyssä ovat mm. musikaalit, gospel, kabaree, soul, r&b, funk, brassi jazz, acid... jazzin vaikutus näihin tyylisuuntiin ja päinvastoin.

Amerikkalaisesta alkuperäisteoksesta poiketen kirjaan on lisätty lyhyt, sinänsä vaatimaton seitsemän sivuinen osio - Jazz Suomessa. Jyrki Kangas on kuitenkin onnistunut tiivistämään kirjaan tyyliä noudattaen lähes kaiken oleellisen suomalaisen jazzin historiasta.

Kirjan lopussa on esitelty eri artikkeleiden kirjoittajat, kaikki maailman johtavia jazztoimittajia ja asiantuntijoita. Lisäksi sieltä löytyvät kuvalähteet, jazzkirjaluettelo sekä tietysti hakemisto.

Kuten alussa kehuin, on tämä mielestäni paras kirja, joka jazz -kokonaisuudesta tavalliselle jazzin kuluttajalle on koskaan suomeksi tehty. Se antaa vastaukset moniin kysymyksiin lyhytsanaisesti ja selvästi.Ei kuitenkaan kuivan kalvakasti vaan mukavalla sujuvuudella. Tosin kirjaa ei kannata ahmia pikalukuna lävitse, vaan siihenkannattaa keskittyä, soittaa kulloisenkin aikakauden tai tyylisuunnan musiikia... ja nauttia elämästä.
Kirjan selkeä ja upea kuvitus poikkeaa edukseen monista aiemmista alan kirjoista.
Kirjahyllyssäni on liki pari metriä amerikkalaisia teoksia jazzista. Tätä alkuperäisteosta ei tosin löydy, mutta tämä kuuluu ilmanmuuta myös alkuperäisenä nk. hyvien jazzteoston joukkoon.

Olen tosin kuullut muutamia hyvinkin kriittisiä lausuntoja tästä huhtikuun lopulla julkistetusta teoksesta lähinnä sen takia, että se keskittyy pääasiassa Amerikkaan ja amerikkalaiseen jazziin...
Jätän nuo lausunnot omaan arvoonsa, sillä jazz on alunperin amerikkalainen tuote, jopa tavallaan yksi heidän "kansanmusiikkinsa" laji. Sen kupeeseen on sittemmin syntynyt eri maanosissa ja maissa erilaisia versioita sekä omia tyylisuuntia. Hyvä niin... mutta alkuperäinen ja "oikea" jazz on amerikkalaista.
Ja tämä kirja kertoo pääosiltaan juuri sen koko tarinan.

Suosittelen kaikkien jazzin ystävien ja jazzista kiinnostuneiden kirjahyllyyn  luettavaksi että tietopankiksi.

Luulo ei ole koskaan tiedon väärti... ei jazzissakaan! (OR)

Julia Rolf & Jyrki Kangas:
Jazz - Koko Tarina

Kustantaja: Readme.fi
Ilmoitettu julkaisupäivä/vuosi: 03.2011
ISBN: 9789522203588
Sivuja: 528
Tuotemuoto: Pehmeäkantinen, nidottu
Väri: Nelivärinen

Tämä vuosi on Suomen Kansallisoopperan juhlavuosi - 100 vuotta oopperaa on takana. Hieno saavutus, mistä on esitettävä onnittelut.

Juhani Koiviston teos Suurten tunteiden talo kertoo juhlivan Kansallisoopperan historiikin kansantajuisesti ja tiivistetysti, "pienin välikohtauksin", ja välillä vähän isomminkin kohtauksin.  Sata lyhytmuotoista tarinaa taiteen tekemisen riemusta ja tuskasta luonnehtii oopperalaitoksen kehittymistä alun haparoivista askelista kohti kansallista instituutiota ja kansainvälistä mainetta.

On kiehtovaa tutustua ihmiskohtaloiden kautta oopperalaitoksen taustoihin: paljon elämää ja ihmisiä, ponnistelua vaikeuksista voittoihin, pieniä kertomuksia oopperan kurjuudesta ja ihanuudesta. Koko oopperahankkeen käynnistys, pitkä taival Bulevardilla, Aleksanterin teatterin ahtaissa, mutta tunnelmallisissa tiloissa ja muutto nykyisiin mahtitiloihin Töölönlahden rantaan - pienet tarinat kertovat isoja asioita.

Toisaalta kirjan tekotavasta seuraa myös vääjäämättä fragmentaarisuutta: sirpaleisuus ja lyhyiden tarinoiden katkelmallisuus luovat hieman levottoman vaikutelman. Koivistolla on tutkijan pätevyys, joten tuntuu hieman oudolta, ettei hän ole pyrkinyt luokittelemaan ja jäsentelemään aineistoaan. Sata erillistä pikkutarinaa muistuttaa koosteena ennemmin ehkä kansanlaulukokoelmaa kuin oopperateoksen kurinalaista partituuria - jos nyt tällainen vertaus sallitaan.

Vertaus ei minusta ole huono. Partituurihan (latinan partive, "jakaa") on nuotti, joka sisältää moniäänisen sävellyksen kaikki soitin- ja vokaaliosuudet. Olisiko tätä tarinakokoelmaakin voinut jotenkin jakaa ja ryhmitellä lukijan kannalta mielekkäämpään järjestykseen ja ryhmitellä jaksoihin? Partituuri on säveltäjän lopputulos ja muusikoiden lähtökohta. Ja kirja on kirjailijan tuotos ja lukijan lähtökohta.

Niin, ooppera: koulutettujen laulajien säntillistä laulamista, jossa improvisointia on hyvin vähän, jos ollenkaan. Sitäkin enemmän löytyy tunnetasolla hetkessä syttyvää rakkautta ja käsittämätöntä selkkausta. Lauletaan hyväileviä sanoja, samalla kun punotaan hirmuisia juonia, ihanat suudelmat vaihtuvat tikarinpistoihin. On juhlia ja ilotulituksia ja kumotaan siinä sivussa myrkkymaljoja.

Ihmiselämässä toteutuu jokin jaksottaisuus; katkerin menetys jää taakse ja ihminen saavuttaa mielenrauhan uudelleen. Luultavasti ainakin osa oopperan lumovoimaa on, että se sekoittaa tuon sekvenssin. Karvaita pettymyksiä sisältyy kudelmana jo onnen alkuhetkeen. Seura tekee joka tapauksessa kaltaisekseen, tunteiden kuohu ei oopperassakaan rajaudu näyttämölle - kulisseissa käydään läpi mielenkiintoisia draamoja, joita libreton tekijä ei olisi osannut edes kuvitella.

Koivisto on kuitenkin maltillinen; Suurten tunteiden talo ei ole kohu- tai paljastuskirja, vaan nimensä mukainen kooste oopperan tekijöiden elämänmenosta ja talon historiasta. Tyyli on kertovaa. Ooppera ei siltikään ole vain suurten diivojen ja tähtisolistien aikaansaannosta. Koivisto nostaa esiin koko henkilöstön panoksen; löytyy talkkareita, peruukintekijöitä ja puhelinvaihteen hoitajia - kaikki tärkeitä yhteiselle pyrkimykselle. Tienraivaajat - Aino Ackté, Edvard Fazer, Oskar Merikanto, Alfons Almi ja muut - saavat ansaitsemansa tunnustuksen. Samalla he tulevat ihmisinä lähemmäs yleisöä.

Oopperassa kuohuu ja vaahtoaa

Oopperassa laulun pitää kantaa katsomoon orkesterin tutti-kohtien pauhunkin yli. Eleiden on oltava näyttäviä - epäselvää tosin on, miksi niiden täytyy olla teatraalisen suurieleisiä ja usein myös teeskenteleviä. Ihmishahmojen pitää olla koreita ja erottuvia, minimalismi ei toimi. Tämä on selvä, ja Koivisto kuvaa tendenssin johdonmukaisesti.

Kirjan kuva-aines on hieman epätasaista. Studiokuvilla menneiltä menestysnumeroilta on epookkiarvoa, mutta nauravat ja tupakoivat johtajat ja poliitikot eivät oikein tuo lisäarvoa suurten tunteiden foorumista kerrottaessa. Oopperassa huipentuu individualismi ja yksilöllinen kuvainpalvonta. Henkilöys ei taas toimi kovin hyvin johtamisen alueella, tai ehkä se menettelee vielä kapellimestarin työn analyysissa, mutta näkökulmaa olisi voinut syventää orkesterin suuntaan.

Koko talon johtamisen tarkasteluun olisi ehkä kaivattu toisenlaista otetta kuin "pikkutarinoita johtajistamme". Mielekkäämpää olisi puhua johtamisstrategioista yleensä - sikäli kuin sellaisista voi tässä nimenomaisessa yhteydessä puhua. Erkki Korhosen kaudella talo ajautui taloudellisen katastrofin partaalle - megalomaaninen kansainvälistyminen ei käynyt yksiin taloudellisten realiteettien kanssa. Kansallisooppera ajautui konkurssin partaalle ja henkilöstö oli vaikeuksissa. Kirja sivuuttaa hieman liian kepeästi hallinnon ja juridiikan näkökohdat; "pilke silmäkulmassa" sopii diivojen toilailuihin, mutta perusasiat ovat vakavia.

Oopperan alkuaikojen vaatimattomat ulkoiset olosuhteet eivät estäneet hengen roihua. Yleisön eteen on astuttu pää pystyssä, vaikka maassa on eletty köyhyyden ja sodan aikoja tai kun omat rahat ovat olleet lopussa. Laulajat ovat olleet karismaattisia kykyjä, nykyisin ehkä enemmän koulutettuja ja työteliäitä. Monille ooppera on kirjaimellisesti ollut koko elämä.

Juhani Koivisto (55) työskentelee itsekin päätoimisesti nykyisin Suomen Kansallisoopperassa. Hän kirjoittaa artikkeleita, toimittaa käsiohjelmia, pitää yleisöesitelmiä, ja tekee suomennoksia. Hän lähestyy aihepiiriään tutkijan näkökulmasta, mikä on tietysti vain tarkasteluperspektiivin valintakysymys - toisaalta tutkijan pitäisi olla kriittinen lähde- ja aihevalinnassa.

Edustaako esimerkiksi Urho Kekkonen Kansallisoopperan suuria tunteita? Miten neuvostosuhteet nivoutuvat sadan vuoden kokonaisuuteen? Entisellä Neuvostoliitolla oli hienot oopperaperinteet, mutta kontakti Kansallisoopperaan tuntuu huippuhetkien muistelossa irralliselta.

Pohjalaisten nimeäminen "väkivaltaviihteeksi" osoittaa taas joko kirjoittajan omalaatuista huumorintajua tai outoa oopperakäsitystä. Kyseessähän on mitä suurimmassa määrin draama, murhenäytelmä, jota yksi vallesmannin pieni ja hyvin aiheellinen puukotus ei muuta "väkivaltaviihteeksi".

Italialaisoopperan juonittelut ja salamurhat olisi kyllä voinut niputtaa tuon otsikon alle. Tällaisesta puheesta närkästytään Pohjanmaalla voimallisesti, joten kirjoittajan lienee viisainta pysyä pois pohjalaismaisemista jonkin aikaa. Vastoin yleistä luuloa pohjalaiset eivät ole kovin pitkävihaisia, joten uskoisin sadan vuoden kevyesti riittävän.

Kirjan loppujaksot ovat hankalia sijoittaa kokonaiskuvaan; Heille siellä jossain, Viimeiset sydämeniskut ja Luopumisen aika symboloivat kuolemaa ja irtautumista. Tämä ei kuro teoksen rakennetta vuoteen 2011, ja mitä tästä eteenpäin oopperan kansallisella päänäyttämöllä tulee tapahtumaan.

Entä sitten jazz?

Ooppera ei suoranaisesti ole jazzin tai yleensä rytmimusiikin inspiraatiolähde, toisin kuin operetti ja musikaalit. Joitakin liikahduksia toiseen suuntaan on tapahtunut, koulutetut laulajat ovat maailmalla laulaneet jazznumeroita, mutta Kansallisoopperassa kiinnostus on ollut laimeaa - ellei sellaisena ole pidettävä jalasjärveläisen Toivo Loukon sooloa Ernst Krenekin teoksessa Jonny alkaa soittaa. Esitys oli jo 1928, joten ehkä aika olisi taas kypsä jazzille.

Rytmi-ihmisenkin on silti kiintoisaa perehtyä oopperatalon satavuotiseen, värikkääseen historiaan. Jazzin ystävät jäävät kuitenkin kaipaamaan kirjasta edes pientä mainintaa Kalmiston, eli oopperan entisen kontrabasistin, Teppo Hauta-ahon organisoimasta Jazz @Opera -happeningistä.

Jazz @Opera oli omailmeinen tapahtuma, taiteellisesti yksi kunnianhimoisimpia jazzproduktioita maassamme, ja sen poistaminen oopperan tapahtumista "taloussyihin" vedoten on edelleen käsittämätön mysteeri ja anteeksiantamaton johtamisvirhe. Oopperaahan se ei taidemuotona varsinaisesti edustanut, mutta Kansallisoopperaa talona sitäkin enemmän. Ja suuria tunteita.

Koivisto, Juhani: Suurten tunteiden talo. Kohtauksia Kansallisoopperan vuosisadalta

(WSOY 2011, 231 s.)

Suklaasydän, tinakuoret, aina murtuu sulaen.
 Niitä tarjoo miehet nuoret, aitoja vain saa mä en. Bumtsibum, bumtsibumbum.
 Bumtsibum, bumtsibumbum...

Näinhän se meni Brita Koivusen laulamana. Nyt se on kirjana, Ari Poutiaisen ja Risto Kukkosen yksiin kansiin kokoamana. Valitettavasti Kukkonen ei koskaan nähnyt kirjaa valmiina, sillä hän menehtyi yllättäen äkilliseen sairaskohtaukseen kotonaan viime syyskuussa.

Tämä kirja porautuu meille vanhemmille niin tuttuun materiaaliin, iskelmiin vuosilta 1956 - 1963. Siis jazziskelmiin - nimikkeeseen, joka syntyi vasta parikymmentä vuotta sitten yhteiseksi nimittäjäksi kyseisen musiikin osa-alueelle.

- Jazziskelmä oli hyväntahtoinen ja luova liitto. Siinä kahden rytmimusiikkityylin parhaat puolet pääsivät upeasti esiin. Musiikillisesti jazziskelmä oli iskelmää, jota leimasi swingin ja bebopin välimaastoon asettunut svengaava , tanssillinen jazz. Sävelmät olivat usein ilmaisultaan iloisia, melodisesti tarttuvia ja kauniita lauluja, joissa taidokkaasti sovellettiin jazzin rytmiikan, improvisaation ja harmonian aineksia. Jazziskelmissä sointui 1950 -luvun lopun ja 1960 -luvun alussa vallinnut eteenpäin tähyävä, moderni kulttuuri-ilmapiiri -

Tämä Jazz & Pop Arkiston toimesta julkaistu 256 -sivuinen kirja tarkastelee jazziskelmää useasta mielenkiintoisesta näkökulmasta. Se tuo esiin yhtälailla nostalgisia muistoja kuin myös uusia elementtejä jazziskelmä -käsitteeseen. Poutiainen-Kukkonen akselin lisäksi kirjaa ovat työstäneet jazziskelmän eri osa-alueista Vesa Kurkela, Janne Mäkelä, Jari Muikku, Pekka Gronow, Kaarina Kilpiö, Terhi Skaniakos, Tuija Modinos, Janne Poikolainen ja Harri Hirvi.

Teos on jaettu kymmeneen eri osioon, joitten lopussa on ansiokas luettelo kaikista eri lähteistä, joista osioon on materiaalia kerätty, kuten esim. kirjallisuus, haastattelut, lainaukset, äänitteet, elokuvat...
Aluksi Poutiainen selvittelee aluksi käsitettä jazziskelmä ja sen sisältämät peruselementit, sopuisasti ja sulavasti svengaten. Kaiken lähtökohtana on jazz, swingrytmiikka, waslking bass, harmonia, torvet ja pillit... jokainen elementti selväsanaisesti kerrottuna ja lukuisiin esimerkkikappaleisiin viitattuna. Tämä viime mainittu onkin yksi tämän kirjan rikkauksia, sillä etenkin vanhemmat lukijat pääsevät tuttujen kappaleiden myötä helposti "jyvälle" asioista. Toinen asioiden mielenkiintoa lisäävä pointti on suuri nimien määrä ja niiden sisältämien persoonien tekoset.
Kirjan toisessa osiossa Vesa Kurkela selvittelee 1950 -luvun puolivälin jazz -sukupolven "nousua ja tuhoa" . Eli kuinka rillumareista jazzystävälliseen elinpiiriin ja jazziskelmän kukoistuskauteen, joka tyrmääntyi sitten 1960 -luvun alkupuolen tango-, rautalanka- ja brittipopin voimakkaaseen esiintuloon. Rytmi-lehden roolista tuon ajan jazzvalistajana saadaan myös erinomainen kuva.
Eikä sovi Rytmin ohella unohtaa tuon aikaperiodin muitakaan musiikkilehtiä, joita Janne Mäkelä oivasti "ruotii" seuraavassa osiossa, selvitellen jazzin ja iskelmän salasuhteita painetussa sanassa. Merkittävimpiä musiikkilehtiä Rytmin ohella olivat levy-yhtiöiden kustantamat Musiikkiviesti (Fazer), Sähkö ja Sävel (PSO) edeltäjänään Levy-aitta, Levyuutiset (Musiikki Westerlund) ja Musiikki-Revyy (Levytukku). Ainoa itsellinen musiikkilehti em. lisäksi oli Iskelmämusiikki. Ei pidä myöskään unohtaa aikakausilehdistä Ajan Säveltä.

Mielenkiintoinen osio ajalta, jolloin lehdet, radio ja levysoittimet olivat elävän tanssimusiikin ohella lähes ainoat musiikkitarjoajat. Mielenkiintoisten asiayhteyksien joukosta voidaan poimia Suomen kaikkien aikojen myydyimpien single-levyjen top-tenin kolme kärki kappaletta, jazziskelmää: Brita Koivunen Suklaasydän 1956, 35.000 kpl, Helena Siltala Ranskalaiset korot 1959, 20.000 kpl ja Laila Kinnunen Lazzarella 1957, 15.000 kpl.
Seuraavassa osiossa Jari Muikku keskittyy suomalaisen ääniteteollisuuden "Daavidin ja Goljatin taisteluun". Kilpailuasetelma henkilöityi Fazerin tuotantoa vetäneeseen Toivo Kärkeen ja Scandian Harry Orvonmaahan, jotka joutuivat aikaajoin selvittelemään välejään jopa oikeudessa. Mielenkiintoinen osio, tosin valitettavan lyhyt.
Jatkoa tosin saadaan seuraavassa osiossa, kun Kukkosen ja Gronowin ruotivat tarkemmin Scandian toimia ja sen tehokaksikon Harry orvonmaan ja Paavo Einiön toimia. Viime mainittua voitaneen pitää suomalaisen jazzelämän todellisena guruna, niin konserttijärjestäjänä, levytuottajana kuin toimittajanakin. Erinomaisen mielenkiintoinen kappale suomalaista musiikkihistoriaa.
Seuraavassa luodaan katsaus naisnäkökulmaan, huoliteltuihin naisiin valkokankailla ja televisiossa, Kaarina Kilpiön ja Terhi Skaniakoksen myötä. Runsassisältöinen kattaus muodissaolleista musiikkielokuvista, siis paljon suosikkilaulajien kappaleita ja löysä sidostarina ympärillä. Myös pikkuhiljaa käynnistyvän television musiikkitarjionnan alkutaipaleen tarjontaa jazziskelmän suhteen sekä tuolloin muodissa ollut musiikki mainonnassa käsitellään ansiokkaasti. Tässä osiossa esillä myös aikalailla kuvamateriaalia, jota teokseen olisi yleisestiottaen kaivannut enemmän.

Seuraavassa osiossa palataan jälleen median, lähinnä aikakauslehtien suhteeseen jazziskelmien esittäjistä. On ehkä väärin sanoa, että jo tuolloin orasti nykymaailman keltaisen lehdistön siemen, sillä tuon ajan uteliaisuus artistien elämästä ja asioista oli vielä hyvin viatonta. Sensaatiohakuisuus puuttui normaaleista aikakauslehdistä lähes kokonaan. Tässä Tuija Modinosin kirjoittamassa osiossa seurataan mielenkiintoisesti naiskuvan muutosta yhteiskunnassamme jazziskelmätähtien myötä.
Janne Poikolainen paneutuu lopuksi Jazziskelmätähtien ja heidän ihailijoidensa väliseen suhteeseen. Jälleen hauskaa luettavaa... tuolloin ihailijat jopa tivasivat, että miksi kaikki ihailijakirjeet menevät levy-yhtiön kautta, miksei voida suoraan julkaista artistien kotiosoitteita...
Artisteille lähetyissä ihailijakirjeissä oli usein myös kysymyksiä artisteille. Brita Koivuselta ihailija kyseli vuonna 1964 seuraavanlaisia asioita: 1. Minkä väriset ovat silmänne? 2. Miten pitkä olette? 3. Paljonko painatte? .... Laila Kinnuselta kyseltiin mm. Mikä on a) lempiruokanne, b)-asunne, c) -kirjanne... tai Oletteko a)optimisti vai pessimisti, b) realisti vai idealisti, c) matearilisti, d) sentimentaalinen, e) konservatiivinen....

Ennen henkilöhakemistoa ja kirjoittajaesittelyjä on Harri Hirven koostamana luettelo jazziskelmistä 1956 -1963. Luettelo on erittäin mielenkiintoinen. Ja osin yllättäväkin. Mukana on myös suurelle yleisölle oudompia nimiä, kappaleista puhumattakaan.

Eniten jazziskelmiä äänittivät Rita Elmgren, Seija Karpiomaa, Vieno Kekkonen, Laila Kinnunen, Brita Koivunen, Ragni Malmstén, Pirkko Mannola, Irmeli Mäkelä, Eila Pellinen, Eila Pienimäki, Tuula-Anneli Rantanen, Helena Siltala ja Annikki Tähti...
Mielenkiintoinen kirja aiheesta, joka sai nimensä vasta joskus 1980 - 90 -lukujen taitteessa. No parempi myöhään kuin milloinkaan!
Viime vuosikymmenien aikana on väännetty usein peistä siitä, onko jazz tanssimusiikkia vai ei. Nyt tähän soppaan lisätään vielä käsite jazziskelmä.
Itse olen sitä sukupolvea, jonka nuoruudessa vielä tanssiorkesterit soittivat ensimmäisen setin puhdasta jazzia ja vasta sen jälkeen nk. tanssimusiikkia... jazziskelmiä... tangot, rautalanka ja beatlemania tosin jyräsivät edellä mainitut alleen jo ennen allekirjoittaneen Suomen raskaaseen menoa.
Tämä kirja antaa lukijalleen erinomaisen läpileikkauksen aihiosta jazziskelmä. Se on kokonaisvaltaiselta koostumukseltaan mukavassa muodossa kirjoitettua. Asia sisällöltään makoisan kiinnostava. Nostalgisia ajatuksia herättävä. Ainoastaan kuvamateriaalia olisin toivonut lisää. Ja kenties cd-levyllinen jazziskelmiä olisi tukenut kokonaisuutta .

Erinomainen lisä sinänsä harvalukuiseen suomalaiseen musiikkikirjallisuuteen.
Ostakaa ihmeessä itsellenne!

Ari Poutiainen & Risto Kukkonen (toim.)
Suklaasydän, tinakuoret.
Jazziskelmä Suomessa 1956-1963

256 sivua / valokuvia
Sidottu, pehmeäkantinen
ISBN 978-952-67401-1-9
Suomen Jazz & Pop Arkisto

Kirjaa voi tilata osoitteesta   Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen
Hinta 21,90 € Jäsenhinta 12,00 €

Nick Hornby (s. 1957) on vakiinnuttanut suosionsa äänilevyfriikkejä, vannoutuneita poikamiehiä ja jalkapalloaddikteja kuvailevilla romaaneillaan. Kirjojen elokuvaversiotkin ovat menestyneet mainiosti. Popmusiikin puritaaniksi julistautunut kirjailija tuntee hyvin sen rytmimusiikin ja Internetin ilmiömaailman, jota hän kuvaa uusimmassa teoksessaan Juliet riisuttuna. Tarina on yhdessäolon perimmäisiä kysymyksiä tarkasteleva, riipaiseva ja samalla hornbymäisen hullunkurinen kolmiodraama.

Kertomuksen keskushahmo Duncan on Tucker Crowe-fani henkeen, vereen ja lompakkoon. Crowe, suurelle yleisölle tuiki outo amerikkalaismuusikko, on aina ollut kypsymättömän aikamiespoika Duncanin sitoutunut harrastus, mille avovaimo Annie puolestaan ei lämpene ollenkaan. Avopuolison yli-intoilevan ja luonnottoman asianharrastuksen "ansiosta" tämä kärpässarjan karitsa ja takametsien tietäjä on kuitenkin muodostunut kompaktiksi osaksi Annien ja Duncanin parisuhdetta.

Joten Annie päättää puuttua peliin ja kirjoittaa Juliet, Naked-arvion fanien keskustelufoorumille Crowen viimeiseksi jääneen albumin akustisesta demoversiosta. Levy on saanut nimensä Crowen suhteesta seurapiirikaunotar Julie Beattyyn. "Crowlogina" Duncan penkoo jo suorastaan pakkomielteisen vimman vallassa Crowen elämänkäänteitä matkustaen mm. Englannista USA:han, sankarinsa asuinsijoille. Eikä aikaakaan, kun amatööriarvostelija alkaa saada rohkaisevaa palautetta lukijoilta - jopa Tucker Croweltakin.

Tarinan tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja käänteet ovat yllättäviä pitäen lukijan mielenkiinnon herpaantumatta otteessaan. Hornbyn imponoiva ja inspiroiva tarina kertoo rytmimusiikin maailmasta - samalla myös alakulttuurien edustajien yksinolosta, syrjäytyneisyydestä ja syvemmistä tunteista.

"Kukaan toinen ei kirjoita musiikista ja sen herättämistä tunteista niin kuin Hornby", sanoo mm. Observer-arvio. Ja tämä pitää paikkansa. Hornby pudottelee yhtä tottuneesti myös rytmimusiikin kliseitä ja kassamagneettien ja brandiliiderien nimiä.

Asianharrastajien "keskustelun" ylläpito aihepiirinsä olemattomista triviatiedoista on myös Hornbyn herkullisen pilailun kohteena. Pop-yhtyeitten tapa raapia toisinaan albuminsa kasaan perin vähäpätöisistä aineksista saa myös osansa. The Napoleon Solos Sing Their Songs and Play Their Guitars - sen nimistä levyä ei vielä ole tullut vastaan, mutta ehkä jonkun pitäisi sellainenkin tehdä.

Fanittaminen on elämäntapa - toisinaan

Juliet riisuttuna on hämmästyttävän kaikinpuolinen tilinteko muusikoiden biografioiden tyyliä mukaillen. Tänä bändimuistelmien luvattuna aikana lukukokemus on maukas. Hornby tekee loistokkaan comebackin kirjallisille kotitanhuvilleen. Sepitteellinen tarina Juliet-albumista ja sen tekijästä on niin ilmeikkäästi ja kouriintuntuvasti kerrottu, että lukija tuntee toistuvasti suurta kiusausta lähteä googlaamaan tarkempia tietoja Internetistä. Eikä olisi lainkaan hassumpaa kuulla hieman Tucker Crowe-bravuureja YouTubesta.

Fanittaminen voi todella jatkua läpi ihmiselämän, ja siitä löytyy luonnostaan koomisia ja tragikoomisia piirteitä, joiden suhteen kirjailija on tarkkana. Antisankari Duncan tunkeutuu hävyttömästi ihmisten yksityiselämään, koteihin ja syyllistyy joukkoon muita rikkeitä ja ehkä suoranaisia rikoksiakin; ihailun rajat paukkuvat siellä ja täällä.

Hornbylle on aina ollut leimallista kuvata valppaasti inhimillistä vuorovaikutusta ja ihmissuhteita yleensä. Hän ottaa huomioon niissä tapahtuvat pienet fuskut ja isommatkin huiputukset, jotka ovat yhtä tavanomaisia kuin ne ovat julkisesti torjuttuja.

Hornby on huomiokykyinen havainnoitsija ja tarkastelee rock- ja nettimaailman toisinaan hyvin surkuhupaisia piirteitä terävästi ja hyvin kypsällä tavalla. Hän ei ole sarkastinen tai ironinen silloinkaan, kun tykittämiseen tarjoutuisi avoin tilaisuus. Karhean hauskaa, kuten hänen tuotantonsa on yleensäkin.

J. Pekka Mäkelän suomennos kulkee jouheasti ja Hornbyn ilmekieltä ja ideaa noudattaen. Hyvin miellyttävää, että Mäkelän teksti saatiin vauhdikkaasti kirjamarkkinoille, alkuteoskin on julkaistu tänä vuonna.

Ehkä jazzin alueella antisankari Duncanin kaltaiset, intohimoiset fanit ovat poikkeus, mutta popparien ja filmitähtien maailmassa heitä riittää. Opettavainen tarina tämä on joka tapauksessa, omalla hilpeällä tavallaan.

Henkilökohtaisesti Hornby kolahti minulle takavuosina koskettavan leikkisällä romaanillaan About a boy. Siitä tehty elokuvaversiokin on varsin hyvä, vaikka hornbylaisen maailman filmatisointi ei ole aivan helpoimpia tehtäviä.

Nick Hornby elää ja työskentelee Pohjois-Lontoossa, Highburyn jalkapallostadionin läheisyydessä.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

(alkuteos Juliet, Naked, suom. J. Pekka Mäkelä, WSOY 2011, 357 s.)

Nick Hornbyn suomennettu tuotanto:
Uskollinen äänentoisto, romaani, 1996
Poika, romaani, 1999
Hornankattila, muistelmateos, 2000
Hyvät ihmiset, romaani, 2002
31 biisiä, esseitä, 2004
Alas on pitkä matka, romaani, 2006
Skeittari , nuortenromaani, 2009
Juliet riisuttuna, romaani, 2011

Tämän teoksen kirjoittajana on ammattiyhdistystuomari ja viulisti Lottaliina Lehtinen. Siis oikeusoppinut, jolla on kokemusta myös muusikkona olosta mm. studio- ja teatterityössä että Sinfoniaorkesterin avustajantehtävissä.
Varsinaisina artistiammattilaisina teoksessa kommentoivat Sami Kuoppamäki, Michael Monroe, Minna Pensola, Eicca Toppinen ja Reeta Westman.
Tämä kirja on kaikenkaikkisesti tietysti sorvattu muusikon näkövinkkelistä asioita katsovaksi. Pääosin asiallisesti ja kiihkottomasti. Siksi tätä kirjaa täytyy suositella eräänlaiseksi raamatuksi myös esim. managereille, ohjelmatoimistoille, keikkajärjestäjille etc, sillä onhan hyvä tietää, mitä sopimusosapuolille on sopimusasioista opastettu.
Kirjan kokonaisilme on asiallinen. Osin kuitenkin tylsä, sillä kuvitusta olisi voinut lisätä hieman keventämään ja selventämään asiapitoista vuodatusta. Lisäksi mukaan olisi voinut ottaa muutaman sopimusmallin, jotka olisivat valottaneet teoksessa esitettyjen asioiden ymmärtämistä ja sulatusta nykyistä paljon paremmin.
Sisältö on jaettu neljään pääkohtioon: Johdanto, keikkasopimukset, äänitetuotannon sopimukset ja muut sopimukset.
Johdanto-osassa käydään lävitse sopimusten perussääntöjä ja yleisiä käsitteitä sekä tekijänoikeusasioita.
Keikkasopimusosiossa käydään lävitse erilaisia sopimuksentekomalleja; muusiikko-tilaaja -mallista sopimusketjuihin, joissa on mukana useita erilaisia keikkamyyntiyrityksiä ja agentuureja sekä prommoottoreita ja muita tilaisuuden järjestäjiä. Käsitellään mm. erilaiset työ- ja toimeksiantosopimukset, työsuhteet, purkuehdot, sairaudet, palkanmaksut, bruttopalkat, nettopalkat, sosiaaliturvat, verotukset, kulukorvaukset, tulonhankintakustannukset etc. Selitetään myös kaavion kera käänteinen palkanlaskenta, jota keikkamyyntiyritykset käyttävät.
Kirjassa käydään hyvin lävitse myös aihio muusikko yrittäjänä ja sen puitteissa tapahtuva toiminta.
Parasta kirjan tässä osiossa on se, että usein käytännössä epämääräiset käsitteet saavat selvät
omat nimensä. Olisikin toivottavaa, että yhtälailla muusikot kuin sopimusosapuolet käyttäisivät samoista asioista samoja termejä, näin vältyttäisiin monelta riitatilanteelta.
Toisena tärkeänä viestinä tuotiin esille ammattilaisten käyttäminen monissa asioissa.
Kirjan kolmas osio, äänitetuotannon sopimukset, noudattelee perusarvoiltaan edellisen osion mallia.
Viimeisessä osiossa eli introssa käsitellään manageri- ja kustannussopimuksia, oheistuotteita, Teosto-ilmoituksia, taiteilijanimen tavaramerkkisuojaa ja yhdyshenkilön nimeämistä.
Kirjan sisältökokonaisuus on aikalailla kattavaa ja suhteellisen selväpiirteistä. Erinomaisen paljon asiaa sisältävää.
Ammattiyhdistysliike, sen sopimukset ja työlainsäädännöt ovat esillä kuten ay-tuomarilta sopii odottaakin.
Ne kuitenkin ovat omalla tavallaan vain hyvä asia, sillä muusikon sopijavastapuoli saa näin myös perustietoa siltä sektorilta.
Virheita? En kertaalleen läpiluettuna havainnut mitään merkittävää. Ainostaan joissain kohdin hieman kaihersi esitetty näkemys vain muusikon näkövinkkelistä. Mutta heillehän tämä kirjan sisältö onkin ensisijaisesti kohdistettu.
Kaikenkaikkisesti suosittelen kirjaa, kuten jo edellä mainitsin kaikille musiikin parissa työskenteleville. Tämä on hyvä perusteos, jonka pohjalta on hyvä rakentaa yhteistä tulevaisuutta. (OR)

Lottaliina Lehtinen
Muusikon sopimusopas
ISBN 978-951-885-305-6
Nidottu, A5, 232 sivua
Tietosanoma Oy

Moanin' at Midnight - Howlin' Wolfin elämä

James Segrestin & Mark Hoffmanin tuore Howlin' Wolf -elämänkerta tuo Esa Kuloniemen taitavana suomennoksena valtayleisölle melko tuntemattomaksi jääneen bluestaiturin elämän lähelle. Howlin' Wolf ("Ulvova Susi"), oik. Chester Arthur Burnett, 1910-1976) oli USA:n sodanjälkeisen bluesscenen tärkeimpiä laulajia ja myös merkittävä lauluntekijä. Yhtenä bluesin keskeisistä hahmoista Susi on ollut esikuvana kokonaiselle rock-muusikkopolvelle. Hän eli rankan elämän kovissa olosuhteissa, mutta teki siitä koskettavia lauluja. Hän säilytti itsekunnioituksensa loppuun asti, ja elämänkerta kunnioittaa hänen pyrkimyksiään.

Wolf aloitti levytysuransa varsin myöhään, nelikymppisenä. Paljon hyvää musiikkia kuitenkin ehdittiin tehdä, koska live-esiintymiset jatkuivat lähes kuolemaan asti, sairastelusta huolimatta. Hänet tunnetaan eritoten persoonallisena laulusolistina, mutta levyillään hän soittaa toisinaan myös huuliharppua ja kitaraa. Hänellä oli yksi koko 1900-luvun koko populaarimusiikin tunnistettavimmista lauluäänistä - ääni, josta ei voi erehtyä, ja tähän kytkeytyneenä vielä vahva ja intensiivinen lavakarisma.

Ennen varsinaista muusikonuraansa Wolf työskenteli monissa tehtävissä. Tekijät ovat antautuneet melkoiseen vaivannäköön tutkiessaan Wolfin moninaista työ- ja ammattihistoriaa (metsätyömies, bändiliideri, radioääni, jne.). Useimmista aikalaisistaan poiketen Wolf osoitti myös poikkeuksellista taitavuutta liikeasioissa ja itsekuria uuvuttavilla kiertueilla, ja näin muodoin hän vaurastui merkittävästi. Kirja tuo nähtäville myös Wolfin suoran luonteen, joka vieroksui tekopyhyyttä ja vilpillisyyttä niiden kaikissa muodoissa, olivat ne sitten hengellisiä tai maallisia. Muusikkona Wolf oli "liiteröitsijä" (wood shedding) - siis Charlie Parkerin sukua tässä mielessä. Mutta niin olivat kaikki muutkin tuohon aikaan.

Wolf eli läpi akustisen maalaisbluesin evoluution sähköiseksi kaupunkibluesiksi ja sopeutui siihen, pistäen "paikat deltalla pölisemään". Huomattava ikäero useimpien bändimuusikoiden kanssa loi hyödyllistä jännitettä, mutta myös vahingollista jännitystä Wolfin ja nuorten muusikoiden välille. Mm. Wolfin temponlasku oli pielessä, mikä tuli kiusallisella tavalla esiin erityisesti kitaristina, joten hän hakeutui jazzkitaristi Calvin Newbornin oppiin. Opittuaan C-duuriskaalan Wold uhkasi yksin tein erottaa bändinsä jäsenet heidän teoreettisten puutteidensa takia. Toisaalta, eivät ne potkujen perusteet ole tänään yhtään sen kummempia.

Kaikkien raspikurkkujen edelläkävijä oli bluesmestari vailla vertaa; ainutkertainen ja silottelematon ja raakaääninen tulkitsija. Toisaalta hän lauloi falsettiosuuksia yllättävän puhtaasti. Wolf on osaltaan vaikuttanut maskuliinisen jazzvokalismin kehittymiseen, joskin elämänkerta jättää tämän aspektin melko vähälle huomiolle. Yhden soinnun blueskiertoihin rakentuvat riffit ovat suorastaan hypnoottisia vaikutukseltaan, vaikka studiolevyjen sävelmät yleisesti ottaen ovat melko lyhyitä, useimmiten alle kolmeminuuttisia. Wolfin aikaan ei soitettu maratonsooloja.

Ajanhenki eläväksi

Alkuteoksen otsikko lupaa selvitystä bluesmestarin elämästä ja ajasta. Ajanhenki - erityisesti sen vihamielinen rotuhygienia-ilmasto - välittyykin vahvana ja mausteisena. Ehkä historiallisten tapahtumien osalta ilmenevät tiedot ovat fragmentaarisia, mutta riittäviä kytkeäkseen päähenkilön oman aikansa henkiseen hegemoniaan, trendeihin ja musiikkiscenen tapahtumiin. Wolf koki osansa väkivaltaisuudesta, myös omiltaan ja vieläpä omalta isältään. Traagiset tapahtumat johtivat Wolfin itsensä miestappoon, mikä vaikutti hänen luonteensa kehittymiseen aikuisiässä.

Paikanhengestä tekstissä kuvautuvat erityisen tarkasti Mississippi, Memphis ja Chicago. Referaattikirjallisuus on laajaa, ja haastateltujen muusikoiden, tuottajien ja ystävien määrä on mahtava. Siis hyvin tarkkaa tutkimustyötä, jota Kuloniemen pesunkestävä blues-miehen suomennos elävöittää. Nimihakemisto kirjan lopussa tosin auttaa tiedon haussa. Laaja diskografia on avartava, ja elähdyttävä jakso on myös sessiografia.

Kirja avautuu luvulla Köyhä poika, ja päättyy lukuun Ryömintävaihteella monttuun. Väliin mahtuu 11 pitkähköä lukua, joista osa on otsikoitu laulujen mukaan, osa viitteenomaisesti, kuten On paras häipyä tai Satuloin tammani. Kirjan otsikointi on siis osittain arvoituksellista; apokryfiset otsikot ovat ehkä mielikuvitusta ruokkivia, mutta hieman hämmentävät lukijaa. Tarinan rakenne noudattaa tosin kronologista ajanjuoksua, mutta toisinaan on vähän vaikea arvioida, mitä tuleman pitää.

Esim. Pentti Savolaisen laatima elämänkerta oopperatähti Martti Talvelasta, (Elämän valoja ja varjoja, WSOY 2007) oli hyvä esimerkki näppärästä otsikoinnista: päälukujen otsikot ovat siinäkin lennokkaita (tyyliin Karjalasta kajahtaa), mutta luvut on jaettu edelleen alalukuihin ja niillä on asialliset ja ymmärrettävä otsikot. Rohkeampi ja monipuolisempi kuvien käyttö olisi myös elävöittänyt kirjan ulkoasua - jo levykansien käytöllä saisi paljon aikaan. Tosin tästä ikäpolvesta ei kuvia uran alusta ole kovin paljon, mutta Wolfin yleisesti tunnetuimmasta projektista, Lontoon sessiosta, ei ole mukana kuvia, ja tämä on niinkin tuore kuin vuodelta 1971.

Lontoon Howlin' Wolf-sessio (yhdessä aikansa johtavien popparien kanssa; Eric Clapton, Bill Wyman, Charlie Watts jne.) on blues-puristien vieroksuma aikaansaannos, mutta itse asiassa se on varsin jämäkkä paketti ja yllättävänkin hyvä, soittajien taustat huomioon ottaen. Se toi myös uudelleen kosolti hyvää bluesmateriaalia eurooppalaisten muusikoiden ohjelmistoon, kuten Little Red Rooster, Highway 49 ja Wang Dang Doodle:

Tell Automatic Slim, tell Razor Totin' Jim
Tell Butcher Knife Totin' Annie, tell Fast Talking Fanny
A we gonna pitch a ball, a down to that union hall
We gonna romp and tromp till midnight
We gonna fuss and fight till daylight
We gonna pitch a wang dang doodle all night long
All night long.

Aitoa Willie Dixonia, tietenkin. Sen kiihkeä kitarariffi yhdistyneenä Wolfin raakaan ääneen on jotakin aivan mieletöntä, mutta voin teille kertoa, että sanojen opettelu korvakuulolta suomalaiselle bluesfanille oli aikoinaan aika tuskallista, kun ei ollut tätä nykyajan Internetiä. Joka tapauksessa Wolfin edustama suuntaus oli jo unohtumassa 1970-luvun puolivälissä heavyn, diskon ja muun sellaisen jalkoihin, mutta Wolf ei antautunut, vaan hoiti tunnollisesti, kuolemaansa saakka, omaa perustehtäväänsä noudattaen ominta tyyliään.

Mahtisuden levytettyyn tuotantoon kannattaa ja tulee ehdottomasti tutustua. Vuonna 1966 julkaistu Real Folk Blues sisältää Howlin' Wolfin Chess-singlejä vuosilta 1956-1966. The London Howlin' Wolf Sessions on edelleen laatuisaa tavaraa, mutta ensikertalaisen kannattaa aloittaa Wolf-diggailu alkuperäisistä levytyksistä. Live and Cookin' at Alice's Revisited vakuuttaa skeptisimmänkin suden lavasäteilystä. Ja Howlin' Wolfin tarina kuuluu jokaisen blues- ja jazzentusiastin kirjahyllyyn itseoikeutettuna monumenttina.

James Segrest & Mark Hoffman: Moanin' at Midnight, Howlin' Wolfin elämä (Moanin' at Midnight, The Life and Times of Howlin' Wolf, Johnny Kniga 2010, 476 s.)

Tuomari Nurmio (Hannu Nurmio, 60) on yksi Suomi-rockin merkittävimpiä uudistajia - ei pelkästään persoonallisena sanoittajana ja omintakeisena rock-lyyrikkona, kuten usein esitetään, vaan myös musiikillisena reformistina. Monet tärkeät jazzmuusikotkin ovat soittaneet Nurmion monissa yhtyeissä.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme, lääkkehillä hoidelkaa, nalle ystäväämme...