Tuomari Nurmio (Hannu Nurmio, 60) on yksi Suomi-rockin merkittävimpiä uudistajia - ei pelkästään persoonallisena sanoittajana ja omintakeisena rock-lyyrikkona, kuten usein esitetään, vaan myös musiikillisena reformistina. Monet tärkeät jazzmuusikotkin ovat soittaneet Nurmion monissa yhtyeissä.

Tuore kirja Dumari on perinpohjainen karriäärianalyysi ja autenttinen artistipotretti - ehkä se ei kokonaisuudessaan ole aina kovin syvällekäyvä, mutta yksityiskohtainen ja läpikotainen se on Tuomarin pitkän uran kattaen. Dumari on pikantti juhlakirja, jonka äärellä lukija tosin kokee ajoin olevansa hieman kuin kutsumattomana vieraana - mutta kuokkavierailuhan on usein parasta kyläilyä.
Nurmio on puurtaja-kitaristi, pitkän linjan rockmuusikko. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi 1983 Helsingin yliopistosta, muttei ole tehnyt koulutustaan vastaavaa työtä. Hänen pro gradu -tutkielmansa otsikko lähestyi kidutuksen kieltoa kansainvälisessä oikeudessa. Tähänkään teemaan hän ei ole sanottavasti palannut laajassa tuotannossaan, joka musiikillisesti on estoton kombinaatio kantria ja slaavilaisen musiikin mollirakenteita, kahden soinnun minimalismia ja Fats Dominon & Doctor Johnin täyteläisiä brassiharmonioita.
Nurmiolla on muusikonuralla ehtinyt olla useita kokoonpanoja, kuten Dusty Ramblers, Orpojen tuki, Köyhien ystävät, Viides kolonna, Meatballs, Kylmät todistajat, The Barnhill Boys, Korkein oikeus, Kongontien orkesteri ja Hunajaluut. Hänen tunnetuimpiin kappaleisiinsa kuuluvat mm. Valoa yössä, Kurjuuden kuningas, Lasten mehuhetki, Hän on täällä tänään, Oi, mutsi, mutsi, Ramona, Tonnin stiflat, ja Dumari.
Omia suosikkejani ovat olleet mm. Hottentottilaulu (Jukka Virtasen oivallinen suomennos), "Punainen planeetta" (Pelle Miljoonan kanssa), Oi, täysikuu (Doctor Johnin Such a night), Sunnuntaina, Lemmenloruja (Something stupid) ja tietysti Ankara:

Anneli on ainoa
Nainen jota rakastan
Hän löysi kuvalehdestä
Kirjeenvaihtoystävän
Joku Kemal Avropada
Tukkukaupan omistaja.

Ennen varsinaista muusikonuraansa nuori Nurmio toimi jonkin aikaa päätoimittajana Ohjelmakeskuksen julkaisemassa Uusi Laulu-lehdessä (myöhemmin Aloha!), joka ilmestyi 1975-1986. Aluksi lehti sisälsi poliittisten laulujen nuotteja ja sanoituksia. Lehdessä julkaistiin myös Helsingin laulufestivaalit -tapahtumaan liittyen näyttävä vetoomus, jossa allekirjoittaneet vetosivat "imperialisminvastaisen solidaarisuuden, rauhan ja edistyksen puolesta". Ehkä tulevan riimimestarin mielessä jo tuolloin häivähti Ankaran johtoajatus: "Naisia - kirjoitti Kemal - siellä palvotaan".
Kolmannesta numerosta alkaen lehden päätoimittajana oli sen toimituskuntaan kuulunut Nurmio. Tämä näkyi lehden linjan muuttumisena ja lehdessä alettiin julkaista nuottien ohella artikkeleita. 1977 päätoimittajaksi tuli Jukka Lindfors, jolloin se tyylillisesti muuttui rock-julkaisuksi ja poliittiset painotukset väistyivät punkin tieltä. 1982 nimi muuntui muotoon Aloha! (alaotsikkonaan "The Journal of Civilization"). Lindforsin jälkeen päätoimittajana toimi Markku Salo lehden loppuun asti. Toimitus perusti myös kirjakustantamo Odessan.

Rock-yön ainoa valopilkku
Valoa yössä nosti 1975 Tuomari Nurmion kertaheitolla koko kansan suosikiksi. Harva tiesi tuolloin, että hänellä oli jo pitkä työkokemus "taistelevan laululiikkeen", lähinnä poliittista äärivasemmistoa edustaneen Agit Propin riveissä, ja muutenkin vahva poliittinen tausta. Vuotta aiemmin Nurmio oli lähettänyt taistolaisille Kulttuurivihkoille runon tamperelaisesta työläisrunoilija Lauri Viidasta, joka kuoli taksikolarissa saamiinsa vammoihin. Runo alkoi seuraavasti:

Taksin katolla vilkkuu
kutsuu ilkkuu
yön ainoa valopilkku.
Topattu tuhto
mutteriveneen
odottaa.
Minä menen.

Soolourallaan Nurmio on vastannut monista Suomi-rockin klassikoista. Lisäksi hän tehnyt aivan loistavia töitä käännösiskelmien parissa: Mustat kyyneleet (Lagrimas Negras), Ramona, Sinulle (Silhouettes), heavyversio Hopeisesta kuusta ja Lemmenloruja (Something stupid, jonka Frank Sinatra esitti alun perin Nancy-tyttärensä kanssa). Parhaimmillaan Tuomari on ollut karismaattinen, lähes taikavoimaisen tuntuinen esiintyjä. Ja kuten kirja esiintuo, myös toinen ääripää on löytynyt.
Tuomarin olemus ja ulkoasu on Lasten mehuhetken ajoista ollut jonkinlainen "rockin Herra Huu" tai "pelottava yön kavaljeeri", mustine vaatteineen, silinterihattuineen jne. Näin jälkikäteen arvioiden tuon roolin omaksuminen ei tunnu aivan parhaalta ratkaisulta, eikä kirjakaan vahvista sellaista käsitystä. Rooli on helppo ottaa, ja jollainhan artistin täytyy itseään suojata, mutta rooli myös helposti vie ihmistä, usein huomaamatta. Nurmio huomauttaa, että hän kyllä keskustelisi mielellään intellektuellien kanssa, mutta nämä eivät hänen kanssaan. Paha sanoa muiden puolesta, varsinkin kun itse edustaa skaalan toista äärilaitaa, mutta luulisin vilkaisun peiliin olevan hyvä alku.
Poliittisen laulun vaiheen kirja sivuuttaa melko lyhyesti. Tästä aihepiiristä ja sen merkityksestä Nurmion myöhemmän, oman tuotannon lauluteksteihin olisi mielellään lukenut enemmänkin. Lindfors ja Salo olivat, yhdessä Kari Lempisen kanssa, toimittamassa teosta Aloha! - Uusi Laulu ja Aloha! -lehtien valitut palat 1978-1986 (WSOY, 2009). Hieman oudolta tuntuu, että Tuomari itse pitää siirtymistään soolouralle "takin kääntönä" - eihän tässä maailmassa saataisi yhtään mitään aikaiseksi, jos kaikki muutokset olisivat aina "takin kääntöjä".
Vaikea kuvattava
Dumari-kirja tuo näkyville Nurmion uran runsaat polveilut ja käännökset. Hän on kokeneellekin toimittajalle haasteellinen kuvattava. Tuhlatut mahdollisuudet, tavoittamattomat unelmat ja niiden välissä aikaansaannokset - kirjan teksti käy lähes loputtoman tuntuista hakua näiden kolmen osa-alueen välillä, ja kuta pidemmälle lukija etenee, sen vaikeammaksi käy kokonaiskuvan hahmottaminen. Välillä jää kaipaamaan Tuomari Nurmion keskeistä tyylinimittäjää, minimalismia.
Kirja on isokokoinen ja ulkoasultaan näyttävä sisältäen paljon mm. värikuvia ja muutoinkin runsasta aineistontarjontaa. Lukunautintoa hieman koettelee levoton ulkoasu ja erikoisuutta tavoitteleva taitto; samalla aukeamalla saattaa olla kolmea tai neljääkin eri kirjasinta ja erilaisia fonttikokoja, vasen sivu kertoo usein yhtä tarinaa, oikea toista jne.
Kirjassa on 21 päälukua, lukuisia alalukuja ja lisäksi diskografia, viitteiden selitykset, lähdeluettelo ja hakemisto. Otsikointi on kuitenkin melko epähavainnollista, ehkä ei suorastaan hämäräperäistä, mutta epämääräistä. Jonkinasteisesta kronologiasta on koetettu huolehtia, mutta lennokkaat kappalenimet eivät välttämättä vastaa itse tekstiä, ja toisaalta oleellisia ajallisia siirtymiä ei ole aina otsikoitu mitenkään. Esim. Nurmion teiniliiton jäsenyys on tällainen, vaikka se on hänen henkilöhistoriansa kannalta ilmeisen tärkeä taitekohta ennakoiden nuorukaisen siirtymää anti-imperialistisiin laulun mahtivoimiin.
Nurmion kehitys Suomi-rockin skarpiksi uudistajaksi ja riipaisevan hauskaksi sanataituriksi - siis "miten minusta tuli minä" - jää kirjassa kuitenkin jossain määrin arvailujen varaan. Ehkä se on sitä artistille itselleenkin, mutta lukija kaipaa selkeyttä. Nurmion lukeneisuus ja ilmiselvä kirjaviisaus tuodaan sekin esiin vähän kuin epähuomiossa tai vaivautuneena. Vaivaa on nähty aikalaishaastattelujen haalimiseksi, joskin osa niistä sisältää lähinnä kuriositeettiarvoa. Nurmion omintakeisen soundimaailman tutkiminen olisi tuonut kirjalle todellista lisäarvoa - kuten tapahtui Albert Järvisen vaikuttavassa elämänkerrassa.
Usean henkilön toimittamat elämänkerrat toimivat hankalasti; tyyli vaihtelee, tempo ei säily ja painopisteet heilahtelevat. Kirjoittajien pyrkimykset kytkeytyä elämyksellisesti Tuomarin maailmaan ovat ajoin häiritsevän kömpelöitä. Ei tule väittää, että Dumari olisi pinnallinen tai kepeä teelmä tai tirkistelynhaluinen raportti. Näitäkin piirteitä tietysti löytyy, mutta niitä on rock-maailmassa vaikea täysin välttää. Tekijäryhmä vain tuntuu olevan hukassa Nurmion musiikin ja lyriikan erittelyssä - tyydytään aikalaiskommentteihin tai päätähden omiin kannanottoihin. Kirjassa esim. sanotaan "Sarjakuvat tarjosivat portin toiseen maailmaan". Tämä kuulostaa uteliaisuutta herättävältä; miten Hannu-pojan mielikuvitusta ovat ruokkineet Pecos Bill ja muut sankarit. Teeman käsittelyä olisi kuitenkin kannattanut syventää.
Tekstianalyysit tarjoavat vain niukalti uutta tai omaperäistä näkemystä. Nurmio on itse jo tarkastellut monissa haastatteluissa laulujaan. Laajuutta kirjalla kieltämättä on, ja kun tekstifonttikin on kovin pieni, tarinaa mahtuu paljon sivuille. Tekstireferaatit ovat kuitenkin melko fragmentaarisia ja tekijät ovat nähtävästi päätähden vietävissä niiden tulkinnoissa - sikäli kuin tulkinnoista voi puhua. Tuomari Nurmion laulut uudistivat koko sanoitusten ideaa, pois käännöstekstien hömppäfraaseista ja kohti tarinankerrontaa ja assosiaatiokehikkoja.
Tekijät ilmentävät hieman liikaa kuvainpalvontaa, tai ainakin tahatonta ihailua rock-piirien "mondeenia elämäntapaa" kohtaan. Artistin edesottamuksia ei juurikaan kyseenalaisteta, vaikka siihenkin olisi ollut aihetta - tai ainakin olisi voinut vaatia täsmennyksiä joihinkin musiikillisiin ratkaisuihin. Kirjoittamisen kohteen tunteminen henkilökohtaisessa elämässä yleensä pikemmin häiritsee lopputulosta
Aidon taiteilijan keskeisiä ominaisuuksia ovat tarkkanäköisyys ja kyky nähdä pienessä suurta, ja näitä Nurmion ominaispiirteitä kirja lähestyy monipuolisesti. Harva on yhtä varmalla kädellä ja selvänäköisesti kuvannut perhestereotypioita kuin Nurmion Sunnuntaina:

Pekan takissa
On Caravelle-merkki
Takin hiat ovat liian lyhyet
Pekan lippalakin potkuri ei pyöri
Tuuli taitaa olla tyyntynyt.

Kirjan alku ja loppu - Tuomarin mietteitä kaikkeuden synnystä ja ihmisen osasta - edustavat kaivattuja henkilökohtaisia näkemyksiä, joskin kokonaisuudesta erillään. Ehkä näin esitettyinä ne myös jäävät jotensakin ulkokohtaisiksi. Yllättävää kyllä, Tuomarin lähestymistapa näissä kysymyksissä on kovin sovinnainen - Raamatun kuvaus syntiinlankeemuksesta on yksi tällainen. Tekijöillä ei ilmeisesti ole ollut valmiutta tutkia näitä Nurmion syvempiä ajatuksia tarkemmin, joten "annetaan artistin puhua ja jätetään silleen".
Teoksen kuvamateriaali on monipuolinen ja ilmeikäs - ei ehkä aina suoranaisesti studiokvaliteettia, mutta yllättävää. Mm. takaumakuvat kouluvihkoista ja kirjoista ja yleensä kasvuvuosilta ovat lystikkäitä.
Nurmio oli viime vuoden lopulla näkyvästi esillä julkisuudessa juhlakiertueensa ja kirjansa ja myös uusimman levynsä (Paratiisin puutarha) ansiosta. Yle Teema näytti Valoa Kansalle, 30 -vuotisjuhlakonsertin Kulttuuritalolta, lokakuussa ja vielä uusintana 22.11.2010. Hunajaluut-trio säesti mallikkaasti - tosin herra tuomarin mukaan Aija Puurtinen vain 10 prosentin kapasiteetilla -, mutta suppean bändiformaatin takia merkityksellinen osa tuotannosta jäi ohjelmistosta pois.

Tuomari Nurmio on kirjansa ansainnut. Samalla lähivalottuu hauskasti paljon Suomi-rockin viime vuosikymmenten historiaa ja nykyisyyttä, joista Nurmio on oleellinen osa.

Kotisivut löytyvät osoitteesta www.tuomarinurmio.fi

Jukka Lindfors, Markku Salo & Raimo Pesonen: Dumari (WSOY 2010, 580 s.)

Tuomari Nurmion diskografiaa:

01. 13 naulaa
02. Tuomion päivä
03. Rakkautta rahalla et saa
04. Syyllinen
05. Hunajainen kuu
06. Onnen numero
07. Pahaa joulua
08. Ei kukaan pääse pakoon
09. Lemmensairas
10. Sähkö!
11. Tulivuori
12. Paratiisin puutarha

Youtubessa Tuomari Nurmio kertoo uudesta 20.10.2010 julkaistusta "Paratiisin puutarha" -albumista. Albumin kanssa samaan aikaan julkaistiin myös taiteilijan elämänkertakirja "Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan"