Tämä vuosi on Suomen Kansallisoopperan juhlavuosi - 100 vuotta oopperaa on takana. Hieno saavutus, mistä on esitettävä onnittelut.

Juhani Koiviston teos Suurten tunteiden talo kertoo juhlivan Kansallisoopperan historiikin kansantajuisesti ja tiivistetysti, "pienin välikohtauksin", ja välillä vähän isomminkin kohtauksin.  Sata lyhytmuotoista tarinaa taiteen tekemisen riemusta ja tuskasta luonnehtii oopperalaitoksen kehittymistä alun haparoivista askelista kohti kansallista instituutiota ja kansainvälistä mainetta.

On kiehtovaa tutustua ihmiskohtaloiden kautta oopperalaitoksen taustoihin: paljon elämää ja ihmisiä, ponnistelua vaikeuksista voittoihin, pieniä kertomuksia oopperan kurjuudesta ja ihanuudesta. Koko oopperahankkeen käynnistys, pitkä taival Bulevardilla, Aleksanterin teatterin ahtaissa, mutta tunnelmallisissa tiloissa ja muutto nykyisiin mahtitiloihin Töölönlahden rantaan - pienet tarinat kertovat isoja asioita.

Toisaalta kirjan tekotavasta seuraa myös vääjäämättä fragmentaarisuutta: sirpaleisuus ja lyhyiden tarinoiden katkelmallisuus luovat hieman levottoman vaikutelman. Koivistolla on tutkijan pätevyys, joten tuntuu hieman oudolta, ettei hän ole pyrkinyt luokittelemaan ja jäsentelemään aineistoaan. Sata erillistä pikkutarinaa muistuttaa koosteena ennemmin ehkä kansanlaulukokoelmaa kuin oopperateoksen kurinalaista partituuria - jos nyt tällainen vertaus sallitaan.

Vertaus ei minusta ole huono. Partituurihan (latinan partive, "jakaa") on nuotti, joka sisältää moniäänisen sävellyksen kaikki soitin- ja vokaaliosuudet. Olisiko tätä tarinakokoelmaakin voinut jotenkin jakaa ja ryhmitellä lukijan kannalta mielekkäämpään järjestykseen ja ryhmitellä jaksoihin? Partituuri on säveltäjän lopputulos ja muusikoiden lähtökohta. Ja kirja on kirjailijan tuotos ja lukijan lähtökohta.

Niin, ooppera: koulutettujen laulajien säntillistä laulamista, jossa improvisointia on hyvin vähän, jos ollenkaan. Sitäkin enemmän löytyy tunnetasolla hetkessä syttyvää rakkautta ja käsittämätöntä selkkausta. Lauletaan hyväileviä sanoja, samalla kun punotaan hirmuisia juonia, ihanat suudelmat vaihtuvat tikarinpistoihin. On juhlia ja ilotulituksia ja kumotaan siinä sivussa myrkkymaljoja.

Ihmiselämässä toteutuu jokin jaksottaisuus; katkerin menetys jää taakse ja ihminen saavuttaa mielenrauhan uudelleen. Luultavasti ainakin osa oopperan lumovoimaa on, että se sekoittaa tuon sekvenssin. Karvaita pettymyksiä sisältyy kudelmana jo onnen alkuhetkeen. Seura tekee joka tapauksessa kaltaisekseen, tunteiden kuohu ei oopperassakaan rajaudu näyttämölle - kulisseissa käydään läpi mielenkiintoisia draamoja, joita libreton tekijä ei olisi osannut edes kuvitella.

Koivisto on kuitenkin maltillinen; Suurten tunteiden talo ei ole kohu- tai paljastuskirja, vaan nimensä mukainen kooste oopperan tekijöiden elämänmenosta ja talon historiasta. Tyyli on kertovaa. Ooppera ei siltikään ole vain suurten diivojen ja tähtisolistien aikaansaannosta. Koivisto nostaa esiin koko henkilöstön panoksen; löytyy talkkareita, peruukintekijöitä ja puhelinvaihteen hoitajia - kaikki tärkeitä yhteiselle pyrkimykselle. Tienraivaajat - Aino Ackté, Edvard Fazer, Oskar Merikanto, Alfons Almi ja muut - saavat ansaitsemansa tunnustuksen. Samalla he tulevat ihmisinä lähemmäs yleisöä.

Oopperassa kuohuu ja vaahtoaa

Oopperassa laulun pitää kantaa katsomoon orkesterin tutti-kohtien pauhunkin yli. Eleiden on oltava näyttäviä - epäselvää tosin on, miksi niiden täytyy olla teatraalisen suurieleisiä ja usein myös teeskenteleviä. Ihmishahmojen pitää olla koreita ja erottuvia, minimalismi ei toimi. Tämä on selvä, ja Koivisto kuvaa tendenssin johdonmukaisesti.

Kirjan kuva-aines on hieman epätasaista. Studiokuvilla menneiltä menestysnumeroilta on epookkiarvoa, mutta nauravat ja tupakoivat johtajat ja poliitikot eivät oikein tuo lisäarvoa suurten tunteiden foorumista kerrottaessa. Oopperassa huipentuu individualismi ja yksilöllinen kuvainpalvonta. Henkilöys ei taas toimi kovin hyvin johtamisen alueella, tai ehkä se menettelee vielä kapellimestarin työn analyysissa, mutta näkökulmaa olisi voinut syventää orkesterin suuntaan.

Koko talon johtamisen tarkasteluun olisi ehkä kaivattu toisenlaista otetta kuin "pikkutarinoita johtajistamme". Mielekkäämpää olisi puhua johtamisstrategioista yleensä - sikäli kuin sellaisista voi tässä nimenomaisessa yhteydessä puhua. Erkki Korhosen kaudella talo ajautui taloudellisen katastrofin partaalle - megalomaaninen kansainvälistyminen ei käynyt yksiin taloudellisten realiteettien kanssa. Kansallisooppera ajautui konkurssin partaalle ja henkilöstö oli vaikeuksissa. Kirja sivuuttaa hieman liian kepeästi hallinnon ja juridiikan näkökohdat; "pilke silmäkulmassa" sopii diivojen toilailuihin, mutta perusasiat ovat vakavia.

Oopperan alkuaikojen vaatimattomat ulkoiset olosuhteet eivät estäneet hengen roihua. Yleisön eteen on astuttu pää pystyssä, vaikka maassa on eletty köyhyyden ja sodan aikoja tai kun omat rahat ovat olleet lopussa. Laulajat ovat olleet karismaattisia kykyjä, nykyisin ehkä enemmän koulutettuja ja työteliäitä. Monille ooppera on kirjaimellisesti ollut koko elämä.

Juhani Koivisto (55) työskentelee itsekin päätoimisesti nykyisin Suomen Kansallisoopperassa. Hän kirjoittaa artikkeleita, toimittaa käsiohjelmia, pitää yleisöesitelmiä, ja tekee suomennoksia. Hän lähestyy aihepiiriään tutkijan näkökulmasta, mikä on tietysti vain tarkasteluperspektiivin valintakysymys - toisaalta tutkijan pitäisi olla kriittinen lähde- ja aihevalinnassa.

Edustaako esimerkiksi Urho Kekkonen Kansallisoopperan suuria tunteita? Miten neuvostosuhteet nivoutuvat sadan vuoden kokonaisuuteen? Entisellä Neuvostoliitolla oli hienot oopperaperinteet, mutta kontakti Kansallisoopperaan tuntuu huippuhetkien muistelossa irralliselta.

Pohjalaisten nimeäminen "väkivaltaviihteeksi" osoittaa taas joko kirjoittajan omalaatuista huumorintajua tai outoa oopperakäsitystä. Kyseessähän on mitä suurimmassa määrin draama, murhenäytelmä, jota yksi vallesmannin pieni ja hyvin aiheellinen puukotus ei muuta "väkivaltaviihteeksi".

Italialaisoopperan juonittelut ja salamurhat olisi kyllä voinut niputtaa tuon otsikon alle. Tällaisesta puheesta närkästytään Pohjanmaalla voimallisesti, joten kirjoittajan lienee viisainta pysyä pois pohjalaismaisemista jonkin aikaa. Vastoin yleistä luuloa pohjalaiset eivät ole kovin pitkävihaisia, joten uskoisin sadan vuoden kevyesti riittävän.

Kirjan loppujaksot ovat hankalia sijoittaa kokonaiskuvaan; Heille siellä jossain, Viimeiset sydämeniskut ja Luopumisen aika symboloivat kuolemaa ja irtautumista. Tämä ei kuro teoksen rakennetta vuoteen 2011, ja mitä tästä eteenpäin oopperan kansallisella päänäyttämöllä tulee tapahtumaan.

Entä sitten jazz?

Ooppera ei suoranaisesti ole jazzin tai yleensä rytmimusiikin inspiraatiolähde, toisin kuin operetti ja musikaalit. Joitakin liikahduksia toiseen suuntaan on tapahtunut, koulutetut laulajat ovat maailmalla laulaneet jazznumeroita, mutta Kansallisoopperassa kiinnostus on ollut laimeaa - ellei sellaisena ole pidettävä jalasjärveläisen Toivo Loukon sooloa Ernst Krenekin teoksessa Jonny alkaa soittaa. Esitys oli jo 1928, joten ehkä aika olisi taas kypsä jazzille.

Rytmi-ihmisenkin on silti kiintoisaa perehtyä oopperatalon satavuotiseen, värikkääseen historiaan. Jazzin ystävät jäävät kuitenkin kaipaamaan kirjasta edes pientä mainintaa Kalmiston, eli oopperan entisen kontrabasistin, Teppo Hauta-ahon organisoimasta Jazz @Opera -happeningistä.

Jazz @Opera oli omailmeinen tapahtuma, taiteellisesti yksi kunnianhimoisimpia jazzproduktioita maassamme, ja sen poistaminen oopperan tapahtumista "taloussyihin" vedoten on edelleen käsittämätön mysteeri ja anteeksiantamaton johtamisvirhe. Oopperaahan se ei taidemuotona varsinaisesti edustanut, mutta Kansallisoopperaa talona sitäkin enemmän. Ja suuria tunteita.

Koivisto, Juhani: Suurten tunteiden talo. Kohtauksia Kansallisoopperan vuosisadalta

(WSOY 2011, 231 s.)