Kamera on senioritoimittajan paras ystävä ja rakas vihollinen. Lehtemme ilmestyi paperiversion aikaan kuusi - seitsemän kertaa vuodessa ja juttujen tekoon oli "runsaasti" aikaa. Jos muistiinpanot olivat jääneet heppoisiksi, kuvista saattoi palauttaa mieliin "missä ja mitä tapahtui".

Aineiston deadline tuntui usein kaukaiselta, mutta yleensä se kuitenkin yllätti "housut kintuissa". Monasti jouduin ruinaamaan päätoimittaja Oskulta lisäaikaa, jotta jonkinmoisen tekeleen sai lähetettyä Savoon painettavaksi.

Kuvaaminen on toisaalta "vihollinen" ja häiritsee raportoitavan tapahtuman omakohtaista seuraamista. Toimittaja miettii konsertin aikana kuvakulmia ja jutun kirjoittamista eikä voi täysipainoisesti keskittyä esityksiin. Varsinkin sisätiloissa valoa on yleensä niukalti ja tämä asettaa suuret haasteet niin kuvaajalle kuin kamerallekin. Suurten maailman tähtien esiintyessä salaman käyttö on tavallisesti kielletty.

Matkan varrella on sattunut monenlaisia kommelluksia ja mokia. Kuvia ei ole juuri jäänyt ottamatta, mutta hilkulla on ollut. Kadoksiin joutuneita tuotoksia on metsästetty milloin mistäkin. Syynä on tavallisesti ollut huolimattomuus ja huono valmistautuminen. Tyypillisen suomalaisen miehen tapaan en jaksa lukea kameroiden ja objektiivien vaikeaselkoisia, "356-sivuisia" käyttöohjeita. Yritys ja erehdys on sitten kostautunut.

Jokunen vuosi siten olin tekemässä juttua April Jazzeilla Dave Brubeckin konsertista. Maestroa sai kuvata vain ilman salamaa ensimmäisen kappaleen aikana. Minulla oli lainapokkari, johon en ollut jaksanut tutustua kunnolla. Nappailin sillä kymmenkunta otosta kunnes huomasin kauhukseni, että linssin suojus oli paikallaan. Tähtäimestähän tätä ei havainnut. Äkkiä suojus pois ja ehdin laukaista vielä kerran ennen kuin kappale päättyi. Joskus tuuri on "selvälläkin", kuvasta tunnisti "Dave Rubeckin". Jutun kuvatekstien oikoluku oli jäänyt kiireessä tekemättä.

Dresdenin Dixieland Festivaaleilla viime vuosikymmenellä minulla oli järjestelmäkamera ja uusi teleobjektiivi. Elettiin vielä perinteistä paperikuva-aikaa. Haastattelin festivaalien pressipäällikkö Ulrich Prochnowia ja aloin sitten kuvaamaan häntä. Nappasin telellä yhden kuvan kauempaa. Siirryin sitten lähemmäksi, mutta kamera ei suostunutkaan enää laukeamaan. Kyllähän siinä korvat alkoivat kuumottaa, kun Prochnow huomasi vaikeuteni.

Pyytelin anteeksi ja menin paikalliseen pikakehitykseen. Säilytin kasvoni, ainoa saamani kuva oli kelvollinen eikä tarvinnut nöyrtyä pyytämään uutta kuvausta. Ongelman syykin selvisi. Teleobjektiivini lyhin tarkennusetäisyys oli reilu kolme metriä eikä kamera lauennut lähempänä.

Vuosituhannen vaihteessa siirryin digi-kauteen. Kuvailin innokkaasti uudella Nikonilla koko kesän, kun ei tarvinnut miettiä kuvakustannuksia. Jälleen olivat ohjeet jääneet vähälle luvulle. Muistikorttihan täytyy ohjeiden mukaan välillä formatoida. Poistin vain välillä kuvat "roskakoriin".  Syksyllä Hampurin Jazzmaratonista tultuani kuvat olivat "kadonneet tullin läpivalaisuun". Näin luulin. Sattumalta luin Kameralehden artikkelin kuvien pelastamisesta ja Interfoton "Nikonvelho" Sami Eskola sai palautettua suurimman osan kuvista.

Viimeisin kuvamokani tapahtui tässä kuussa. Kuvasin Pitäjänmäen kirkossa jazzaavan pastorin Martti Pitkäsen synkkärijameja. Kuvaus onnistui hyvin, mutta "jälkihoito" ei. Normaalisti siirrän ensin kaikki kuvat kovalevylle ja vasta sitten valitsen säilytettävät. Nyt oikaisin "näytä kuvat" -asetuksella ja tallennus unohtui.  Hampurin oppien mukaan ehdin formatoida kortin ennen kuin varmistin, että kuvat ovat turvassa. Korkeampi voima tuli kuitenkin avuksi toisen kuvaajan muodossa. Heikki Raunio pelasti minut pälkähästä ja antoi ystävällisesti korvaavat kuvat.

Martti Koljonen

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti