New Yorkissa soi jazz. Sitä kuulee esimerkiksi kirkoissa, kouluissa ja kaikille avoimissa kotikonserteissa. Saksofonisti Chris Potter kiteyttää asian:' Jazz is played everywhere in New York. It has the highest concentration of jazz energy in the world!'

Mingus Orchestra, St. Bartholomew's Church, Park Avenue

Charlie Mingusin muistoa on vaalittu jo pitkään esittämällä hänen musiikkiaan kolmella eri kokoonpanoilla: Mingus Big Band, Mingus Orchestra ja Mingus Dynasty.  Promoottorina on toiminut aktiivisesti hänen leskensä Sue.

'Better Get It In Your Soul'oli teemana Mingus Orchestran konsertissa Pyhän Bartolomeuksen kirkossa. Kokoonpanossa soitti 11 muusikkoa, mukana myös jazzissa harvinaisia soittimia kuten harppu, käyrätorvi, fagotti ja bassoklarinetti. Kapellimestarina toimi pitkän ja monipuolisen uran osittain myös taidemusiikin puolella luonut Gunther Schuller, jonka tuttavapiiriin Mingus oli kuulunut. Säveltäminen, sovittaminen, opetustyö sekä kirjailijana ja julkaisijana toimiminen ovat pitäneet Schullerin kiireisenä jo yli puoli vuosisataa. Monien kunnianosoitusten joukosta löytyy myös Pulitzerin musiikkipalkinto.

Mingus Orchestran rivimuusikoista tunnetuimpia olivat saksofonistit Wayne Escoffery ja Scott Robinson, pasunisti Ku-umba Frank Lacey ja basisti Boris Kozlov. Ku-umba toimi myös tarvittaessa kuuluttajana ja laulajana. Ohjelmisto koostui Mingusin harvoin soitetuista sävellyksistä ja sovitukset olivat joko orkesterin jäsenten tai Schullerin käsialaa.

Valitettavasti kirkon kaikuva akustiikka pilasi bändin vähäisetkin yritykset hyvään svengiin. Tosin kun nyt esitettiin lähinnä unohduksiin jääneitä balladeja, kehno akustiikka ei sanottavasti häirinnyt. Useimmat kappaleet Mingusin satapäisestä tuotannosta ovat nopeatempoisia, joten iso orkesteri olisikin voinut saada aikaan kovan rähinän kirkon valtavassa kupolissa. Meille ainoa tuttu kappale oli loppupiisi Wednesday Night Prayer Meeting. WBGO- radioasema nauhoitti konsertin ja amerikkalainen National Public Radio lähetti sen ympäri maailmaa.

Muistan sen Mingusin bändin-illan v.1964 New Yorkin Five Spot-klubilla, jonne minut oli kutsunut ryhmässä soittanut tenoristi Clifford Jordan. Tauolla Charlie liittyi seuraamme ja tilasi illallisekseen ison juustokimpaleen. Siunailin itsekseni tämän kaverin ruoansulatusta ja arvelin sen olevan yhtä änkyräistä kuin velikullan musiikki! (Eilan kommentti)

 

Samir Chatterjee New Schoolissa

Uuden Koulun jazzosasto (The New School for Jazz and Contemporary Music) tuotti Rytmien risteyksissä-nimisen konsertin, joka esitteli Samir Chatterjee & Chhandayan World Percussion Groupin. Illan aikana kuulimme fuusiota intialaisen ja länsimaisen musiikin risteytymänä.Tämä varsin laaja alue vallattiin neljän rumpalin, yhden kitaristin ja yhden reed-puhaltajan voimin. Alun perin Intiasta kotoisin oleva tablavirtuoosi Chatterjee asuu nykyisin USA:ssa, jossa hän konsertoi ja opettaa eri laitoksissa.

Nyt intialainen tabla sekoittui afrokuubalaiseen poljentoon ja Lähi-idästä peräisin olevaan rumputyyliin. Ajatuksena kaoottiselta tuntuva keitos pysyi kuitenkin hallinnassa Chatterjeen komennossa. Tosin syntynyt musiikki pyrki karttelemaan jazzia eikä siitä olisi ollut edes blues-festareille paitsi ajamaan jo sammumisen partaalla olevat viimeiset festariasiakkaat ulos.

Chatterjeen teknisesti täydellisyyttä hipovaa taitoa oli kuitenkin pakko ihailla. Hänhän on esiintynyt Nobel- rauhanpalkinnon jakotilaisuudessa v. 2007 ja YK:n yleiskokouksessa peräti kahteen eri otteeseen. Tähän konserttiin sopii muusikoiden vanha vitsi: 'Ryhdytkö muusikoksi vai rumpaliksi?'

 

Diplomiartistit Juilliardin koulussa

Carl Allenin, joka nykyisin johtaa jazzosastoa, järjestämästä konserttisarjasta löytyi ns. diplomikokoonpano Artist Diploma Ensemble. Kun herrat Patrick Cornelius (as), Matthew Jodrell (tr), John Chin (p), Ed Howard (b) ja Luca Santaniello (dr) ilmestyivät lavalle, tunnistimme monet naamoista, jotka olivat tuttuja aikaisemmilta vuosilta.

Näissä koulukonserteissa muuten soitetaan hyvin trimmattuja ohjelmistoja, joiden nuotteja ei lavalla silmäillä. Kaverit esiintyvät siisteissä mustissa puvuissaan ja valkoisissa paidoissaan, hyvä tapa, jonka myös Sibelius-Akatemian jazzosasto on omaksunut.

Muusikkojen taidot eivät nyt kuitenkaan yllättäneet. Enemmänkin yllätti se, ettei musiikillisesti ollut tapahtunut mainittavaa kehitystä. Illan pelasti kuitenkin korealaissyntyinen pianisti Chin, jonka käsissä That Old Feeling alkoi svengata ensimmäisestä tahdista alkaen. Pettymyksemme oli suuri, kun se loppui ja palattiin taas poikien latteahkoihin omiin sävellyksiin.

Lopuksi on mainittava, että basisti Ed Howard, Suomessakin useaan otteeseen vieraillut ja mm. Bob Bergin kanssa soittanut kaveri, kuului opettajakuntaan.

 

Denise Donantelli Tavaratalossa

Lincoln Centerin tuottamien ilmaistapahtumien joukkoon kuului Coca Colan sponsoroima konsertti Time Warner-tavaratalossa. Pääosassa oli iki-ihana uutuus; kevyt alumiininen cocis-pullo kolmena eri värinä, täydellisesti käteen muotoiltuna, silkin sileänä, viettelevänä ja hipelöitäväksi tarkoitettuna. ( Eila aikoi rohmuta niitä viedäkseen ne matkalaukussaan Finnairin koneeseen. Alumiiniset pullot olisivat kuitenkin saattaneet näyttää terroristin tempuilta, joten Eila luopui ajatuksesta. )

Vakavasti puhuen pääroolissa oli nouseva laulajatähti Denise Donantelli, jonka albumi When Lights Are Low on ilmestynyt hiljattain. Dynaamisesti soittaneessa taustabändissa oli pianistina Geofrey Keezer, jota meillä oli tilaisuus kuulla myöhemmin myös Joe Locken kokoonpanossa. Kitaristi Peter Sprague, basisti Hamilton Price ja rumpali Jon Wikan täydensivät Keezerin huimaa menoa.

Denise Donantellin nimi kannattaa painaa mieleen. Hän on saanut Grammy-ehdokkuuden 'paras jazzvokalisti sarjassa', mutta jäänyt nipin napin vaille palkintoa. Raikkaalla, positiivisella energiallaan ja vetävällä svengillään hän saattaa pärjätä hyvin kansainvälisillä areenoilla varsinkin jos mukana on kuulemamme bändi, joka oli erinomainen.

 

Ray Blue Cleopatra's Needle - klubissa

Berliinissä pitkään asunut ja meilläkin suomalaisen vaimonsa kera usein piipahtanut amerikkalainen 'big sound' tenoristi Ray Blue esiintyi ylä-Manhattanin Cleopatra's Needle-klubissa. Säestävä pianotrio oli paikallinen ja siinä hääräsivät Sharp Radway (p), Michael Logan (b) ja David  Gibson (dr). Nimet eivät ehkä ole Suomessa tuttuja, mutta New Yorkissa he kaikki ovat päässeet hyvin esille eri jazzfoorumeilla. Michael Logan on levyttänyt mm. Houston Pearsonin kanssa, David Gibson soittaa viikoittain Lenox Loungessa osana Sugar Hill kvartettia ja Sharp Radway johtaa Lionel Hampton Big Bandia. Hän on esiintynyt myös Yusef Lateefin, Bucky Pizzarellin ja Kevin Mahoganyn kanssa.

Svengi alkoi heti ensimmäisestä kappaleesta ja vain parani loppuiltaa kohti. Musiikki sai hyvälle tuulelle ja oli todella nautinnollinen kokemus kenelle tahansa jazzin harrastajalle. Tyyli oli yhtenäinen ja kaikki bändin osaset loksahtivat kohdalleen. Harvoin kuulee sellaista kokoonpanoa, jonka jäsenistä yhtään ei vaihtaisi pois.

 

Shauli Einavin levyjulkkarit

Einav on nuori israelilainen tenoristi, jonka levynjulkaisukonserttiin saimme kutsun. Hänen soittotyyliään on vaikeaa luonnehtia yhdellä sanalla. Johtuuko nuoruuden ylienergiasta vai jostakin muusta, sillä hän on hengästyttävä - kirjaimellisesti. Hän luritti raivoisasti valtavan määrän säveliä kuin ne olisivat olleet koottavia osia nopeasti kiitävällä liukuhihnalla. Tempo oli nopeaakin nopeampi eikä kaveri näyttänyt vetävän lainkaan henkeä. Hän ilmeisesti kykeni sisään- ja uloshengittämään samanaikaisesti, sillä muuten hänet olisi kannettu pyörtyneenä lavalta. Ehkä iän karttuessa nuottien välisten taukojen merkitys jazzissa selviää!

Einavin kokoonpano soitti teknisesti hyvin, mutta tiheästi kudotun ja liian liukkaan sävelmaton päällä pysyminen voi olla kuulijalle liikaa. Konsertista palatessamme aloimme kaivata suomalaisten kopien kuiskintaa.

 

Marjorie Eliotin kotikonsertti

Hienolta kuulostava Parlor Entertainment on nimenä rouva Eliotin kotikonserteille, joita hän järjestää sunnuntaisin kuuluisalla Harlemin Sugar Hillin alueella. Jazz soi jo loistonsa nähneessä v. 1917 rakennetussa hienostotalossa Edgecombe Avenuella, jossa Harlemin musta eliitti ja mm. Duke Ellington ja Andy Kirk asuivat aikoinaan. Sinne porhaltaa myös  'the A-train... to Sugar Hill in Harlem'. Vasta kymmenkunta vuotta sitten alueen historiallinen arvo on tunnustettu ja se on julistettu virallisesti erääksi New Yorkin historiallisesti suojeltavista alueista.

Tällä kertaa pääsimme perille kuitenkin tuttavamme autolla. Uteliain katsein astuimme talon aulaan. Katossa olevasta hienosta freskosta irtoili nyt maalihiutaleita ja ilma haiskahti tunkkaiselta. Rouva Eliotin asunto oli samaa jo parhaat päivänsä nähnyttä tyyliä. Hämärä, sinertävän vihertävä valaistus, vei meidät ajassa taaksepäin ja tunsimme päätyneemme johonkin salamyhkäiseen ja mystiseen tilaan. Kiikkerät keittiötuolit oli asetettu riveihin kirkonpenkkien tapaan ja niillä istui mustia hahmoja, paikkakunnan jazzseurakuntaa. Tunnelma oli suorastaan harras. Musiikkia kuunneltiin kuin pyhää sanaa:'Get your fix from four to six' (konsertti kestää neljästä kuuteen iltapäivällä). Jazzhuumeesta nautittiin melkein pakonomaisesti. Nämä sielut näyttivät tarvitsevan sunnuntaisen annoksensa jaksaakseen taas rataa viikon eteenpäin.

Marjorie Eliot on jo varttuneeseen ikään ehtinyt pianisti, jonka poika, pianisti hänkin, osallistuu myös tilaisuuksiin. Konsertit ovat ilmaisia, mutta lahjoitukset hyväksytään. Pääpaino musiikissa oli ranskalaissyntyisellä saksofonistilla Sedric Choukrounilla, joka käytti titteliä Saxophonist-in-Residence. (Hän asuu ilmeisesti ko. huoneistossa). Häntä täydensi vieraileva basisti Bob Cunningham. Verrattuna normaaleihin klubeihin musiikki jäi harrastelijatasolle, mutta se uskomattoman vahva ja arvokas tunnelma sekä kuulijoiden että esiintyjien kiihkeä himo ja rakkaus jazziin oli voimakkuudessaan mieleen jäävä. Paikkansa pitänee edelleen sanonta:'Jazz heals your soul!

ArtCreative Design and Custom coding

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti