Syvähaastattelu Harlemin Jazzmuseossa, josta ohessa muutamia huomioitani.

 

 

Saksofonisti Dave Liebman antoi New Yorkissa jokin aika sitten syvähaastattelun basisti Christian McBridelle Harlemin Jazzmuseossa. Paikalle oli kerääntynyt jazzdiggareita kuuntelemaan Liebmanin elämäntarinaa. Museo kerää arkistoonsa videotallenteina tärkeimpien vielä elossa olevien amerikkalaisten konkareiden tuntoja uran alkuvaiheesta lähtien.

Puhettaan ketterällä tempolla ja eloisin ilmein höystävä Liebman syntyi juutalaiseen opettajaperheeseen Brooklynin Flatbush Avenuella. Hän opiskeli aluksi pianonsoittoa ja otti sitten myös klarinetin instrumentikseen mutta jazzista ei vielä ollut kyse. Vasta satuttuaan teininä kuuntelemaan Count Basien orkesteria ja Gerry Mulliganin bändiä, jazzkärpänen puri. Hän vaihtoi oitis klarinetin tenorisaksofoniin. Nuori jazzmuusikko oli syntynyt.

Ensimmäiset keikat eivät olleet kuitenkaan jazzia vaan hääkeikkoja aivan kuten monella muullakin sydämensä jazzille pyhittäneellä. Naapuruston juutalaisilla oli tapana viettää merkkipäiviä Catskill Mountainsin lomakeskuksessa, joka sijaitsee New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Tutulle nuorukaiselle löytyi runsaasti sukulais- ja tuttavakeikkoja ja siten tarpeellista esiintymiskokemusta, mikä oli hyvä käyntikortti 13-vuotiaalle muusikonalulle.

'Kuusikymmenluvun alussa iski salama, se oli John Coltrane', sanoo Liebman. Trane iski häneen voimalla. Nyt yöt kuluivat Birdlandissa John Coltranen kvartettia kuunnellen. Kymmenen senttiä maksavaa Coca Colaa litkivä poika oli takarivin vakiovieras. Catskill's jäi ja Dave päätti ryhtyä vakavasti soittamaan nimenomaan jazzia.

Hän kirjoittautui Queens Collegeen opiskellakseen musiikkia, mutta kyllästyi pian koulumuotoiseen opiskeluun sekä päähän pänttäämiseen ja häipyi vähin äänin opinahjosta. Vanhempiensa kehotuksesta hän kokeili jonkin aikaa sijaisopettajana toimimista mutta laihoin tuloksin. Veri veti ammattimuusikoksi.

Sitten hän tapasi kitaristi Charlie Byrdin, josta tuli hänen mentorinsa. Byrd palkkasi hänet bändiinsä ja siinä kuluikin muutama vuosi.  Coltranen kuoleman jälkeen Elvin Jones ryhtyi kokoamaan omaa kokoonpanoaan, johon hän kiinnitti basistiksi Gene Perlan. (Tämä kävi muuten Sibelius-Akatemiassa opettamassa vuosi sitten.) Perla oli soitellut Liebmanin kanssa ja ehdotti myös tätä uuteen bändiin. Pianistiksi tuli Chich Korea. 'Sopi minulle mainiosti', sanoo Liebman.

MILES

Miles Davis sattui kuulemaan Elvinin bändiä Village Vanguardissa. Hän lähestyi Liebmania. ' Join my band. My stuff is better than Elvins', murahti Miles Liebmanille. Tämä empi asian kertomista Elvinille, mutta oli huojentunut kun Elvin tokaisi. ' What? If Miles wants you, go! It's a chance of a lifetime! Go, man go!' Näin Liebman pääsi valiojoukkoon ja levyttämään debyytti levynsä - ja vielä Miles Davisin kanssa!

Soittaminen herran bändissä ei kuitenkaan ollut herkkua, koska tällä oli noihin aikoihin 70-luvun alussa vakava huumeongelma. Hän oli välillä erittäin huonossa kunnossa. Lisäksi hän oli umpimielinen, kommunikoi huonosti eikä hänellä ollut tapana pilailla tai edes keskustella bändinsä jäsenten kanssa, hymystä yleisölle puhumattakaan. Jos hän jotain sanoi, kyseessä oli vain yksi lause ns. one liner. Selin soittaminen lavalla, kuten muistamme, oli tunnusmerkki. 'Vaikea ja itsekeskeinen tyyppi!' kuittaa Liebman.

Mutta kunnianhimoa Milesilla oli sitäkin runsaammin. Hän nauhoitti jokaisen keikkansa ja hänellä oli liikemiehen tajua. Rivimiehet eivät saaneet soolotilaa, sillä siitä piti huolen Miles itse valitessaan hitaita balladeja, joissa hän pääsi loistamaan. Hän kahmi itselleen aina kaiken kunnian.

'Miles was a Macho, who tested everyone', sanoo Liebman. 'Jokainen joutui vuorollaan altavastaajaksi. Hänen bändissään joutui kerta kaikkiaan puolustuskannalle. Niin kävi jokaiselle.  Minustakin tuli ärhäkkä ja vastaanhangoitteleva tyyppi, joka on eri mieltä asioista. Joka asiaa joutui puolustelemaan. Joka asiasta sai Milesin kanssa tapella', hän naurahtaa.

Yksi valkoinen juutalainen muuten mustassa bändissä oli mustalle yleisölle liikaa. Syntyi kahakoita ja nimittelyä. Mustat eivät pitäneet lainkaan Liebmanista ja kun Miles vielä pisti nopeissa piiseissä laitteet täysille nyanssit kadottaen, lähti Liebman kävelemään. Mutta muistoksi jäi levy Miles Davisin kanssa.

 

ROCK

Rock oli tehnyt tuloaan ja Liebmanin seuraava kiinnitys oli fuusiojazzia soittavan John Scofieldin bändiin 1970-luvun lopulla. Jazzmuusikot huomasivat, että rock- beat oli suositumpi kuin suora nelitahti. Siksi he rupesivat soittamaan jazzia rock- beatilla, mikä toi särpimen pöytään.'Tunsin olevani skitsofreenikko, kun rakastin jazzia mutta soitin rockia', sanoo Liebman.

1980-luvulla Liebman taittoi jalkansa, josta jäin pysyvä haitta - ontuminen. Soittoahan se ei häirinnyt ja hyvälle fonistille riitti töitä nyt Wayne Shorterin bändissä, jota seurasi Saxophone Summit, jossa soitti myös Michael Brecker. Hänkin oli tulinen Coltrane - fani ja fonistetista tuli läheisiä ystäviä. 'Mike oli minulle kuin oma veli', tunnustaa Libman.

 

 

 

 

KYSYMYKSIÄ

Haastattelun jälkeen yleisö saa esittää kysymyksiä. Eräs henkilö haluaa tietää oliko Liebmanilla muita esikuvia. 'Bach', vastaa Liebman. 'Ja Sonny Rollins, joka on kenties vielä vanhoilla päivilläänkin paras fonisti', hän lisää. ' Sonny ei ole saanut riittävää arvostusta, koska hänellä ei ole koskaan ollut varsinaista pitkäaikaista omaa bändiä.'

Jazzlaulaja Keisha St. Joan nousee ylös ja kertoo olevansa Milesin vaimon näyttelijä Cicely Tysonin serkku. Liebman yltyy kehumaan Cicelyä, kuinka hän hoiti Milesia ja auttoi tämän takaisin huumehouruista oikeille raiteille, takaisin elämään. Mutta kun Cicely miehensä temppuiluun kyllästyneenä jätti hänet, luisui tämä takaisin entiseen menoonsa.

Kerron itse olevani Suomesta, jolloin Liebman yltyy kehumaan suomalaisen jazzin tasoa ja erityisesti Sibelius-Akatemian jazzosastoa, jossa hänkin on vieraillut opettajana.

Mieheni tenoristi Heikki tunnustaa kaivanneensa Liebmanin tenorinsoittoa, sillä tämän keikoilla on useimmiten ollut äänessä sopraano. 'Minun piti opetella soittamaan sopraanoa vain kyetäkseni irtautumaan Tranen liiallisesta vaikutuksesta', vastaa Liebman. 'Sopraano on vaikeampi soitin ja olen opetellut sitä nyt 15 vuotta. Minun piti itse asiassa opetella ensin 'pois tenorista'. Vasta hiljattain olen ottanut tenorin uudelleen käteeni. - JOSKUS OPPIAKSEEN UUTTA ON LUOVUTTAVA TÄYSIN VANHASTA, KAIKKI ENTINEN ON NOLLATTAVA.

KEISHA ST. JOAN SINGS STORMY MONDAY

Keish St. Joan sings "STORMY MONDAY" live from St. Peter's Jazz Church. Backed by Mel Lewis, Drums, Harold Danko, Piano and Jon Burr, Bass

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti