Amerikkalaisen Jon Hasselin multikansallinen Maarifa Street on kuin seikkailu tuonpuoleisessa, jossain tuntemattomassa maailmassa, jossain maailmankaikkeuden rajoilla, kaukana hämärän rajamailla. Se on samalla vierailu visuaalisessa maailmassa. Tämä on ensi vaikutelma, kun kuuntelee Jon Hassellin virittämää mystistä digitaaliäänimaailmaa.

Hänen soittonsa tuo mieleen Miles Davisin taiteellisimmat esitykset, jotka joskus tuntuivat lievästi sanottuna hakuammunnalta, ääni silloin toinen tällöin. Hassell on samanlainen visionääri, joka hakee rajoja trumpetin ääniviidakosta. Kun siihen lisätään tietokoneella tietoisesti tuotettu uusi äänisekamelska ja oman soiton "sämpläys", niin olemme sisällä utopian ja todellisuuden fuusiossa.

Jon Hassell on ollut pinnalla jo vuosikymmeniä ja hän on tehnyt lähes kaksikymmentä albumia vuosien saatossa. Viimeiset kaksi vuosikymmentä on erityisesti keskittynyt trumpetin äänen kehittämiseen sellaiseksi, että se kuulostaisi laululta.  On ilmeisen selvää, että hänellä on ollut merkittävä vaikutus nykytrumpetistien äänenkäyttöön. Moni tämän hetken trumpetisteista on avoimesti tämän myöntänytkin.

 

Yhtyeen soitto eilen Pakkahuoneen lavalla oli "hutumutua äänimagiaa". Kun moderni teknologia viritetään primitiivisille taajuuksille, jaetaan ääni silloin tällöin ja sämplätään se bittiavaruuteen, niin ei oikein osaa sanoa pitääkö siitä vai ei. Siinä liikutaan ns. "harmaalla vyöhykkeellä", missä jokainen tekee omat valintansa.

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti