Marraskuun 19.-22. päivinä Lapin perinteikäs Kaamosjazz keräsi jazzin ystävät yhteen Pohjoisesta Suomesta ja vähän kauempaakin Saariselän valtaviin maisemiin. Seuraavassa on kooste huippuhetkistä.

Sanottakoon heti, että Lapin kaamos on kaunis - yhtä "sinistä hetkeä" koko päivä! Tämä on silkkaa sielunrauhaa meille, syvän etelän asukeille, joille kaamos tarkoittaa kurakkoa ja pimeyttä.

Kaamosjazz on Pori Jazzin ohella yksi tunnetuimpia jazztapahtumiamme - eikä pelkästään eksoottisuutensa ansiosta. Lieko Lapin lumoa sekin, että muusikot oikeasti ylittävät itsensä konserteissa ja jameissa?

Jotakin vastaavaa olen kokenut lähinnä vain Kuhmon kamarimusiikissa Seppo Kimasen aikaan.

 

Tunnustusta ja ylevää kiitosta - Kaamos Gospel

"Sitten meidän tulee täyttää hyvin valmistautuneet ja puhdistuneet sielumme luonnonfilosofian valossa niin, että viimein voimme tehdä ne täydellisiksi jumalallisten asioiden tiedolla".(Pico della Mirandola)

Yksi Kaamosjazzin erikoisuuksia oli gospel jazz-konsertit Saariselän viehättävässä puukappelissa.

En tiedä, olinko sinne mennessäni erityisen hyvin valmistautunut, ja puhtaaksi tällaisen syntisäkin sielua tuskin saa edes Vimillä, mutta nautin hillittömästi hengellisen sanoman ja maallisen jazzin & bluesin yhdistelmistä.

Käsittääkseni iloitseminen on yksi uskonnon sanomakin.

Joka tapauksessa dixieland on aina ollut Kaamosjazzissa mukana. Alvi's Dixie Stompers koostuu konkareista, orkesteri starttasi 1996; se on hauska oktetti Mäntsälästä.

Veljekset Alvian "Alvi" ja Jyrki Leppälä olivat soittaneet dixielandia jo 50-luvulta lähtien ja päättivät panna alkuun uuden orkesterin soittaakseen iloista happy jazzia 1920- ja 30-luvuilta.

ADS on yksi harvoista suomalaisbändeistä, joiden musiikki perustuu tyylinmukaisesti jazziin sen syntysijoilta, New Orleansista lähtien. Tyylipuhtaus näkyy soitossa ja lavashow'ssa; esiintymisasutkin ovat retroa.

Bändistä on kehkeytynyt merkittävä originaalisoundia tavoitteleva ryhmä; mustien amerikkalaisten harrasta mielenlaatua ilmentävä ohjelmisto - ja samalla vietävän hauska!

Kristinuskon perusolemukseenhan kuuluu - tai pitäisi kuulua - ylistys ja ilo, riemullinen kokemus Herran siunauksesta ja hyvyydestä.

Luterilaisuuteen kiinteästi liitetty totisuus, surkeus ja ankeus vain ovat tästä riemutriumfista kovin kaukana.

Bändin idoleita ovat mm. Louis Armstrong, Kid Ory, King Oliver, Sidney Bechet ja George Lewis.

Leppälät tyylittelivät etevästi solistisia osuuksia, Alvi sopraanolla ja klarinetilla ja Jyrki vetopasuunalla.

Kaikilla muusikoilla tuntuu olevan omat, solistiset idolinsa, joiden soundimaailmaan pyritään. Jukka Järvelän banjo oli myös mainio soittopeli adekvaatissa synkooppien viljelyssä.

Bändin originaaliorientaatiosta poikkesi oikeastaan vain pianisti Robi de Godzinsky hieman indifferentillä yleispianisimillaan.

 

Pentti "Baby Boy" Varhama on yksi Suomi-bluesin pioneereja ja edelleen merkittävä vokalisti. Raspikurkun tulkinnat jähmettävät kuulijan paikoilleen ja pysäyttävät kuuntelemaan myös hengellistä sanaa.

Varhama esiintyi Kappelissa Miikka Kallion kyvykkään ja elegantisti soittaneen trion säestyksellä.

Ohjelmisto koostui vanhoista gospel- ja negro spirituaaliklassikoista: Go down Moses, Wade in the Water, Walk round heaven, Up above my head ja hieman tutunomaisempi virsi 555 (Oi, Herra, luoksein jää).

Sytyttäviä ja vivahteikkaita esityksiä tukivat trion rakentamat harmoniat, jotka olivat rakenteellisesti jo lähes nerokkaita kaikessa yksinkertaisuudessaan. No, nerokkuushan on yksinkertaisuutta.

Flyygeli, bassokitara ja rummut toimi yhdistelmänä oivallisesti.

Gospel-konsertin myötä olo alkoi tuntua, jos ei nyt kohta aivan täydelliseltä, niin ainakin huomattavasti keveämmältä.

Molemmilla esiintyjillä on myös vahva maallinen ohjelmisto, josta myös saatiin nauttia Kaamosjazzissa.

 

Ahkerointia ilman työlääntymistä

Alankomaalainen filosofi Johan Huizingan piti luonnollisen leikin teoriassaan leikkiä kaikkia kulttuureita yhdistävänä, yleispätevänä ideana.

Tiedossani ei ole, ovatko Petrescun veljekset Marian ja Mihai perehtyneet tähän ajatusmalliin, mutta kaikki sujui hyvin rennosti ja pakottoman tuntuisesti, aamuyön jameissakaan ei ollut raadannan makua.

Soittamisen kyllä oli iloa sitäkin enemmän. Petrescut ovat suunnattoman osaavia ja ahkeroivat hyväntuulisina Kaamoksessa keikalta toiselle.

Marian Petrescun klassinen tausta kuuluu hänen soitossaan (jälleen suositeltiin lukijoille tutustumista mahtavaan Hello, Mr. Mozart -levyyn).

Taiturimainen ja - voisi sanoa, armoitettu - soittotaito on hurmannut jazzyleisön kautta maailman. Kansainvälisesti merkittävän soolojazz-pianokilpailun "Martialin" voitto Pariisissa 1989 nosti Marian Petrescun kansainväliseen tunnettuuteen.

Voisinpa väittää meidän suomalaisten olevan etuoikeutettuja, koska Marian asuu täällä ja soittaa meille. Mariania on jo kutsuttu "jazzpianon Horowitziksi", mikä ei olisikaan kaukaa haettu vertailu.

Suuri venäläispianisti Vladimir Horowitz uudisti klassisen pianismin niin tekniikkansa kuin sointivärinsäkin ansiosta. Samaa tekee Marian Petrescu jazzissa.

Marianin soiton tarkkuus ja jännitteisyys vaikeissakin ja nopeutta vaativissa kohdin ovat lähes käsittämättömiä.

Trion laaja ohjelmisto sisälsi perinteistä jazzia, klassisia vivahteita ja omaa tuotantoa. Yksi mieleen jäävimpiä esityksiä oli On the train.

Trion panosta on ylistäminen konserteissa - ylivertaisen svengin esityksiin viimeisteli vauhdikkaasti nyanssoiva rumpali Keith Hall.

Klassikot (Here's that rainy day jne.) saivat nyt tehdä omalle musiikille tilaa, kuten pianistin huojuvarytminen Calypso.

Marianin uusin levy "Tribute to Oscar Peterson" nauhoitettiin Los Angelesissa 2008 ja se on jo menestynyt hienosti USA:n jazzradiokanavilla. Tästä nyt ehkä parhaana osoituksena Cakewalk.

Mihai Petrescun hienot bassolinjat viehättävät jäntevyydellään ja melodisilla oivalluksillaan.

Legendaarinen tsekkibasisti, professori Frantisek Posta (mm. Miroslav Vitousin opettaja) kehitti klassiseen ilmaisuun soittimestaan "laulavan kontrabasson" (singing double bass).

Mihai Petrescu alkaa olla lähellä samaa jazzissa, niin kauniisti kontrabasso soi häneen käsissään.

 

Perhe on paras Ruotsissakin

Yksi eniten uteliaisuutta herättäneistä Kaamos-bändeistä oli ruotsalainen Carling Family. Olin kuullut ylistäviä lausuntoja tästä Göteborgin ylpeydestä, mutta ne kaikki osoittautuivat menevän alakanttiin.

Vanhemmista sekä kahdesta tyttärestä ja kahdesta pojasta koostuva bändi on tavattoman monipuolinen. Kaikki jäsenet hallitsevat useita instrumentteja.

Huimaavaan taitavaa instrumenttien hallintaa, yhdistyneenä uskomattomaan lavahuumoriin - siinä Carlingin perheyhtyeen resepti. Ja hyvä valmistusohje se onkin.

Osa porukasta myös laulaa ja vielä tanssiikin steppitanssia ja charlestonia tai esittää akrobatiaa ja muita sirkuksen taituruusvoimistelulajeja.

1983 perustetusta Familystä tuli nopeasti suosittu monessa maassa. Heidän musikaalinen uransa ei ole kiinnittynyt yhteen tyyliin; hot jazz, dixieland, Chicago, New Orleans ja bebop-tyyli - kaikki irtoaa luontevasti.

Don't mean a thing, Old Rocking Chair, Jelly Roll Mortonin Black Bottom Stomp, Cole Porterin Night and Day nokkahuilulla esitettynä oli, kuulkaa, elämys!

Down in Tankavaara oli sekin hieno rakkaudentunnustus Lapille.

Dynaamisella ja liikkuvalla lavaesiintymisellään Garling Family luo joka keikasta ainoalaatuisen ja ikimuistoisen show'n. Varsinkin rumpali Ulf Carling intoutui hurjiin ja hilpeyttä herättäviin irrotteluihin.

Max Carling oli erinomainen viulisti ja klarinetisti, mutta vaalea tytär Gunhild Carling oli ylitse kaikkien muiden! Gunhild kaivoi väsymättä matkalaukustaan mitä ihmeellisimpiä soittimia, mutta parhaimmat laakerit hän ansaitsi vetopasunistina.

Hänen meriittilistansa on liian pitkä tässä toistettavaksi, mutta mainitaan siitä muutamia huippuja: Count Basie Orchestran solisti, Toots Thielemanns ja Clark Terry. Mistään pilailusta siis ei ole kyse.

Kaamoksen huippuhetkiä saatiin elää Marian Petrescu Trion liittyessä mukaan ja koko joukon yltyessä hurjaan When the Saints go marching in -jammailuun.

 

 

 

 

 

Night and day, you are the one.
Only you beneath the moon or under the sun.
Whether near to me, or far,
It's no matter darling where you are.
I think of you,
Day and night, night and day, why is it so.

(Cole Porter)

 

 

 

 

 

Smooth Jazz sekä fiilis

Englantilainen saksofonisti Terry De Coteau ja brasilialainen kitaristi Italo Jose muodostavat ensiluokkaisen duon.

Keinuvat lattarirytmit ja pehmeät melodiat tuovat tuulahduksen lämpimiä Portugalin ja Brasilian musiikillisia tunnelmia.

Duon repertoaari rakentui jazzstandardien, portugalilaisen kitaramusiikin ja brasilialaisen kansanmusiikin aineksista - ehkä hieman takavuosien Sade -tähtivokalistin tyyliin.

De Coteau soittaa rehevällä, leveällä ja täyteläisellä tenorisoundilla. Hän oli melodisesti ja teknisesti kuitenkin kiinnostavampi sopraanon soittajana.

Brasilialaisen Paulo Bellinatin kaunis Etydi n:ro 2 ja brasilialaiseen kansanperinneteemaan rakentuva Itaari olivat setin kohokohdat.

Esitys kärsi hieman äänentoiston kangertelusta, mikä häiritsi muusikoitakin jossain määrin, mutta mitään katastrofia tästä ei tullut.

De Coteau asuu nykyään Suomessa ja duo on nopeasti saanut jalansijaa klubeilla. Toivottavasti ensi kesänä myös festareilla.

Saxofonistina Terry saa inspiraationsa R'n'b, soulista ja jazzista. Terry soittaa smooth jazzia tavalla, joka on ominaista esim. Grover Washington Juniorillle.

 

Let's swing!

AAHO-yhtye on saavuttanut musiikkiväen keskuudessa jo eräänlaisen kulttibändin maineen. "Suomen levinnein jazzbändi" aloitti 1984, ja sen juuret ovat vankasti Lapin maaperässä, Sallasta Enontekiön Hettaan. Vuodet ovat kuitenkin kuljettaneet muusikot eri puolille Suomea.

Kaamosjazzeilla yhtye on esiintynyt lähes joka kerta vuodesta 1984. AAHO on jäsenilleen elämäntapa, pitkät etäisyydet eivät haittaa.

Rento ote ja omintakeinen huumori sävyttävät tiukkaa osaamista: nimi AAHO on lyhenne valssista Anna Arpisten Haavojen Olla (sitä tosin ei nyt kuultu, luullakseni).

No, kuitenkin, AAHO pudotteli sujuvaa, hyväntuulisen suoraviivaista perusjazzia swingistä hard bopiin; Jive at five, Beautiful love ja tietenkin Quincy Jonesin Lapille omistettu The Midnight Sun will never set.

Bändin laulusolisti Marle Mikkola, on aistikas ja viehättävä vokalisti. Mikkola pudotteli käheällä alttoäänellä, hieman ehkä syntisen yökerhojazzin osastolle paremmin soinnahtavalla äänellään, mutta hyvä näin.

Ain't misbehaving - kyllä, kyllä. Mutta yhtyeen soundi kaipaisi kuitenkin pientä pehmennystä. Sitä voisi tuoda jo akustinen orkesterikitarakin. Puoliakustisella vetäen soundi tahtoo jäädä kovaksi.

 

 

 

Erinomaisia artistivalintoja siis kaiken kaikkiaan...

ja paljon muitakin hienoja hetkiä oli Kaamosjazzissa. Ruotsalais-brittiläisen Stekpannan yhteisesiintyminen venäläisen huippupianisti Leonid Vintskevichin ynnä saksofonistipoikansa Nicolain kanssa oli yksi tällainen.

Moscow Night Train, Salute to Hamp ja 5/4-tahdissa kulkenut Gimme Five svengasivat kuin mieletön.

Ravintola Kiepin jameissa oli tunnelmaa, jota harvoin enää tapaa jazzfestivaaleilla; rentoa, tärkeilemätöntä, sydämen riemusta lähtevää jammailua. Siihen sisältyy myös muusikoiden riskinotto - muutenhan huippuhetkiä ei voi luodakaan.

Sähäkkä oululainen Arctic Swing Trio pudotteli akustista kitaraswingiä parhaan 1930-40- luvun Euroazzin hengessä, Django Reinhardin tyyliin ja hieman modernimminkin.

Yhtyeen vieraana kuultiin Oulussa asuvaa, loistavaa brittiviulistia Anthony Johnsonia. Tuimaa hot club -mustalaismusiikkia saatiin nauttia viulistin pitäessä vauhtia yllä.

Muita jännittäviä vieraita olivat Jan Stolba Quartet, Rune & Henna-Maija & Erik Trio, jossa nuoren polven hanuristi Henna-Maija Kuki valloitti yleisön kertaheitolla.

 

 

Kaamosjazz 2009 19.-22.11. Ravintola Wanha Waskoolimies, Tankavaara, Saariselkä: Hotelli Riekonlinna, Ravintola Petronella, Ravintola Huippu, Ravintola Kieppi, BePop Bar, Gielas, Siula & Lutto/Tunturihotelli, Kappeli.

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti