Stanley Jordan hämmensi April Jazzin yleisön vaikuttavalla kahden käden vasarointitekniikallaan.

Blue Note julkaisi Jordanin debyyttialbumin Magic Touch 1985. Levystä tuli välittömästi hitti ja tekijästä kuuluisuus. Muistan itsekin elävästi, millaisen vaikutuksen levy minuun teki.

Ennen muuta Jordanin soittotekniikka löi ällikällä.

Hänen tavaramerkikseen muotoutui "two handed tapping", eli kahden käden naputus. Tällöin molempien käsien sormet vasaroivat kitarankieliä voimakkaasti - oikea käsi ei siis näppäile kieliä, vaan soittaa sekin melodioita suoraan otelaudasta; joko soivalta sävelkorkeudelta tai 12. nauhan kohdalta.

Kitara nähdään tässä soittotyylissä siis pikemmin kosketinsoittimena kuin näppäiltävänä kielisoittimena. Molemmat kädet voivat soittaa itsenäisesti melodioita tai toinen käsi komppaa bassokieliltä soinnuin omaa soolosoittoa. Rockin puolella samaa tyylisuuntaa edusti nuori Van Halen.

Stanley Jordanin tyylinäyte I

Tekniikka on erittäin hankala oppia ja soittaa luontevasti ja täsmällisesti. Moni on yrittänyt ja joutunut perääntymään tai tyytymään vain hälyääniin tai johonkin naiviin melodiaan.

Jazzmuusikoksi Jordan on menestynyt myös kaupallisesti poikkeuksellisen hyvin. Tyylillisesti hänkin lähestyy ajoin voimakkaasti rockia ja yleensä hän rikkoo vanhoja soiton rajoja ja vierastaa totunnaisia kaavoja.

Soitto oli erehtymättömän tarkkaa nopeissakin kohdissa ja vaativilla a cappella-numeroilla. Jazzin lisäksi hän tavoitti soittoonsa kirkkomusiikinkin sävyjä. Kuusikieliset urut, voisi sanoa!

Jopa Beatlesien Eleanor Rigby ja Paul Simonin Sounds of silence tai El condor pasa taipuvat hänen käsissään jazziksi. Vähäpuheinen maestro keskittyi Tapiolassa soittoonsa jättäen puhehommat lähes tyystin pois, Vähemmän spiikkauksia olen kuullut vain Neil Youngilta, joka kuittasi takavuosina kuulutukset Areenalla: "Terve! Kuis teillä hurisee?".

Jordan on myöhemmin lähtenyt opiskelemaan musiikkiterapiaa ja pedagogiikkaa vetäytyen parrasvaloista välillä lataamaan itseään. Luomisvoimaa hän on hakenut mm. samoillen vuorilla. State of nature -albumi, jonka musiikista konsertissa saatiin nauttia, pohdiskelee sielukkaasti ihmisen ja luonnon välistä herkkää tasapainoa.

Soitossa ilmeni ajoin pientä epätasaisuutta, aivan kaikki ylä-äänet eivät soineet täysin vakaasti. Mutta nämä nyt olivat pieniä, ohimeneviä äänen tuottamisen vaikeuksia - vääriä ääniä Jordan ei tuota.

Jordanilla oli korvia hyväilevän kaunis sointi kitarassa. Van Halenin lailla Jordan osoittautui myös vahvaksi pianistiksi. Hän soitti vieläpä pianoa ja kitaraa yhtä aikaa, mikä oli jo varsinainen temppu.

Trion rytmitykki Kenwood Dennard soitti  tavallista rumpusettiä, joka oli kuitenkin taitavasti viritetty. Myös setin pellit olivat erittäin tasokkaat.

Vaativissa soolo-osuuksissaan Dennard innostui tosissaan mäiskimään, vaikka hänen soittonsa muutoin olikin harkittua ja eleganttia kautta linjan.

Nathanael Reeves kontrabasson varressa jäi hieman kahden vahvan solistin varjoon hoitaen kuitenkin linjamiehen tehtävänsä tyylikkäästi ja ryhdikkäästi.
Mielenkiintoista ja hämmentävää! Ylimääräisenä kuultu Over the rainbow oli jo melkein liikaa.

Stanley Jordan - sähkökitara
Nathanael Reeves - kontrabasso
Kenwood Dennard - rummut

Stanley Jordanin tyylinäyte II