kuvat: Jouni Harala

Menipä hyvin. McCoy Tyner ja Joe Lovano tyytyväisinä konsertin jälkeen.

McCoy Tynerin trio erikoisvieraanaan saksofonisti Joe Lovano tarjosi upean  konserttielämämyksen Imatralla keskiviikkoiltana.  Näiden mestareiden musiikissa tulivat esiin jazzin parhaisiin ominaispiirteisiin kuuluvat luovuus ja spontaanisuus liittyneenä loistavaan osaamiseen.
Eipä ihme, että myös itse esiintyjätkin myhäilivät tyytyväisinä konsertin jälkeen. Very spiritual performance, Joe Lovano tiivisti tunnelmia.
Tyner, Lovano basisti Gerald Cannon ja rumpali Eric Gravatt aloittivat Euroopan-kiertueensa Imatralla. Lovanon mukaan kiertueelle lähdettiin ilman harjoituksia, sillä McCoy ei pidä moisesta. Sinänsä ohjelmisto oli ainakin Lovanolle tuttua, sillä herrat työskentelivät viimeksi yhdessä runsaat kolme vuotta sitten ja tekivät Oaklandin Yoshi’s-klubilla levynkin, jolla oli useita Imatrallakin kuultuja kappaleita.
Konsertin ohjelmisto muistutti myös vakuuttavasti McCoyn osaamisesta myös monipuolisena säveltäjänä, sillä konsertin koko  anti koostui hänen soolonumeronaan esittämää I should care-ikivihreätä lukuunottamatta hänen omista eri vuosikymmeniltä peräisin olevista sävellyksistään.
60-luvulta oli kolme kappaletta (Blues on the corner, Passion dance ja Search for peace) hänen ensimmäiseltä Blue Notelle tekemältään Real McCoy-lp:ltään. 1970-luvun kappale oli Walk spirit, talk spirit. Ensiesityksensä myöhemmin olivat saaneet Angelina, 60-luvun alun hengessä esitetty Mellow minor sekä St. Thomas-tyyppinen calypso Island Song. Ikäeroa kappaleiden välillä ei tosin huomannut, koska Tyner kumppaneineen pystyi tuoreuttamaan ne uuden kuuloisiksi. Sovituksia kappaleissa ei ihmeemmin ollut, yleensä alkuna oli Tynerin teemaan vähitellen johdatellut pianointro, joissa mies viljeli hyvinkin dramaattisia dynamiikkavaihteluita.

Vankilasta taas muusikoksi

Aiemmin päivällä tehdyssä haastattelussa Tyner oli korostanut mieleisensä rumpalin ominaisuuksina olevan kuuntelu ja palaute. Sellainen suhde hänellä oli selvästi Eric Gravattin kanssa. McCoyn tavoin Phildelphiasta kotoisin oleva Gravatt soitti 70-luvun alussa Tynerin kanssa, samoin myös mm. Weather Reportissa, mutta hävisi sitten näkymättömiin. Syykin paljastui: mies oli ollut vankilassa, tosin töissä minneapolislaisessa vankilassa parikymmentä vuotta kuntouttamassa vankeja sopeutumisessa yhteiskuntaan. Eläköidyttyään vankilatyöstä Gravatt on palannut musiikkiin ja uudistanut vanhan yhteistyön Tynerin kanssa. Konsertissa huomasi selvästi vanhojen phillylaisten vuorovaikutuksen toimivan erinomaisesti melkein telepaattisella tasolla. Tynerin pieni nyökkäys ja Gravattin soolo lähti käyntiin.

Lovanolla kaikki hallussa

Vierasasemastaan huolimatta Lovano sai eniten soolotilaa. Sen hän myös ansaitsi, sillä Joe on erinomainen muusikko. Tenoristina hän ei välttämättä ole mikään uudistaja, mutta on soitossaan pystynyt kiteyttämään tenorismin pitkät perinteet persoonalliseksi, tietyllä tavalla ajattomaksi tyyliksi, jota leimaa täyteläinen soundi. Lovano hallitsee torvensa koko rekisterin esimerkillisellä tavalla. Hän myös pystyy säilyttämään soundinsa monilta muilta soittajilta kirkunaksi menevissä ylärekisterin flagleottiäänissä. Ja ideoita myös riittää, soolot eivät missään vaiheissa sorru tylsiksi skaalajuoksutuksiksi, vaan niissä säilyy linjakkuus.
Konsertissa oli myös Lovanon uuden soittimen ensi-ilta. Hän oli näet saanut edellisenä päivänä itselleen Kööpenhaminassa erikoistyönä valmistetun g-vireisen mezzosopraanosaksofonin, jollaisia maailmassa on nyt vain kaksi. Äänellistä eroa sen ja tavallisen b-vireisen sopraanosaksofonin välillä ei tosin ensikuulemalla juuri havainnut.
Yhtyeen basisti Gerald Cannon puolestaan teki varmaa perustyötä komppaajana. Toki hän sai myös soolotilaa, mutta solistina hän jäi armotta muiden varjoon.
McCoy Tynerin valinnasta Imatran Big Band Festivalin järjestäjät voivat onnitella itseään. Tosin valitettavasti suurelle osalle yleisöä tämä loistava konsertti meni ohitse päätellen musiikin suvantokohdissa hyvin kuuluneesta pälätyksestä, jota kantautui erityisesti tapahtuman sponsoripöydistä.

Nato rynni itärajalle

Konsertin avaaja oli varsin erikoinen. Se oli näet Naton päämajasta Brysselistä lentänyt big band, jossa oli amerikkaisten sotilasmuusikoiden lisäksi militäärisoittajia Ranskasta, Italiasta ja Virosta.
Suomessa on aiemminkin käynyt amerikkalaisia sotilasorkestereita. Useimmat niistä ovat tarjonneet glennmiller-tyyppistä perinnemusiikkia. Nato-orkesterilla ohjelmisto oli modernimpaa. Tarjolla oli mm. orkesterin jäsenten tekemiä jazz-muunnelmia erityisesti uusien(!) Nato-maiden kansanlauluista sekä myös mm. Bob Brookmyerin sovituksia. Setissä oli viihdettäkin bändin laulusolistin tulkitessa mm. Stingiä.
Sotilasarvoiltaan (ne mainittiin huolellisesti jokaisessa kuulutuksessa) etupäässä kersanteista koostuva orkesteri oli yhteissoitoltaan korketasoinen kokoonpano, sillä se selvitti mallikkaasti paikoin varsin vaikeankin materiaalin. Soolosuorituksetkin olivat pätevän kuuloisia, joskaan eivät ihmeemmin säväyttäviä.
Illan päättänyttä Tuomo Prättälää ja hänen mukanaan ollutta isohkoa kokoonpanoa en kuullut johtuen siitä, että tuolloin olin haastattelemassa Joe Lovanoa. Hänen ja McCoy Tynerin haastattelut ilmestyvät ennenpitkää Jazzrytmien sivustolle.

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti