Keitele Jazzin pääareena, jazzteltta Äänekosken keskustassa, kanavan rannalla, pullisteli torstai-iltana rankan rytmimusiikin väännössä. Rock-illan eriyttäminen omaksi bailaustilaisuudekseen on selkeästi jäntevämpi ja yleisön kannalta mielekkäämpi tapa kuin sirotella rockin vetonauloja jazzohjelman sekaan pitkin festaria.

Nostalgiahan tarkoittaa menneen kaihoa, johon liittyy myös haikeutta ja ehkä menneen aikakauden ihannointiakin. Näiden ilmiöiden lisäksi Keiteleen retroilta sisälsi myös paljon vauhtia ja puhtia.

Silvennoinen & Maijanen Band koostuu nuorista muusikoista, basisti Janne Rajala ja rumpali Jani Auvinen sekä entisistä nuorista, basisti Pave Maijanen ja kitaristi Heikki Silvennoinen.

Parhaimpaan vetoonsa bändi ylsi tuhdin 70-luvun rockin, erityisesti Cream-materiaalin, parissa, kuten The Badge, White Room, NSU ja Crossroads-versio.

Vasemman kätensä keskisormen telonut Silvennoinen pudotteli tottuneesti ja joutuisasti bluesskaaloja. Pelkällä vasurilla soittokin irtosi kuin leikki. Silvennoinen osaa myös kutkuttavan "W-W-R-A-M-M"-sointupurun.

Tai ehkä sen moni osaisi, mutta valitettavan harva käyttää tätä vaikuttavaa efektiä. Se vaatii mm. tarkkaa koordinaatiota ja ehdottoman rentoa plektrakättä.

Tuplasatsilla jytistellyt Auvinen heitti hienon rumpusoolonkin siirtyen oivaltavasti Cocainen kautta Sunshine of your loveen. Encorena Chuck Berryn Maybellene oli hauska muistuma Creamiakin kauempaa; ne olivat aikoja, ne, mies!

As I was motivatin' over the hill
I saw Maybellene in a coup de ville.
A Cadillac a-rollin' on the open road,
Nothin' will outrun my V8 Ford.
The Cadillac doin' 'bout ninety-five,
She's bumper to bumber rollin' side by side.

Rock and Roll Bandin I'm gonna roll meni bändiltä kuitenkin yllättävän kangerrellen, ja muutoin hyvin toiminut miksaus jotenkin kadotti lead-kitaran roolin.

Pave on bändin pääasiallinen laulusolisti, mutta kaikki bändin jäsenet ovat myös hyviä laulajia. Laulustemmoihin Pave voisi musikaalisena ja kekseliäänä henkilönä luoda hieman haasteellisempia ja kiinnostavampia kuvioita kuin puhtaat kvintit ja terssit.

Sanottavaa löytyy lähinnä Paven löysästä otteesta. Komppikitaristina hän voisi omaksua paljon kunnianhimoisemman asenteen; opetella riffejä, rytmikuvioita jne. Sointusoolonkin voisi heittää. Nyt hän tyytyi sahaamaan samalla kaavalla perussointuja.

Laulujen sanat voisi myös opetella huolellisemmin. Tämä kaikki vaatisi hieman vaivannäköön antautumista, ilman ponnistelua ei synny mitään.

Pavea ei varsinaisesti käy musiikkimaailmassa kutsuminen tittelillä enfant terrible, "kauhukakara", ehkä pikemmin sopisi laiska mutta lahjakas.

Hyvä bändi, ammattitaitoinen ja osaava, tekee kaiken lähes oikein, mutta yksi puuttuu; sielu. Sitä voi ammattitaidolla paikata, muttei kokonaan korvata. Mutta kelpo viihdettähän tarvitaan aina.

Radio Luxembourg heräsi eloon!

Tunnelma teltassa sähköistyi oleellisesti Yardbirdsien astuessa estradille. Torstain yleisönvillitsijä oli todellinen edelläkävijä ja brittiläisen rytmibluesin ammattikoulu 60-luvulta. Silloin tonaalinen elämänneste virtasi Radio Luxembourgin kautta.

The Yardbirds ennakoi John Mayallin brittibluesin korkeakoulua. Five Live Yardbirds (Crawdaddy Clubin keikkataltiointi Surreystä 1963), jossa myös Eric "Slowhand" Clapton löi itsensä suppean yleisön tietoisuuteen, oli aikoinaan jotakin aivan käsittämätöntä ja hullaannuttavaa. Se on sitä yhä, ja bändi osoitti lavalla, miksi.

Se on se bändin potku, drive ja svengi. Ne voi vain välittää, niitä ei voi omistaa eikä oppia. Meillä, kuulkaa, meni lujaa!

Originaalibändistä mukana ovat yhä mukana kitaristi Chris Dreja ja rumpali Jim McCarthy. Konkarit olivat edelleen oivallisessa soittovireessä. Stemmalaulukin tuli vanhoilta herroilta komeasti, mutta solistin tehtävät täytyy tyylitajuisesti jättää energisten nuorten hoidettaviksi.

Nuori Andy Mitchell oli tolkuttoman rajuääninen laulaja. Hän osoittautui myös taitavaksi huuliharpistiksi jatkaen näin uljaasti Keith Relfin jalanjäljissä. Juurevalla perussoundilla soittanut basisti David Smale tuki stemmoissa jäntterästi Mitchelliä.

Veteraanit ovat onnistuneet erinomaisesti muusikkovalinnoissaan. Nuori kitaristivelho Ben King oli aivan superluokan revittäjä ja ajoin teknisesti jo lähes uskomaton. Ja se soundi! Telecaster ja pikku Vox - siinä sen on!

Yardbirds keikkui 60-luvulla pitkään "viidakkorytmien", tumman bluesin, tiukan rhythm and bluesin ja brittipopin rajamaastossa tyylinsä ja itsekunnioituksensa säilyttäen. Paitsi tietysti Clapton, joka erosi bändistä sen tehtyä "kaupallisen" hitin For your love (kiva, ettei Eric ole sen koommin ikinä soittanut mitään "kaupallista").

Merkittävä edistysaskel yhtyeelle oli kitaristi Jeff Beckin liittyminen riveihin; muistumana noista ajoista oli nyt Shapes of things.

Bändi veti tyylitietoisesti prameaa repertoaariaan: Searching for my baby (variaatio Dust my broomista), Rolling and tumbling, Train kept a-rollin', Can't see the light jne.

Pop-osastokin kipunoi - Still I'm sad, Heart full of soul ja tietysti For your love, jota ilman ei voi elää. Tai ehkä voi, mutten tiedä sellaisen elämän laadusta. Ja encorena hieman yllättäen Mannish Boy.

Kamarirockin aateliset maanläheisinä

Keiteleen illan päävieras oli legendaarinen Procol Harum, kamarirockin tai "Classic rockin" virtuoosi, tai mitä ammattisanaa nyt haluaakin käyttää heidän eklektisestä tavastaan sulattaa yhteen eurooppalaisen klassisen musiikin elementtejä ja rytmimusiikkia.

Klassisen musiikin ohjelmistoahan Procol Harum ei juuri ole soittanut; bändi on lähinnä hakenut sieltä inspiraatiota omiin sävellyksiinsä. Toisaalta on helppo kuulla sävellyksissä vaikutteita yhtä lailla teatterista, filmimusiikista, marssisävelmistä ja jopa tivolimusiikista.

Nyt bändi esiintyi varsin maanläheisesti, mitä korosti mm. bluesin runsas osuus; Wall Street Blues, War is not healthy ja muut sisälsivät myös runsaasti kantaa ottavaa realismia ajan ilmiöihin. Vailla "pyhäinkuvien" rasitteita musisoitiin rennosti ja täsmällisesti.

Bändin perustajajäsen, pianisti/vokalisti Gary Brooker, paikkasi upeasti viimevuotisen tynkäkonserttinsa, joka lässähti keikkaa edeltäneen onnettomuuden, kylkiluiden murtumisten takia.

Kaikki meni hienosti, pitkäksi venähtänyt setti lunasti ja ylitti bändiin kohdistuneet odotukset. Bändillähän riittää klassikon asemaan nousseita sävelmiä; Homburg, A Salty Dog, Pandora's Box, Conquistador jne.

Brooker, tai urkuri Josh Phillips, vaikka briljantteja muusikoita ovatkin, eivät ehkä ole aivan parhaimmillaan bluessolisteina. Bluesin idea - soittaa duurissa "mollin päällä" - irtoaa heiltä hieman väkinäisesti. Suurieleistä teeskentelyä en klaviatuurista havainnut, mutta soolo-osuudet olivat kummallakin hieman tekemällä tehtyjä.

Kun taas kitaristi Geoff Whitehorn oli tässäkin maailmassa kuin kotonaan. Vonkukitaran taitajana hän on ehdoton, kierrot ja ylä-äänet hivelevät korvaa ja kahden käden "tapping" oli eleganttia ja hallittua. Kerrassaan vastustamaton superkitaran gentlemanni on tämä charmantti Whitehorn!

Bändin esitykset paisuivat tyyliuskollisesti täyteen mittaansa. Myös Brookerin laulu soi salskeasti, ajoin suorastaan mahtipontisestikin, vaikka ikä (65) jo hieman rajoittaa äänenkäyttöä.

Surrealistinen Whiter shade of pale kuultiin vasta pitkän odotuksen jälkeen encorena, mutta odotus palkittiin. Surrealismi (ranskan surréal, "ylitodellinen") on alun perin tarkoittanut 1919 käynnistynyttä taidesuuntausta. Surrealistit hakivat innoituksensa usein alitajunnasta ja unista, mikä heijastuu teoksiin unenomaisuutena (kirjoitettu teksti on katkonaista, fluktuoivaa, epäyhtenäistä, polveilevaa ja epäloogista).

Whiter shade of pale lienee saanut inspiraationsa huumeharhoista, eikä sellaisena olisi varmaan tavaton poikkeus Harum-hittien joukossa. Brooker poikkesi laulussaan useissa kohdin alkuperäistekstuurista huomattavasti realistisempaan suuntaan.

Brookerilla on todella toimiva bändikonsepti, persoonallinen ja kyvykäs, siis enemmän kuin renovaatiokavalkadi.

Josh Phillipsillä oli soittimenaan Hammond XX3c ja pieni Leslie. Ei siis aivan raskaan sarjan soittoarsenaali, mutta menettelee. Mutta vaatisi paljon räväkämmän soittotavan kuin mitä varovasti ja pienesti soittanut Phillips edusti.

Muistaakseni Emerson, Lake ja Palmer -yhtyeen konsertissa Keith Emerson veteli Hammondiaan kyynärpäin ja kantapäillä istuenkin välillä koskettimien päällä. Kyllästyttyään tähän hän alkoi heitellä puukkoja Leslie-kaappiin ja PA-laitteisiin.

Mutta vaikka ei nyt aivan näin pitkälle mentäisi, pieni energiapiikki ehkä olisi paikallaan. Basisti Matt Peggin ja rumpali Geoff Dunnin yhteistyö sujui ehjästi ja kaikin puolin mallikelpoisesti. Vasurina Dunn soittaa rumpuja hieman erikoisella tavalla; rumpusettiä ei siis ole vain käännettypeilikuvakseen. Tämäkin vaikuttaa soundiin miellyttävästi tuoden pikantin säväyksen.

Sananmukainen merkitys nostalgialle on muuten "kotimaan kaipuu" tai koti-ikävä. Sana on johdettu kreikan sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska. Nyt sekä yleisö että esiintyjät olivat nostalgisia iloisesti ja hyväntuulisesti, ilman tuskaa ja ikävää.

Keitele Jazz 2010: Rock-ilta jazzteltalla 22.7: Silvennoinen & Maijanen Band, The Yardbirds, Procol Harum.

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti