Hatunnosto Keitele Jazzille kotimaisen kokeellisen musiikin suosimisesta! Perjantai-iltana jazzteltalla oli tarjolla muhkea otos uuden suomalaisen luovan musiikin eksperimenttejä. Selkeästi omaksi kokonaisuudekseen hahmottuva Suomi-ilta suoriutui kansainvälisessä seurassa mainiosti. Oman fooruminsa Suomi-jazz ansaitsee, mutta valitettavan harva festivaali tuo sitä johdonmukaisesti esiin. Pimenevässä kesäyössä myös näyttävä valoshow täydellisti katselmuksen.

Kauko Röyhkä (oikealta nimeltään Jukka-Pekka Välimaa, 51) on lukeutunut Suomi-rockin omaperäisimpiin säveltäjiin heti aloitettuaan levyttämisen 1980, ja hän on myös merkittävä kirjailija, kuten osoittavat mm. Velvet Underground-historiikki sekä lukuisat romaanit (mm. rakenteellisesti mielenkiintoinen Avec).

Uuden aallon räväkän edustajan laajasta tuotannosta tunnetuimpia kappaleita kuultiin nyt Severi Pyysalon tekeminä jazzsovituksina; mm. Lauralle, Talo meren rannalla, Paha maa, Miss Farkku-Suomi, Etsijät ja Paska kaupunki. Viimeksi mainittuun sisältyi myös hupaisa kuoroesitys bändin toimiessa mieskuorona.

Lauluissa välittyi vahvana Kaukon ehdoton tarinankertojan taito. Sillä sitähän hän on, tarinoitsija. Vähäeleisesti ja pienin kynänvedoin hän maalaa elävän kuvan pienistä ja arkisista seikoista, jotka me yleensä sivuutamme "itsestään selvinä". Näin muodostuu ilmeikäs kuva esim. perheen lomamatkasta Pohjois-Norjaan (Hammerfest).

Perhe lähtee Norjaan ajelulle.
Auto täyteen, ruokaa kylmälaukkuun,
uutuutena teltta joss' on sievä raidallinen katos.

Perhe lähtee Norjaan ajelulle.
Rattiin istuu viisas isä-Erkki,
hänen vierellensä vaimo Minna,
taakse lapset Riitta sekä Esa.

Vanha levottomuus tekee isän jälleen kerran ärtyneeksi.
Äiti nalkuttaa ja isä ajaa liian lujaa.
Lapset syö kermajäätelöä.

Se kuva on toisinaan absurdi, sarkastinen, riipaiseva ja hauskakin. Yleensä Kauko ei silti ole varsinaisesti ivallinen, pikemminkin alakuloinen kuvatessaan elämän paradokseja. Ja isä-Erkki miettii siinä ajaessaan, että olisiko elämä toisen naisen kanssa sittenkin mahtanut olla oleellisesti toisenlaista.

Vibrafonisti Severi Pyysalo oli sovittanut Kaukon musiikkia jazzyhtyeen ilmaisuun sopivaksi. Kaukon lauluthan ovat itsessään hyvin jazzmaisia (mm. vahvojen bossa nova-vaikutteiden ansiosta) ja niissä on särmää. Pyysalo oli jättänyt soinnutuksen varsin lähelle vanhaa ilmiasua.

Pyysalo itse vastasi stimuloivista sooloimprovisaatioista, jotka istuivat mainiosti Kaukon kulmikkaan musiikin henkeen. Jussi Lehtonen, todellinen groove machine, oli rumpalina ensiluokkainen valinta - rumpalit soittavat tasajakoisen musiikin usein hieman kaavamaisesti, mutta Lehtonen oli selvästi lukenut partituurin. Hän kuunteli eläytyvästi muiden musisointia sijoittaen aksentit, painolliset iskut ja kiihdytykset innovatiivisesti, ja drive kulki mahtavasti.

Timo Hirvosen hieman kitaramainen näppäilytekniikka sai basson soimaan kauniisti, myötäillen musiikin harmonioita sointuisasti.  Konsertissa oli tilaisuus kuulla myös Pyysaloa pianistina, mikä oli sekin miellyttävä kokemus. Maestron soitossa oli ehkä hieman liikaa yrittämistä, mutta aika karsinee tämän tendenssin pois. Pyysalon trio, johon vahvistuksena liittyi myös kitaristi Marzi Nyman, soitti kaiken kaikkiaan jäntevästi ja täsmällisesti.

Kauko itse eläytyi musisointiin vahvasti ja oli 100 %:sti mukana myös soitinsoolojen aikana tanssien ja fiilistellen. Toivottavasti tämä eksperimentti rock-lyyrikon ja jazzbändin kera ei jää lajissaan viimeiseksi.

Kun harmonikka karaistui

Pelimanni Kimmo Pohjonen on harmonikan seurassa hieman samaa kuin Raoul Björkenheim on kitaran kanssa: tyhjää täynnä ja oma pikku sankarinsa. Kumpikin on äkännyt oman soittimensa alueelta jotakin, jota muut eivät tee, ja näinhän meillä on valmis genre ja brändi ja mitä niitä nyt on. Melodioiden sijaan maalaillaan maisemia, mutta maisemassakin saisi olla jokin järki ja mielekkyys.

Pohjosella on lyömätön kymmenen sormen harmonikkajärjestelmä: viisi lepää (vasuri), kun viisi muuta tekevät näyttävän näköistä valesoittoa. Suuri osa Pohjosen "tuotoksesta" on nimittäin valmiiksi nauhoitettua ja tulee surround-tekniikalla ämyreistä ulos. Hanuri lavalla on vähän kuin rekvisiittaa; tarvikkeistoa, jota peitellään näyttävän valoshow'n avulla.

Bassonäppäimillä ei juuri soiteta (vasuri vain liikuttaa palkeita), ja oikean käden sormien painalluksetkin näppäimistölle ovat satunnaisia tuottaen lähinnä vain hälyääniä - ei siis tunnistettavia tai mieleen jääviä melodioita. Näyttää ulkoisesti ehkä vaikuttavalta, muttei kestä lähempää tarkastelua.

Yhden äänen toistolla alkanut setti rupesi kymmenen minuutin jälkeen tuntumaan jo hieman puulta, mutta onneksi se sai seurakseen toisen ja ilta oli pelastettu. Kutsuttakoon tätä nyt sitten "improvisaatiohenkiseksi spektaakkeliksi", jos siltä tuntuu. "Spektaakkeli" muuten tarkoitti aiemmin "mammuttielokuvaa", ja siinähän olisi kieltämättä ideaa.

Pohjosta on juhlittu "harmonikan soiton uudistajana". Tämä on liikaa sanottu. Eihän hän edes soita sitä - on vain soittavinaan, osana show'ta. Lavalla ukko tutisee kuin olisi lentoon lähdössä, ja ehkä hänen pitäisikin. Helsingin ratikoissa näkee tuollaisia matkustajia paljon, eikä heitä silti voi juhlia "joukkoliikenteen uudistajina".

Langattoman mikrofonin avulla Pohjonen vielä joikkaa ja kai osittain jodlaakin jotakin ihmekiinaa, mitä lie uiguurien jäljittelyä. Kai tämä köyhän miehen šamaanin rooli vaatii sen. Pohjonen jää kuitenkin kauas sellaisesta koskettavuudesta, minkä esimerkiksi Angelin tytöt, Ursula ja Tuuni Länsman, ovat saavuttaneet aivan luonnostaan, ilman tehosteita ja tarvikkeita.

Viimeksi kuulin Pohjosta Tampere Jazz Happeningissä 2005, ja täytyy todeta, että soitannollisesti kehittymisestä ei oikein voi puhua. Ikävä sanoa, mutta musiikillisesti soitossa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi kiinnostavuutta. Etnoksi tätä tuskin voi kutsua, maailmanmusiikiksi se ei riitä, ei liioin improvisoidun musiikin edustajaksi.

Ranskalaisrumpali Eric Echampard soitti Keiteleellä komeasti hyödyntäen kaikki lyömäsoittimiensa elementit. Hän innostui välillä suorastaan huikeaan rytmiorgiaan vieden pariin otteeseen tuotoksen jo lähes transsin kaltaiseen olotilaan.

Transsi on hyvin kiinnostava, toisaalta myös vastuuttava tapahtuma.  Se on hypnoottisluonteinen, tai ainakin suggestiotilan kaltainen olotila. Uskonnollinen hurmos sisältää usein tällaisia ilmiöitä, joissa ihminen hetkeksi ikään kuin irtaantuu ympäröivästä todellisuudesta.

Ekstaasimaiseen hurmiotilaan voi päästä tehokkaimmin äänen, suggestiivisen (toistuvan) rytmin ja tanssin avulla. Transsiin vaipuessaan šamaanit voivat kokea matkaavansa esimerkiksi yliseen tai aliseen maailmaan ja näin tuoda tietoa kansalleen. Näin ei ilmeisesti nyt tapahtunut Keiteleellä. Tai jos väelle tuotiin uutta tietoa, se meni kyllä minulta ohi (mikä ei olisi mikään ihme).

Mutta yleisö kaipaa tällaisia show-numeroita, jengi oli nytkin innostuksissaan, ajoin lähes haltioissaan. Siis show-numerona se toimii - ja hyvän rumpalin ja tanssijoiden avulla toimisi hyvinkin. Ei vain sekoiteta sitä harmonikansoittoon.

Kolmen kitaristin voimin

Viimevuotinen Keitele tarjosi kahden nimekkään kotimaisen kitaristin yhteistä musisointia; Husbandin Varre Vartiainen ja Marzi Nyman. Nyman oli nyt saanut seurakseen Jarmo Saaren ja Teemu Viinikaisen.

Siis hyvin erityyppisiä kitaristeja lavalla, ja sellainen virittää odotukset korkealle. Nyman on kokenut all round-muusikko, Saari intohimoinen konemusiikin kokeilija ja Viinikainen perinteinen jazzkitaristi. Yhdessä he innostuessaan soittavat uskomattomia juttuja, kuten Logo ja Karl-Johans vamp.

Säveltäjinä he taas eivät vielä ole erityisen kiinnostavia tai omaleimaisia. Kappaleiden sävelkulku on usein melko yllätyksetöntä ja väritöntä, harmoniat kummallisia ja yleistunnelma - anteeksi vain - jotensakin lattea. Sen verran minäkin tiedän, että säveltäminen vie muusikkoa eteenpäin oman soittimensa kanssa; keksii ja löytää uutta. Kaikkea ei silti tarvitse jakaa maksavan yleisön kanssa.

Vaikeilta kuulostavien sävellystöiden kompleksisuus oli esoteerista ja osittain näennäistäkin. Kaverit ovat soittimiensa eksperttejä, ja ekspertin tulee kyetä aina ilmaisemaan monimutkaisia asioita yksinkertaisesti - ei päinvastoin, kuten nyt liikaa pääsi tapahtumaan. Hyvätkin soolot - joita nyt kuultiin viljalti - hukkaantuvat helposti väärässä sointiympäristössä.

Varsinkin Nymanilla oli ilmeisiä vaikeuksia ylittää nautittavuuskynnys. Basisti Timo Hirvonen toi kuultavaksi joitakin kiehtovia ideoita, kuten Penalty- ja Rubber Decks- biiseissä. Innostavimpia esityksiä olivat Viinikaisen New Year ja Jussi Lehtosen Fiesta.

Svengin katoaminen tuotoksesta oli ainakin minulle täysi mysteerio, mikä ei tietysti vielä todista mitään. Kuitenkin, jos bändissä on niin loistava groove- ja svengirumpali kuin Jussi Lehtonen sekä huippubasisti Timo Hirvonen, svengin hukkaaminen vaatii jo erityisiä ponnisteluja.

Mutta niin vain kävi: tuotos ei nopeasta poljennosta huolimatta svengannut yhtään. Ehkä kaverit yrittävät hieman liikaa säveltäjinä ja muutenkin? W.A. Mozart sanoi, että vaikeassa sävellyksessä täytyy olla kohtia, joita kuorma-ajurikin pystyy viheltelemään kuultuaan sen kerran (Mozartin aikaan ei vielä ollut musiikkitoimittajia).

Joka tapauksessa kolmen superkitaristin tykityssessio oli ylöskohottava ja nostatti luottamusta suomalaisiin kokeilijoihin ja solisteihin. Ja säveltämäänhän oppii vain säveltämällä, niin se on. Suunta on hyvä ja liikkeessä pysytään.

Keitele Jazz 2010: Kotimainen kavalkadi jazzteltalla 23.7: Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo Trio, 95 Strings & 2 Sticks, Kimmo Pohjonen & Eric Echampard Uumen

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti