Pianolegenda Dave Brubeckin viehättävä nuoruudentyö, In your own sweet way, avasi tyylikkäästi kitaristi Philip Catherinen konsertin Äänekosken kaupungintalolla lauantaina. Se, mitä konsertissa seurasi, oli todellista jazzkitaran juhlaa.

Catherine otti tilan välittömästi haltuunsa. Käytös ja olemus ovat herrasmiestyyliin vaatimattomia ja kuitenkin arvonsa tiedostavia. Soitto on vähäeleistä, tyylitajuista ja sävellysten herkkä ydin on ylevästi tiedostettu. Tekniikka on briljanttia, mutta siitä ei tehdä numeroa.

Belgialainen, Lontoossa syntynyt Philip Catherine (68) lukeutuu Euroopan jazznäyttämön eturiviin ja on kuulunut siihen jo 60-luvulta, jolloin hän aloitti työskentelyn Lou Bennettin, Dexter Gordonin ja Stéphane Grappellin kanssa.

Eric Clapton sanoi, että "it's all in the wrist", että se on kaikki ranteessa, ja hän oli oikeassa. Nuotit täytyy saada elämään, ja kitaristilla keskeinen elementti tällöin on vasemman käden ranteen hallinta - mitenkään tietysti väheksymättä sormitustekniikkaa, asemointia ja muita tekniikoita.

Soinnin kesto ja kauneus, vibrato, vasarointi, legato-äänillä herkuttelu - kaikki tuo on mahdotonta ilman ranteesta lähtevää otetta ja tuntumaa. Catherine soittaa mieluiten istualtaan vähentäen näin hartioiden kautta tulevaa fysiologista kuormitusta. Molemmat ranteet ovat hallinnassa - myös oikean käden näppäintekniikka lähti irtonaisesti ja pakottoman tuntuisesti.

Wes Montgomeryn Pipeline soi upeasti, ja mestarikitaristi väläytteli Mongomeryn oktaavisoittoa mallikkaasti ja hyvän maun rajat tiedostaen muillakin kappaleilla. Catherinen oma kappale, Focal Wind, muistutti kitaristin verrattomista säveltäjän taidoista.

Konsertin balladivetoisesta yleislinjasta poikkesi vauhdikkaasti kulkenut soul-numero Sweet & lovely. Mestari ei siis ole pelkästään balladien taituri, vaan ulottuu tarvittaessa vakuuttavaan ja sähäkkään menoon. Kaunis La valse du Flippen herkisti yleisön lopullisesti konsertin loppuosassa.

Ylimääräisenä kuultu I fall in love too easily lähti kauniisti liikkeelle kuulakkaalla Terje Rypdal-tyylisellä delay-soundilla, transformoitui tyylikkäästi balladiksi ja huipentui lopulta blues-lopukkeisiin. Täydellistä.

Catherinen artistikuvaan ovat kuuluneet käytännössä kaikki USA:n ja Euroopan nimekkäimmät jazztähdet, kuten Chet Baker, John Scofield, George Benson jne. Charlie Mingus kutsui häntä nimellä "Nuori Django", Catherinen erinomaisen mustalaismusiikin tuntemuksen ansiosta.

Julkaistuaan ensimmäisen soololevynsä (Stream, tuottajana ranskalainen Sacha Distel) 1971 hän liittyi Jean-Luc Pontyn kvintettiin. 1977 Catherine korvasi Jan Akkermanin hollantilaisessa Classic Rock -ryhmässä Focus. Oma diskografia on laaja, ja Catherine on jo pitkään ollut kotimaassaan merkittävä toimija jazzyhteisön dynamona.

Täysipainoinen trio

Philip Catherinea säestivät konsertissa rumpali Mika Kallio ja urkuri Mikko Helevä. Konsertin jälkeen kitaristi vakuutteli tyytyväisyyttään säestäjiin; yhteissoitto heidän kanssaan oli nautinnollista, minkä hyvin saattoi aistia yleisönkin puolelta.

Kallion osuus olisi ollut kaikille rumpaleille oppitunti jazzrummutuksesta; aistikasta, pohjimmaisen kautta valpasta ja svengiä kantavaa rytmitystä. Soitto on rentoutunutta, vapautunutta ja kuitenkin täsmällistä.

Kallio käytteli vispiöitä taitavasti, mikä onkin balladivoittoisessa setissä välttämättömyys ja tarpeen myös muualla - toisin kuin nykyrumpaleittemme enemmistö näyttää luulevan.

Mikko Helevä soitti vanhamallisilla Hammond A 100-uruilla (luonnollisesti Leslie-varustein), jotka ovat sähkömekaaniset ja putkivahvistimille rakennetut. Hieman räjähtäneen tuntuinen koneistohan se oli, ikää en tohtinut edes kysyä, mutta soundi oli taivaallinen. Helevä on itsekin ensiluokkainen solisti ja kuuntelee yhtyesoittoa tarkasti ja myötäeläen.

Uruissa on kaksi keyboardia, kahden oktaavin polkiot ja iso Leslie soundin takeena. Helevä kuljetti taitavin liikkein bassokuvioita pääosin vasemmalla kädellä, siis Hammondin alemmalla, ns. Swell-koskettimistolla. Polkioista otetaan lähinnä perusäänet.

Näin jykevä ja monipuolinen instrumentti antaa tavallaan jo vähän liikaakin mahdollisuuksia yhtyesoittoa ajatellen. Osoitus Helevän tyylitaidosta on, että hän soitti pidättyvästi, ja silti sisällyksekkäästi sanoen sen oleellisen, mikä on sanottava. Kitarasolisti sai hienon sävelmaiseman ja paljon tilaa liikkua.

Ohjelmaan merkitty läänintaiteilija Ilkka Rantamäen intro-osuus jäi valitettavasti pois, mitä Catherine harmitteli. Olisi ollut todella kiehtovaa kuulla näitä kahta kitaristia tuimassa loppujamissa, mutta se jäi nyt toiseen kertaan.

Trion konsertti oli todellinen elämys ja parasta jazzmusisointia, mitä Keiteleen konserteissa on kuultu vuosiin. Soittamisen ilo välittyi yleisöön. Ja tämä on paljon sanottu näin tasokkaasta festivaalista.

Philip Catherinen diskografiaa:

• Stream (1971)
• September Man (1975)
• Guitars (1975)
• Babel (1980)
• End of August (1982)
• Transparence (1986)
• September Sky (1988)
• Oscar (1988)
• I Remember You (1990)
• Moods, Vol.I (1992)
• Moods, Vol.II (1992)
• Philip Catherine "live" (1997)
• Guitar Groove (1998)
• Blue Prince (2000)
• Summer Night (2002)
• Guitars Two (2008)
• Concert in Capbreton (2010)

Keitele Jazz 2010: Kitarakonsertti kaupungintalolla lauantaina: Philip Catherine, kitara; Mika Kallio, rummut ja Mikko Helevä, Hammond-urut

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti