The Claudia Quintet on perustamisestaan, 1990-luvun lopusta, asti kulkenut omia polkujaan vaihtoehtoisen jazzin maailmassa. Yhtyeen johtaja, rumputaiteilija, John Hollenbeck on halunnut Claudian, ei ainoastaan eroavan taiteellisella musiikillaan muista, vaan hän on halunnut yhtyeensä muiden soittajien myös olevan mukana musiikin tekemisessä. Kun kaikki jäsenet saavat käyttää omaa luovaa improvisointikykyään yhtyeen musiikin luomisessa, niin sitä kautta se saadaan todella elämään.

Yhtye on luonut tekemisellään oman soundinsa, joka on tunnistettavissa, kun sitä on jonkin aikaa kuunnellut. Tällä yhtyeellä on valtava määrä tunteellista syvyyttä ja ulottuvuutta, jolla tehdään suuri vaikutus erityisesti pelkästään jazzmusiikin kuunteluun vihkiytyneisiin kuuntelijoihin. Se on selkeästi kokeilevalla linjalla, mutta siinä on jazzin ohella elementtejä klassista ja maailman musiikista. Se on yhtäkaikki lämminhenkistä musiikkia, mikä ei vaadi kuuntelijalta kovasti pinnistelyjä pysyäkseen hyvin mukana. Se on mielenkiintoisen tarkkaa musiikkia, jota voi lähestyä estottomasti. Siinä on aineksia jostain utuisesta tulevaisuuden maailmasta, mutta samalla se on raikasta nykysoittoa.  Claudia kvintetti on yhtye, joka seikkailee äänten maailmassa, jossa on käsinkudotun seinävaatteen tuntua.

Claudian valinta Ultraan tuntui etukäteen minusta hieman oudolta, sillä näissä sessioissa tottuneet kuulemaan erittäin paljon yleisistä musiikillisista linjauksista poikkeavaa jazzmusiikkia. Tuntuma Claudian esittämästä musiikista aikaisemmin levyltä kuultuna ei mielestäni kovasti poikennut selkeälinjaisesta ja suoraviivaisesta aidosta hyvästä jazzista. Yllätyin kaikesta huolimatta yhtyeen esityksestä perjantaina. Siinä oli valtavasti mukana elementtejä uuden ajan kokeilevasta linjasta, joten heidän paikkansa oli näissä "turnajaisissa". Pelkästään soitinyhdistelmä, vibrafoni, haitari ja klarinetti samassa kokoonpanossa antavat merkillistä harvoin kuultua potkua.

Hollenbeckin työnäyte oli vakuuttavaa, pelkästään hänen rumputyöskentelyä oli hienoa seurata. Hänellä on näkemystä vahvistaa muiden soittajien tekemisiä tarkoilla ja kohdalleen osuvilla napautuksilla. Yhtyeen muut soittajat, Chris Speed, tenorisaksofoni ja klarinetti Ted Reichman, harmonikka Matt Moran, vibrafoni Trevor Dunn, basso tekivät kellontarkkaa työtä, jota oli ilo kuunnella. Yhtyeen esitys jäi sellaisten merkittävien "keikkojen" joukkoon, jotka jäävät elämään muistoissa.

 

Marc Ducret Quintet

Marc Ducret'n kitarointi on omintakeista

Viisikymppinen ranskalainen itseopiskelut jazzkitaristi Marc Ducret on vieraillut monet kerrat Suomessa.  Hän on sikäli erikoinen eurooppalainen jazzkitaristi, että hänet tunnetaan myös Yhdysvalloissa. Jo nuoruudessaan hän oli mukana useissa eri kokoonpanoissa, soittaen myös tavallista tanssimusiikkia. Vuoden 1986 jälkeen, liityttyään "National de Jazz" Orkesteriin, hänet tunnetaan enemmänkin "uusia latuja" aukovana muusikkona. Hän ylittää raja-aitoja niin sävellyksissään kuin soitossaankin. Hän seikkailee monien tyylilajien välillä sekoittaen niitä estottomasti ja luo tällä tavalla omanlaistaan uutta musiikkia. Hänen soitossaan voisi sanoa, että se on omalaatuisen epäsovinnaista. Se jakaa kuulijat aivan varmasti hyvinkin selkeästi, siitä joko pitää tai sitten ei.

Perjantain Ultra Music konserttiin Ducret toi kokonaan uuden ranskalais-tanskalaisen kokoonpanon missä oli kolme puhaltajaa kitaran ja rumpujen lisäksi, siis ei bassoa ollenkaan.

Yhtyeessä soittivat tanskalaiset Peter Bruun, rumpuja, Matthias Mahler pasuunaa ja Kasper Tranberg trumpettia. Ducretin itsensä lisäksi toinen ranskalainen yhtyeessä oli bassosaksofonia soittava Fred Gastard, joka on myös muistaakseni aikaisemmin nähty vieras Ultrassa sekä myös Vapaat Äänet kiertueilla Suomessa. Yhtye on perustettu toukokuussa ja ennen Poria se teki viikon kiertueen Tanskassa. Ducretin sävellykset olivat uusia ja tälle kokoonpanolle ajateltuja. Kuten ennenkin, niin niissä liikuttiin vahvasti avantgardistisissa ympyröissä vahvasti improvisoiden. "Intro" soitettiin ensin, koska Ducretin mielestä kaikissa esityksissä pitää olla johdanto. Sitä seurasi sitten pitkät "Real Thing No 1" ja perään "Real Thing No 2".

Ducretin kitarointi oli taas kerran omalaatuista ja jäljittelemätöntä, hänen soolonsa purkautuvat ällistyttävällä tavalla yllättäen ikään kuin monen mutkan kautta. Nopeasti ajateltuna sitä voisi pitää melko kaaosmaisena, mutta kuitenkin siitä löytyy oma polku mitä kuljetaan. Tällä kertaa puhaltajat olivat myös merkittävässä roolissa ja, kun sieltä täältä löytyi aukkoja, niin he täyttivät ne piiskan lailla sivaltaen, piikki työnnettiin sinne toinen tänne, räjähdellen ja toisiaan puhutellen.

 

 

 

 

 

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti