Lauantain konsertti "Ultra Free Beat Night" päätti tämän kesän Ultra Music sessiot Pori Jazz Festivaalien osalta karvat pystyyn nostattaneen voimalliseen urkujen näytökseen. Kolme orkesteria, joiden pääsoittimiin kuuluivat urkusoittimet, ujelsivat ilmoille hektisen purkauksen äänimassan raivoa.

Two Men Galaxy on kahden suomalaisen nykymuusikon kosketinsoittaja Seppo Kantosen ja rumpali Joonas Riippan muodostama duo, joka tunkee kuulijan korvat täyteen ulkoavaruudellista kiivasta suhinaa, pöntön pimentävää laukkaa kiitoradalla ja marinoitua toffeeta yhdessä ja erikseen.

Aivan oikein, siis, käytännössä kaikkea sitä, mitä uruista ja rumpusetistä irti saa. Heidän mielestään "free" on vain se joka osaa vapaasti eläytyä tekemiseensä. Nuotteja ei tunneta, eikä niitä tarvita, se on kuin roikkuisi löysässä hirressä kaiken aikaa. He veivät meidät kuulijat matkalle kahden miehen linnunradalle.

He kaivavat kuoppaa syvältä tonkien. Nyt ei olla kainaloita myöden kuopassa, kuten Pöyhönen heittäessään moukari kymmenellä pyörähdyksellä.

Nämä pojat ovat suossa syvemmällä ja kun homma räjähtää käsiin, niin vetinen suo on muuttunut Kalaharin autiomaaksi, kuivaksi santamaaksi. Siis, voimaa on matkalla sävelten, nuottien ja vääntyneiden melodioiden maailmassa. Kova kiire tuntuu olevan, joten ei muuta kuin raivoisasti eteenpäin. Joonas vääntää päätään kippurassa ikään kuin kauheaa tuskaa tuntien samalla kun Seppo tunkee lisää pötköä pesään iloisesti virnistäen. Ei hassumpaa, ei hassumpaa tuntuvat kuuntelijat hymistelevän, kiihkeästi rytmiin mukaan tempoillen.

Nyt liikuttiin "avantfreedrumorgancaos" linjalla á la Hammondkanttorikantonen ja Marakattiriippa. Jos on "Matin aika palata Mervin luokse", niin eikun pedali pohjaan ja "jazzia yks´kaks´kolme". Kohta kuitenkin Sonny Listonin nyrkki pamahtaa keskelle otsaa, niin silloin on "Pää täynnä räntää", eikä taustalta kuulu kuin Riipan pojan kauhea hätähuuto. Niin, että hauskaa pittää meil olla, totta vie. Hyvä, hyvä, pojat, annoitte meille sitä mitä tultiin hakemaan, rystyset veressä ja pelkokerroin satakymmenen.

 

Chevillonin bassot tunkeutuivat selkäytimeen

Ranskalainen Caravaggio yhtye oli vahvasti elektronisesti virittäytynyt. Bruno Chevillon soitti kolmea erilaista bassoa, mitkä kaikki olivat melkoisen lankavyyhdin ympäröimänä. Kasa pedaleja, katkaisimia, virittimiä ja ties mitä sekvenssereitä ja muita sähköisiä efektilaitteita oli kytketty toisiinsa. Normaali tasavirta 220 v ei varmaankaan riittänyt niiden kytkemiseksi. Ne "huusivat" voimavirtaa, voimavirtaa!!! ja taakse 100 watin sulakkeet!!!, niin eiköhän sitten jo kestäisi.  Ilmeisesti kaikkia ei sitten loppujen lopuksi saatu edes kytkettyä kokonaisuudeksi, mutta niillä mentiin, mitä saatiin paikalle asennettua. Sellainen ruutitynnyri sieltä sitten räjähti, että aloin tunkea nenäliinatuppoja korviin eturivissä istuessani. Avant-rockia, avant-rockia huusivat tärykalvot ihmeissään!! Melkoista manipulaatiota, tuhkaa ja timantteja lentää ympäristöön, vingutus purkautuu kuin laava tulivuoren kraatterista. Järjestäytynyttä ennakkoluulotonta avant-garde soittoa kaoottisessa ympäristössä, missä tomu ja tuhka hiljalleen laskeutuvat lattialle. Chevillon irrottaa bassosta kaikki mahdolliset äänialat, osittain suorastaan kammottavalla kumulla ja korvia huumaavan, räväkän tuhoavalla voimalla. Taidetta tai ei, innovatiivista ja kunnianhimoista otetta ainakin oli.

Virtaa oli "vanttuissa" yhtälailla viulisti Benjamin de Lafuentella ja kosketinsoittaja Samuel Sighicellillä, jotka ovat varsinaisesti tämän yhtyeen perustajia. Meidän hyvin eri yhteyksistä tuntemamme Eric Echampard, rummutti säkenöivät rikinkatkuiset taustat julmille "sähköttäjille". Hän on todellinen rajoja hakeva luova rumpali, jolla on sekä täsmällisyyttä että herätteitä antavaa improvisaatiokykyä.

"Overture", "AnyBodyHere", "Platz" ja muut seurasivat toisiaan kuin turboahdettu ottomoottori tappavalla ryskeellä soittimien äänteen sinkoillessa ympäriinsä sähköisesti latautuneessa painostavassa ilmanalassa. Se oli kuin kuumennettu grilli, jossa etukäteen marinoitu pihvi ensin liekitettynä heitetään kypsymään elektronisten äänten sekamelskaan. Hyvä Ranska! Paremmin pärjäsivät kuin Ranskan jalkapallojoukkue.

 

Lähtö ja maali löytyivät samassa paikassa

 

Norjalainen Huntsville on varsin erikoinen kolmikko, joiden musiikilliset ambitiot ovat ties missä.

Tämän ryhmän musiikki on sellaista, mitä ei kovin usein kuule. Se on vaikeasti luonnehdittavaa, sillä siinä on niin paljon merkillisiä omia nyansseja ja ääniefektejä monista aineksista. Siinä siis liikutaan maailman matkalla.  Heidän musiikkiaan on kutsuttu vaikka miksi. Jokainen keksiköön oman versionsa.

Yhtyeeseen kuuluva Ivar Grydeland, kitara ja banjo, Tonny Kluften, basso, bassoefektorit ja rytmikoneet sekä Ingar Zach perkussioineen.  Zachin laitteisto koostuu erikoisista soittimista kuten, tablakone, sruti box, drone com, laitteita, joita en tunne enkä ymmärrä niistä mitään. Tuloksen kyllä kuulee ja ehkä niistä löytyy jonkinlainen kuva sitä kautta.

Ultra Music konserttien päätöksessä Huntsville lähti matkalle pitkälti Ivar Grydelandin kitaran ja banjon voimalla tasaisesti ja seesteisesti mitään turhia rytmin muutoksia tekemättä. Matka jatkui ja jatkui ilman pysähdyksiä kestikievareissa, kunnes päästiin takaisin lähtöpisteeseen, missä setti loppui. Kyseessä oli siis yksi kappale alusta loppuun improvisoiden jonkinlaisessa vapaassa hypnoottisessa lennossa, unelmien satumaailmassa. Soitto oli tyylikkään aistikasta, joskin lievästi saman toistamista, mikä puudutti. Taisin jopa välillä nukahtaa, kun jouduin sulkemaan silmät taustavalojen tullessa suoraan edestä päin näköä. Oliko syynä sitten jo pieni turnausväsymys tai olisiko musiikillinen matka väsyttänyt yöunien jäätyä hieman lyhkäisiksi viikon aikana.

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti