Kahden naismuusikon muodostama Donkey Monkey on erikoinen duo, missä piano ja rummut tekevät omaa vuoropuheluaan. Ranskalainen pianisti Eve Risser vaikuttaa nykyään mm. uuden aallon isossa, Orchestre National de Jazz, yhtyeessä, jonka projektiluontoiset esitykset ovat vaikutuksiltaan varsinaista "hottia".  Risserin oma äänimaailma tässä yhtyessä erikoisviritetyllä (preparoidulla) pianolla oli herkullista kuunneltavaa viime kesänä Edinburghissa. Joskus tuntuu melko hämmentävältä kuunnella jotain "tuunattua" instrumenttia, mikä soi kuin epävireisen auton moottori, ottaen hälyääniä ja värinää löysistä pellinpalasista tai kiilahihnan väliin joutuneesta kivenmurusta.

Japanilainen rumpali Yuko Oshima muutti Ranskaan kymmenen vuotta sitten ja kaksikko löysi toisensa Alsacessa Ranskassa. Yukolla on melko tavallinen rock tausta ja hänen peruskomppi taipuukin tämän mukaan varsin yksiselitteisesti. Hänen tiensä kulki kuitenkin myöhemmin kokeilevamman musiikin pariin. Hän soittaa edelleen tyypillisissä rock-yhtyeissä, mutta myös tavallisissa perinnejazzin kokoonpanoissa. Tavallisen rumpusetin lisäksi hän käyttää tietokenoavusteisesti elektroakustisia lisätehosteita luomaan omanlaistaan mystiikkaa tekemiseen.

Yhdessä he kehittivät kahden naisen "Aasiapina" orkesterin, joka on ollut nyt kasassa kuutisen vuotta. Risserin ja Oshiman muodostama kaksikon sanotaan kulkevan alueella, missä kokeilevaa, improvisointiin perustuvaa jazzia, sekoitetaan sähköisesti vahvistettuun, rajat ylittävään, alkuperäiseen 1920-luvun ragtimen perinteeseen.

Mielestäni Donkey Monkey aloitti perjantai illan konsertit Tampereen pakkahuoneella aivan jostain muualta kuin ragtimesta.  He liikkuivat vapaasti avant-garden ympyröissä luoden epätavallisen erikoisen yhdistelmän äänimaisemaa, jossa musiikki kuulosti enemmänkin nuottien ja hälyäänien sekamelskalta kuin selkeästi etenevältä musiikilliselta kokonaisuudelta. Välillä soitto kuulosti sattumanvaraisesti yhdistellyltä bittien viidakolta, josta ei löytynyt päätä eikä häntää.

"Can't Get My Motor Started" kuvasti hyvin tilannetta. Ei oikein lähtenyt käyntiin. Odotin Risseriltä raivoisan tanakkaa, jopa tuhoisalla voimalla ryntäävää ja hyökkäävä, sovinnollisuuden rajoja hakevaa, tapaa käydä käsiksi pianon musta valkoiselle yhdistelmäalustalle. Tätä "noise" ympäristössä toimimista ei nyt kuultu kuin hetkittäin. Manipuloidessaan flyygelin kieliä sen uumenissa hän kynti rauhallisesti "ikkunakrapan" ja triangelin voimin kuin kotipellollaan, erikoisia efektejä käyttäen, mutta ei niin mullistavasti, mikä olisi säväyttänyt. Syke nousi ajoittain, mutta laski melko nopeasti klassisen kamarimusiikin tasolle. Yukon "Rain" ja "Hanatakana - nanahakana" tai jotain sinnepäin sekä "Fleur" kappaleet olivat merkillistä abstraktista puuhastelua, mikä ei oikein avautunut. "Phoolan Devi" sitä vastoin sai aikaiseksi pientä vipinää ja ragtimen tapaista boogie woogie meininkiä. Esitys oli ennalta arvaamatonta ja hieman hankalasti ymmärrettävää, osittain jopa epäjohdonmukaista tai harhailevaa äänimaisemaa.

 

Jazzin roskaväki innoitti suoraviivaisuudellaan

 

Roskaväki tai meluava joukko jazzinsoittajia on ehkä vähän ruman tuntuinen ilmaisu tästä norjalaisesta, yli kymmenen vuotta sitten perustetusta, sekstetistä, Jazzmob, mutta kaikesta huolimatta sitähän suora käännös tästä tarkoittaa. Oli miten oli, niin joukkio laittoi reippaassa hengessä nuotit nippuun ja puhalsivat niistä kerätyt sävelet ilmoille kuuntelijan ihailtaviksi tai sitten ei. Niinhän se kaikessa yleensä on, jotkut pitävät jotkut eivät. Jazzmobin musiikki tyydyttää toki nykyjazzin ystäviä, mutta tiukasti perinnetietoista jazzkuulijaa tämän ryhmän tekeminen saattaa vähän häiritä.

Yhtyeen musiikin sanotaan kumpuavan Hendrixin ja Zappan tapaisten uudistajien tavasta tehdä radikaalia, uutta räikeästi rävähtävää, räjähdysherkkää, uskaliasta ja ennakkoluulotonta, nitroglyseriinillä maustettua, huumaa sitä janoaville musiikkimarkkinoille.  Heidän aikaisemmin julkaistujen levyjensä "The Truth" ja "Infernal Machine" (2006) voivat jo nimeensäkin puolesta hyvin ennakoida tulevaa tilannetta. Ensimmäinen levy "The Truth" ilmestyi jo vuonna 1999 ja se myi kokonaista 350 kappaletta ilman jakeluorganisaatiota, mikä saattaa olla osoitus siitä, että kiinnostusta oli heti alkumetreillä.  Sitä myytiin pääasiassa vain keikoilla. Yhtye tekee itse oman musiikkinsa, erityisesti johtajansa ja yhtyeen perustajan alttosaksofonisti Jon Kletten näyttäessä tietä elektronisten vempainten säestämänä. Toinen sävellyksistä vastaava on pianisti Anders Aarum, joka ei kuitenkaan ollut mukana tällä Tampereen keikalla, vaan kosketinsoittimia käski Jørn Øien.

Perjantaisella Pakkahuoneen keikalla ei mietitty onko homma tehty kaikkea kunnioittavasti, johdonmukaisesti ja tunteet huomioiden. Siinä ei tarvittu lyyristä harmoniaa, balladien kaunosieluista siementä tai klassista perinnettä, ei keikarimaisia krumeluureja, turhanaikaisia kiemuroita, vaan suoraviivaista "tööttiä" eteenpäin. Tätä nämä Pohjolan viikingit todella tarjosivat, tiukan tömäkkää suoraviivaista eteenpäin kulkevaa ja helposti kuulijaan uppoavaa räväkkää puhallusta ilman turhia välikommentteja. Kolmen puhaltajan eturivillä edettiin välillä hyvinkin raivoisalla otteella, johdonmukaisesti vuoropuhelulla ja kiihkeillä sooloilla ryyditettynä.  Varsinkin tenorisaksofonisti Gisle Johansen revitteli näyttäviä sooloja, mutta eivät trumpetisti Kåre Nymark ja Jon Klette juuri paljon jälkeen jääneet.  Rytmiryhmällä, Per Zanussi, basso ja Andreas Bye, rummut, oli luonnollista voimaa, mikä tarttui tiukasti torvien vapaasti hengittävään ottomoottoriin, mikä ei yskinyt, vaan svengasi ja villitsi hyvällä ja jännittävällä groovella alusta loppuun.

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti