Lauantai-iltaan Tampere Jazz Happeningissä oli ladattu paljon odotuksia, sillä esiintyjien joukossa olivat kitarajazzin suuriin nimiin kuuluva Marc Ribot Coltrane ohjelmistoineen ja nyt jo viisikymmentä vuotta vahvaa uraa tehnyt basisti legenda Dave Holland kvintetteineen. Tämä oli samalla hänen ensi esiintymisensä Suomessa, mitä voidaan pitää aika yllättävänä.  Kolmantena ryhmänä lavalla oli alun toistakymmentä vuotta sitten perustettu Tin Hat, joka edustaa viihteellistä, ilman varsinaista tausta rytmiryhmää toimivana, klassisvivahteista kansanmusiikkimaista kamarijazzia. Ei ollut siis ihme, että illan konserttikokonaisuus oli loppuunmyyty ja Pakkahuone oli näin ollen tupaten täynnä.

 

Ribot taituroi monenkirjavan magneettikehän kuulijan ympärille.

 

Newarkista New Yorkiin 1978 muuttanut Marc Ribot tunnetaan soul/punk taustastaan ja 1980-luvulla Lounge Lizards yhtyeen jäsenenä. Hän on seikkaillut monen tyylisuunnan musiikillisissa kiemuroissa. Kuubalainen musiikki, psykedeelinen progressio yhtä lailla kuin polyrytmiset bop kauden jälkeiset suuntaukset luontuvat hänen käsittelyssään mutkattomasti. Nykyään hän edustaa ehkä kuitenkin pitkälti free ja avant-garde jazzille tyypillistä linjausta. Hänen esityksensä saattaa olla hyvin tyylipuhdasta ja pehmeätä tai toisessa ääripäässä purevan raakaa ja rynkyttävää.

Ribotin uusin yhtye pureutui tämän kitaristilegendan johdolla John Coltranen monimutkaisiin teemoihin. Sun Ship nimi tulee suoraan Coltranen samannimiseltä levyltä.  Pakkahuone oli ääriään myöten täynnä ja Ribot sai aikaan sananmukaisesti tiiviin tunnelmalatauksen viileän rehellisellä lähestymistavallaan. Hän herätti kuulijat heti alusta alkaen melko raivoisalla "pellit auki" avauksellaan. Se oli mestarillinen näyttö siitä miten kitaraa voi käsitellä monella tapaa ja avata uusia kummallisia näköaloja. Se on napakan purevaa ja helähtävän sähköistä ja akustista samanaikaisesti. Hän avasi sävelmät vapaasti lentäväksi nuottitaivaaksi.  Hän käänsi sävelmät ympäri, ylösalaisin, työntäen niitä sisältä ulos ja ulkoa sisälle. Se oli kuin vääntäisi räikkäavaimella pulttia kiinni puristaen, kiristäen ja vääntöä lisäten ilmaisuherkkyyden tarpeiden mukaan. Oli miten tahansa, niin ei niistä ainakaan Coltrane minulle avautunut.

Mikä on oikein tai mikä on väärin soittamisessa, sillä ei ole monesti mitään merkitystä tavallisen kuulijan kannalta, tunnelma ratkaisee. Tärkeintä on saada kuulija omaksumaan soiton sisältö ja tehdä siitä oma tulkintansa. Ribot osasi ilmaista soittoaan tavalla, mikä loi välittömän magneettimaisen sädekehän ympärilleen. Eipä silti, yhtyeen toinen kitaristi, alle kolmekymppinen nuori nainen, Mary Halvorson ei jäänyt jalkoihin, vaan latasi vastauksia hienolla sykkeellä ja oikea-aikaisesti. Hänen soittonsa kuulosti sykähdyttävän hyvältä.  Välillä piti oikein kurkistella ihmismassan "läpi" kumpi soittajista oli milloinkin "päällimmäisenä" äänessä.

Mary johtaa omaa trioaan ja kvartettiaan muiden projektien ohessa. Troy Collins hehkuttaa AllAboutJazz.com sivustoilla, että hänen debyytti albuminsa "Dragon's Head" osoittaa "tulevaisuuden jazzkitaran soiton alkavan tästä".  Eikä syyttä, mielestäni hänen soittonsa kiinnitti heti huomiota ja imaisi mukaansa.

Henkselien voimalla housut jalassaan pitänyt basisti Jason Ajemian taivutteli taustaa melkoisella energisyydellä milloin jousella milloin ankaran kovalla sormiväännöllä. Hän tuntui olevan varsinainen "höyrypää". Hän oli ehkä hieman liian suurella latauksella liikkeellä, luoden hetkittäin hyvinkin voimakkaita bassovaikutteita, mutta ei ainakaan minua häiritsevän kovalla, yli muiden soiton menevällä, volyymilla. Yhtyeen rumpalina toimiva Chad Taylor ei päässyt kovin tehokkaasti esille, mutta loihti taustan tasaisen varmasti.

 

 

Tin Hat - viihteellistä klassista kamarijazzia.

San Franciscosta tuleva, vuonna 1997 perustettu, Tin Hat, on akustinen, ilman rumpujen mukanaan tuomaa rytmitystä, toimiva trio, mikä nykyään esiintyy hyvin usein myös eri vierailijoiden kanssa.  Sen yksilöllinen soundin luovat viulisti Carla Kihlstedt, harmonikkaa, urkuharmoonia ja pianoa soittava Rob Reich, sekä kitaristi ja dobroa myös soittava Mark Orton. Klarinetisti Ben Goldberg on mukana varsin usein, kuten hän oli myös lauantaina Tampereella.  Uusia yhtyeitä tulee ja menee. Tin Hat kuuluu sarjaan yhtyeitä, mistä ainakaan allekirjoittaneella ei ollut mitään tietoa aikaisemmin, täysin uusi tuttavuus.

Soitosta syntyi kuva maalaismaisemasta sen ympärille rakentuvista maalaistaloista ja siellä toimivista ihmisistä. Perinteisestä kansanmusiikista, bluesista ja bluegrassista kumpuavan musiikin luoma tunnelma oli kuin istuisi suoraan viihteellisen klassisessa kamarimusiikkikonsertissa. Ehkä ei ole tarvetta alkaa määritellä sitä sen enempää.

Tin Hat loi nautittavan rikkaan, viehättävän mielikuvituksellisen ja älykkään leiman. Jokainen kuulija voi luoda siitä oman ajatusmaailmansa. Joku saattaa innostua tästä musiikista hyvinkin paljon. Mielestäni eilinen konsertti oli rauhallisen mielialan luovaa mukavaa kuultavaa, mutta ei se kuitenkaan perusjazz musiikin ystävää suuresti hetkauttanut.  Kauniin melodiset kappaleet pursuivat melankoliaa ja juhlallista tunnelmaa, jossa on nykyajan ylvästä rentoutta ja mahtipontista vaihtelevuutta. Sen mukana saattoi "lämmitellä" seuraavaa esiintyjää odotellessa.

 

Dave Holland Quintet loihti erinomaista perusjazzia

Brittijazzin basisti-ikoni, mutta USA:ssa jo 40 vuotta asunut, Dave Holland, on hyvin työllistetty ja suuresti arvostettu joka puolella maailmaa jazzpiireissä. Pitkän, viitisenkymmentä vuotta kestäneen, uransa aikana hän on ollut mukana merkittävissä äänityksissä, joista ehkä tunnetuimpia on hänen yhteistyönsä Miles Davisin kanssa "Bitches Brew" kaudella. Se, että Holland vieraili Suomessa nyt ensi kertaa, oli ainakin minulle yllätys. Olisin luullut hänen käyneen ennenkin esiintymässä täällä pitkän uransa aikana.  Ensimmäisen kvintettinsä hän perusti vuonna 1983.  Tämä nykyinen Dave Holland Quintet on ollut voimissaan vuodesta 1997 lähtien ja on vuosien saatossa palkittu moneen kertaan.

Dave Holland on itse sanonut "pyrkivänsä soittamaan kaiken mahdollisen jättämättä siitä mitään pois. Tästä on tullut eräänlainen pakkomielle vuosien saatossa ja olen yrittänyt löytää tavan rakentaa sellaisen "menopelin", joka mahdollistaisi koko musiikillisen kirjon soittamisen sisältäen kaiken perustan jazzin perinteestä, bluesista ja vapaasta improvisaatiosta. Pidän suuresti tällaisesta musiikista ja minulla on halu saada sopimaan kaikki tämä yhteen, jotta niistä saataisiin asianmukainen kokonaisuus nykypäiväistä yhtenäistä musiikkia".

Siinähän se oli, Hollandin omin sanoin ilmaistuna, tekemisen meininki. Kaikesta huokui osaaminen. Holland on onnistunut keräämään taitavat soittajat ympärilleen. Saksofonisti Chris Potteria on kehuttu eri yhteyksissä, mutta mielestäni Robin Eubanks kuuluu ehdottomasti pasunistien maailman eliittiin Ray Andersonin rinnalle. Kun tähän lisätään vibrafonisti Steve Nelson ja rumpali Nate Smith, niin kasassa voisi sanoa olevan yksi jazzin "Dream Team".

Yhtye esiintyi illan viimeisenä ja teki sen mitä yleisö siltä odotti. Kvintetti otti tukevan otteen yleisöönsä perusvarmalla yhteistyöllä, eleettömän varmalla soittotekniikalla ja ennen kaikkea sillä oikealla jazzin perustaan tiiviisti pureutuvalla soitolla.

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti