Rituaalinen lämmittelyjakso sopii yhtä lailla ennen kovaa urheilusuoritusta kuin jämäkän free jazz esityksen alkuun.

Kun neljä bassosoitinta suvereenisesti hallitsevaa nuorta intohimoista muusikkoa keskittyvät omaan tekemiseen, niin saadaan aikaiseksi melkoinen soppa uutta ja mielenkiintoista jopa absurdia musiikkia. Lämmittely suoritettiin neljän soittajan rummuttaessa väkivahvasti, uhmakkaasti, julman vakavasti ja vimmaisesti. Nivelet saatiin auki ja lihakset lämpimiksi ja sitten asiaan.

 

 

Rumpali Tatu Rönkön johtama Dramofone aurasi eilen Vimman lavalla uutta tietä free jazzin salaisiin nurkkiin. Voisi sanoa, että vapailla vesillä liikuttiin kohti tuntematonta päämäärää.  Miten käy, kun elefantit ovat vankeudessa, minkälaiseksi ne tuntevat olonsa, syntyykö suurta raivoa ja pyrkivätkö ne syöksymään kohti vapautta. Dramofone "tööttäsi" "Elephant Huntin" nopeasti täyteen laukkaan kohti tätä tuntematonta, jonnekin hämärän rajamaille. Pauli Lyytisen massiivinen bassosaksofoni räyhäsi matalalla kuin kaivon pohjalta kuuluva viimeinen hengenveto.  Epäselväksi jäi saatiinko "fantit" kiinni, mutta onko sillä väliä, vapaus on kaikki kaikessa.  Vapaus tehdä itse mitä lystää.  Niinpä kipot alkoivat lentää ympäriinsä, kun Tatu siirtyi rumpujen takaa pompottelemaan pikkukippoja lattialla muiden seuratessa omilla äänitehosteilla mukana yhtenäisen soundin luomisessa. Tämä oli jäänyt mieleen musiikin opiskelun teoriatunneilla, totesi Tatu ja nyt oli aika esittää tätä luovaa hulluutta julkisesti.

Mitä tehdään, kun aamu-usvainen maalaismaisema aukeaa autereisena eteesi ja astraalilehmät lähtevät liikkeelle Dolomiittien rinteillä. Ovatko ne hukassa, tuskin sentään, mutta kuulija saattoi aivan hyvin miettiä ollaanko Dolomiittien sijasta Norjan vuonomaisemissa, Marokon aavikolla Saharan reunamailla.  Ehkä löysimme itsemme loppujen lopuksi Afganistanin sotatantereelta. Dramofone sai putket vinkumaan, latauksen ääni sekoittuu ainaiseen ympäristön pelonsekaiseen tykkien jylymäiseen paukkeeseen - kauhu purkautuu, jäljelle jää vain Paulin bassosaksofonin jyly pauke, Eero Tikkasen basson pahaenteinen pauhu, Otto Eskelisen bassoklarinetin ilkeämielinen jyräys ja Tatun bassorummun armoton jyske.

Thelonius Monk oli aikaansa edellä. Hänen underground vaiheen sävellystuotanto oli merkillistä, eikä sitä oikein ymmärretty. Dramofone löysi "Brilliant Corners" kappaleen ja teki siitä omanlaisensa teoksen, missä kummallisuudet käännettiin ja väännettiin joka suuntaan, sikin sokin umpisolmuun.  Loistavaa pelisilmää, änkyräväärää ja raa'an uhmakasta "pelittämistä" - hyvä pojat!! Ei paremmasta väliä.

Kaikki poikkitaiteellisuus loppuu aikanaan ja on aika laittaa "Drumchopper" kevätkuntoon, saattaa se liikekannalle ja lähteä vähän maailmaa kiertelemään kuin lottovoittaja. Mutta mitä vielä, ei niin helpolla, melko harvalukuinen yleisö, ei antanut periksi, vaan poikien oli kavuttava takaisin lavalle. Hetken mielijohteesta löytyi hyvinkin aktuelli ja päivänpolttava aihe "Tsunami", kuvaus siitä miten hiljaisuus saattaa nopeasti muuttua kaiken tuhoavaksi järistykseksi, mikä taas saa vesimassan liikkeelle tuhoavalla voimalla ja nopeudella hukuttaen alleen kaiken maallisen massan mikä eteen sattuu tulemaan.

Dramofonen esitys oli piristävä, kaikesta normaalista musiikin tekemisestä poikkeus, mikä vahvistaa säännöt. Jazzmusiikki on luovaa, sitä voi esittää monella tavalla ja monesta näkökulmasta, myös tavallisuudesta poikkeavin instrumentein, hauskasti, mukava hymyn häivä suupielessä, nautittavasti. Poikkeavana muusta tavallisesta musiikista Dramofonen omalaatuinen musiikillinen luomus oli elämys, mikä saattoi tulla yllätyksenä toisille kuuntelijoille, mutta erikoisemman musiikin lumoja hakevalle ja free jazzin ja avantgarde tyylisen soiton ystäville tämä konsertti oli varmasti tietoinen valinta. Mukavaa oli - täysillä vain eteenpäin. Potentiaalia on.

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti