Yhdysvalloissa toimiva säätiö, NEA, kunnioittaa merkittäviä ja pitkän uran tehneitä, eri taiteiden aloilla toimineita tekijöitä, palkitsemalla heitä vuosittain.  Myös jazzmuusikoille on tätä Jazz Masters Awards palkintoa jaettu vuodesta 1982 alkaen.

 

Sitä pidetään Yhdysvalloissa korkeimpana kunnianosoituksena, mitä jazz muusikko voi saada. Ensimmäiset palkitut olivat Roy Eldridge, San Ra ja Dizzy Gillespie.

Tämän vuoden palkittujen joukossa ovat David Liebman ja mm. koko perhe Marsalis.

 

David Liebman on sikäli erikoinen muusikko, että hänellä on yliopistotason tutkinto, mutta ei muusikon, vaan hän on historianopettaja. Hänestä tuli kuitenkin muusikko.

Lapsena hän soitti pianoa ja siirtyi myöhemmin klarinetin ja saksofonin pariin. Hän alkoi kulkea jo teini-iässä New Yorkin klubeilla, keskusteli soittajien kanssa saaden samalla paljon tietoa ja kokemuksia. Nähtyään John Coltranen soittavan sai hänet tosissaan innostumaan jazzmusiikista.

Liebman on työskennellyt vuosikymmenten saatossa kymmenien tunnettujen muusikoiden kanssa Yhdysvalloissa. Niistä tulisi pitkä rivi nimiä, mutta hän on soittanut paljon myös eurooppalaisten muusikoiden kanssa.

Hänellä on taito seikkailla eri tyylilajien yli ja hän onkin soittanut Big Bandien, radio-orkestereiden, uuden musiikin ja vapaan improvisoidun musiikin edustajien kanssa.  Nykyään hän soittaa pääsääntöisesti sopraanosaksofonia ja on ollut lähes vuosittain Down Beatin listoilla kärkipäässä parasta sopraanosaksofonistia äänestettäessä.

Näin kuvailee Liebman itse miltä tuntuu, kun keikka on onnistunut.  "Voit vain kuvitella millaista on olla myrskyn silmässä. Kun lavalla on hyvä ryhmä soittajia ja olen siinä eturivissä puhaltajana, tunnen olevani kuningas, maailman napa. Kaikki on täydellistä, kaikki on täysin hallinnassa, voit tehdä kaikkea sitä mitä haluat sillä hetkellä. Se on jotain se, olet tosiaan maailmankaikkeuden keskipisteessä, sen hetken mestari. Päästäkseen tähän pisteeseen pitää omata vuosien kokemus ja tarkkailla niitä, jotka ovat sinua edellä. Siitä syntyy se luottamus ja varmuus, näkymätön rehentelijä, ehdottomuus. Tunnet vain sen hyvänolontunteen, että tämän haluan toistaa yhä uudestaan, kuin narkomaani, joka on koukussa lopun elämäänsä".

Olisiko meidän kuulijoiden tunne ollut samanlainen, kun saimme nautiskella eilen Jazzkaaren konsertissa Venäjän Kulttuurikeskuksen lavalla tämän samaisen herran soitosta taustajoukkoineen. Liebmanin johtamassa kvintetissä soittivat eestiläiset kitaristi Jaak Sooäär, basisti Mihkel Mälgand, joka oli jo toistamiseen lavalla. Flyygelin mustavalkiolla ohjasteli taitavasti, yksi tämän vuoden jazzkaar artisti palkinnon voittaneista, Kristjan Randalu.  Rumpujen takana hääräili Tanel Ruben.

Kaikesta saattoi aistia, ettei tämä homma ollut yhden illan harjoittelulla mahdollista, sen verran tanakkaa yhteistyö Liebmanin ja taustarytmittäjien kanssa lavalla oli. Liebman paljastikin jossain vaiheessa, että hän on valmistellut Jaakin kanssa tämän konsertin sisältöä kaksi vuotta. Aloitettaessa Jaak oli kysynyt, mitä kappaleita valittaisiin, johon David oli vastannut "valitse sinä, mahdollisuuksia on satoja, joten ainakin valinnan varaa on".  Siitä oli sitten aloitettu ja tulos oli mahtavaa kuunneltavaa.

"Negative Space" oli ensimmäinen valinta. Sitä seurasi "Loft Dance", mikä oli saanut alkunsa paikasta Manhattanilla, jota kutsuttiin nimellä Loft.  Sinne saattoi kerrallaan kokoontua 5-7 saksofonistia soittelemaan keskenään. Täällä Liebman sai koulutuksen saksofonin saloihin, silloin ei ollut kouluja sitä varten, vaan Loft toimi opinahjona. Viimeistään tästä kappaleesta huomasi, että nyt ollaan tosissaan. Lavalla oli lennokas, vauhdikas ja selkeäpiirteinen, taitavasti yhteen soittava porukka.   "Fuschia" ja Charlie Parkerin kunniaksi, hänen haudalla vierailun jälkeen sävelletty, "Dacing On Bird's Grave", seurasivat toisiaan. Liebman teki vakuuttavaa jälkeä, yhtye puuskutti tasaisen tappavasti eteenpäin kuin höyryveturi, heilumatta, vatupassissa kuin kuulalaakereilla pyörivä akseli, varmasti ja jämäkästi. "For Lydia", oli rauhallisen haikea balladi, jonka on säveltänyt Davidin vaimo, Caris Visentin, heidän tyttärensä kunniaksi.

Coltrane oli edellä aikaansa. Hän oli yksi Liebmanin innoittajia ennen aikaa, jolloin Beatlesit menivät Intiaan valloittamaan maailmaan ja syntyi käsite maailman musiikki. Niinpä Liebman synnytti myös oman "Kilpajuoksunsa Intiaan", jonka hän aloitti puupillin soitolla. Tämän piti olla konsertin viimeinen kappale, mutta yleisön aplodeista ei tahtonut tulla loppua, joten saimme sitten vielä kuunnella lopuksi puupillin hiljaista lurittelua kuin linnut olisivat päässeet sisään konserttisaliin.

Yhtyeen esiintyminen on kerrassaan upeata, jopa parempi kuin mitä saattoi odottaa ennakkoon. Kaikki soittajat olivat vahvalla otteella ja panoksella mukana sofistikoituneen kokonaispaketin rakentelussa. Parasta mitä on taas vähään aikaan saanut kuulla.

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti