Josko Imatra Big Band Festivalin tiistaipäivä oli sään puolesta tasaisen harmaa, niin päivän anti oli hieno huipentuen rumpali Max Weinbergin oktetin huippusettiin BB-Klubilla.

 

Päivän harmaus poistui jo iltapäivän lopulla, kun Baby Boy Varhama & The KC Crew täyttivät BB-kadun iloisen swengaavalla swingin' bluesin rytmeillä, lähinnä Kansas City -tyylisesti. Yhtymän taustavoimina hääräävät lahtelainen bluesvokalisti Pentti Varhama ja Tampereen piirikunnan pasunisti-sovittaja Petri Juutilainen. Muita tämän kahdeksanhenkisen ilopillerin soittajia olivat mm. kitaristi Timo Seppänen, saksofonisti Risto Salmi ja trumpetisti Erno Tiittanen. Kaduntäyteinen yleisö sai annoksen erinomaisen hyvää tuulta ja nostalgiaa sekä rytmijalkaa mukavasti tepsuttavaa musiikkia. Erinomainen valinta järjestäjiltä.

BB-klubin illan aloitti paikkakunnan oma ylpeys, Imatra Big Band pasunisti-kapellimestari Antti Rissasen johdolla. Valitettavasti aikalailla vajaatäyttöiselle teltalle, sillä jostain kumman syystä suomalaisen yleisön epäkohtelias tapa on edelleenkin saapua Imatran tyyppisiin konsertti-iltoihin ohjelmiston jo alettua aiheuttaen näin melua ja hälinää.
Edellä mainittu seikka ei kuitenkaan häirinnyt imatralaisten suoritusta, joka oli suhteellisen tyylipuhdasta big band soitantoa. Tasollisesti ihan kelpoa "amatöörisoittoa". Tosin osiltaan aikalaisen vaisua, tasapaksua ja jotenkin pakkosynnytettyä. Muutama nassakka soolo sekä saksofonisti Viljam Suvannolta ja maestro Rissasen "kaksintaistelu" Ray Charlesin tunnetuksi tekemässä biisissä Hallelujah I Love Her So toi lisäryhtiä kokonaisuuteen.
Yhtyeen laulusolistina toimi alkuvuodesta lentäjäksi valmistunut Mikael Konttinen suoriutuen urakastaan kohtuullisesti. Kappalevalikoimaa olisi tietysti voitu harkita hieman erilaiseksi, mutta sekin on makuasia. Konttisen rinnalla käväisi lavalla duona myös Elina Virtanen kappaleen Quando, Quando, Quando ajan.
Orkesterin juonnot olivat väkisin synnytettyjä ja epäselviä ainakin teltan takariviin kuultuina.
Encorena kuultu Just A Gigolo kuvasti tavallaan koko settiä, jäätiin maakuntasarjan tasolle aiempina vuosina kuultujen versioiden rinnalla.
Mutta hyvä näin, kokonaisuudet huomioonottaen Ihan hyväksyttävän lupsakka avaus festivaalin jazzpitoisimmalle illalle. Ja kotiyleisö tykkäsi!

Seuraavana lavalle rythmittyi Estonian Dream Big Band, joka liikkui sitten osaamisen ja soundimaailman osalta jo eri sfääreissä kuin imatralaiset illan avaajat. Eikä ihme, sillä kokoonpanossa soitti monia eestilaisen jazzin huippuja sekä ruotsalainen rumpali, Anders Rasmus Kihlberg! Laulusolistina kuultiin niinikään ruotsalaista Viktoria Tolstoyta... jonka isoisoisoisä oli venäläinen kirjailijasuuruus Leo Tolstoy.

Saksofonisti Siim Aimla piiskasi bändin oivaan soitantaan, olipa kyseessä kauniin hivelevä balladi tai jyrähtävän voimakas rytmipommi. Yhtyesoitto oli harmonisen hyvin yhtenhitsautunutta ja täsmällistä. Ei kuitenkaan ruotuväen ohjesääntömaista vaan sielukasta ja nautittavaa. Muutamat maukkaat soolot toivat kokonaisuuteen makeaa kuorrutusta. Hieno kokonaisuus, jota täydensi Maukka Siiralan ammattitaitoinen miksaus, kuten kaikkia muitakin illan orkestereita. Hyvä Maukka, hyvä!!!
Eestiläisten laulusolistina kunnostautui sensuelli Viktoria Tolstoy, jonka esitys oli vokalisointia parhaasta päästä. Oikein pahaa teki kuunnella hänen tulkintojensa väkevyys ja artikulointi, sillä missä ihmeessä meillä Suomessa ovat vastaavat? En tarkoita tällä kysymyksellä sitä, etteivätkö suomalaisetkin osaisi teknisesti laulaa ihan hienosti, mutta, mutta, mutta... se tulkinta ja karisma.

Toinen silmiinpistävä elementti oli, ettei Viktoria scattaillut missään vaiheessa, vaan normaali laulu riitti. Mutta ei kaikille, sillä valitettavasti oheismelu nousi jälleen sen verran korkeaksi, että se häiritsi jonkin verran tämän laulajattaren esityksen kuuntelua, Harmitti, sillä lauluissa olisi ollut kuulemista kaikille, niin hieno esitys se oli. Ja kaiken kruunasi lopun venäläisiin kansansäveliin perustuvat biisit Kasakkapartiosta  Tsaikovskin Joutsenten tanssiin.

Täytyy vielä mainita orkesterin oma instrumentaaliesitys eestiläisistä kansansävelistä jazzvinkkeliin sovitettuna eli eestiläistä kansallista jazzia; erittäin onnistunut kokonaisuus.

Perinteisen suomalaisen terveysiltapalan, käristemakkaran ja pyttipannun voimin oli hyvä siirtyä illan viimeiseen bändiin, illan odotettuun kohokohtaan rumpali Max Weinbergin Experiencen kuunteluun. Kahdeksikko asettui lavalle siten, että puhallinviisikko oli vinorivissä vasemmalla, rumpali Weinberg omassa ylhäisessä yksinäisyydessään keskellä ja basisti sekä pianisti oikealla reilusti erillään toisistaan.
Ja sitten sytytyslanka alkoi palaa Weinbergin tehokkaalla rumpaloinnilla, joka räjäytti huippuunsa viritetyn kokonaisuuden vauhtiin.
Vauhtiin ja osaamiseen, jota harvoin kuullaan edes Imatralla, vaikkakin sen ohjelmatarjottimella on vuodesta toiseen ollut tarjolla useita maailman musiikkiherkkuja, Weinberg osoittautui todelliseksi rumpukoneeksi, joka tosin hemmoitteli kuulijoitaan vain yhdellä täysimittaisella soololla, mutta siinä oli sitten lähes kaikki. Toimittajaveteraani Markku Soikkelikin totesi, että hän kaikki Imatran festarit läpikahlanneena nostaa Weinbergin kaikkien siellä kuulemiensa rumpaleiden mitalikolmikkoon. Siihen on pakko yhtyä.
Toiseksi yhtyestä täytyy nostaa esiin trumpetisti, jonka ylärekisteröinti ja sordinointi oli erinomaisen upeaa nautintoa. Samaan virtuositeettiin ylsi totuuden nimissä koko sektio. pasunisti, jonka soittimen hallinta ja äänirepertuaari oli harvoin kuultua herkkua. Tenoristi ja altisti mittelivät voimiaan kaksintaistelussa Count Basien tutun Drag Racingin myötä. Uskomatonta, mutta totta...
Vaikka ilta venyi keskiviikon puolelle, valvominen kannatti, sillä Weinbergin esitys oli yksi jazzelämän eliittikokemuksia, Mahtavaa osaamista suoraan selkäytimestä... jos joku väittää, että amerikkalainen jazz ei ole enää mitään tai on jäänyt paikalleen polkemaan, on totaalisesti väärässä. Tämä konsertti todisti sen hyvin konkreettisesti!
Weinberg osoittautui kaiken lisäksi todelliseksi showmieheksi, sillä hän suoritti osan spiikkauksista suomeksi... korniako? Ei vaan erinomaisen kohteliasta ja hallittua...
Kiitos ja kumarrus illan orkestereille, järjestäjille ja erityisesti myös äänimestari Maukka Siiralalle.

 

 

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti