Kirjurin Areenalla nautiskeltiin sunnuntaina todellisesta jazzmusiikkista parhaimmasta päästä.  Päätöspäivän jazzanti oli tiukkaakin tiukempaa.

 

Olli Hirvonen Quartet avasi suomalaisittain erinomaisesti todellisen jazzpäivän klassisen tyylikkäästi. Sitä seurasi Afrobeatia, suomalaista ison orkesterin pauhua ja lopuksi todellista jazzfiilistelyä.

Hirvosen jälkeen lavalle rymisteli Randy Weston African Rhythms Trio.  Ei uskoisi, että Randy on jo 85 vuotta täyttänyt. Hän hyökkäsi sellaisella voimalla flyygelin "valkomustiolle", että seuraavaa orkesteria varten tarvittiin uudelleen viritys. Weston omaa jamaikalaiset sukujuuret ja ehkä sieltä kumpuaa myös se runsasvirikkeinen ja voimallinen afrobeat, mikä seurasi esitystä alusta loppuun. Weston on asunut vuosia Marokossa, joten sillä varmasti on myös osa selitys musiikillisen pohjan suuntautumiseen.

Afrikka oli selkeä teema. Kappaleet olivat pitkiä, "African Sunrise" ja "African Cookbook" täyttivät käytännössä koko setin, mutta räjähtävyys säilyi. Westonin raivoisaan työskentelyyn vastasi istuallaan isoa bassoa soittanut Alex Blake ja perkussionisti Neil Clarke vähintäänkin yhtä energisellä voimalla. Jos Randy on ihmemies, niin samoin oli Alex. En muista milloinkaan nähneeni näin erikoista basson käsittelytekniikkaa. Hän käytti koko kättään ja taputteli basson kieliä kuin lyömäsoitinta. Hänen soolonsa olivat käsittämättömän maukkaita ja mukaansatempaavia. Eipä silti, ei Neil jäänyt varjoon omassa soolossaan, missä hän taputteli bongot tasaiseksi vauhdikkaan rytmikkäästi.

Muuten, nämä kaksi herraa, Alex ja Neil, ilmestyivät vielä yöllä Klubin terassille ja löivät aivan ällikällä paikalla olleen jamiyleisön. Kuulijat olisivat halunneet nautiskella näkemästään ilmeisesti aamuun asti.

Kerkko Koskisen ison orkesterin torvisektio

Toinen kotimainen lavalla oli Iso Orkesteri

Uutta kotimaista näyttävää BB-musiikkia tarjosi Kerkko Koskinen Orchestra. Viime vuonna esiintynyt Ricky Tick Big Band sai näin jatkoa. Isossa 14-henkiseen orkesteriin oli koottu tuttu joukko kotimaisia huippusoittajia ja meno oli sen mukaisesti ammattimaisen taitavaa. Kerkko on ammentanut esityksen sisällön Minguksen ja Dave Brubeckin kaltaisten muusikoiden innoittamasta 50-luvun musiikista. Hän soitti tässä yhtyeessä itse cembaloa, kun taas pianon takana oli Aki Rissanen. Tehokkaan rytmin tuottivat takuuvarmat Teppo Mäkynen ja Antti Lötjönen. Puhallinsektioissa olivat mm. sellaiset nimet kuin, Lassy, Dunkel, Eskola ja Päivinen, joten vakuuttavaa näyttöä oli lavalla. Yhtyeen musiikki oli Koskisen käsialaa, mitä nyt voi myös kuunnella aivan uunituoreelta "Trains & Letters" albumilta.

 

Charles Lloydin kvartetti päätti 2011 Pori Jazzin ulkoilmakonsertit

Täyteläisen herkkää "fiilistelyä"

Viimeisenä lavalle ilmestyi Charles Lloyd New Quartet, mikä sai kunnian päättää tämän vuoden Pori Jazz festivaalin varsinaiset konsertit. Saksofonisti Charles Lloyd on jo 60-luvulla noussut maailmanmaineeseen ja voidaan laskea yhdeksi jazzin suurista nimistä. Kuuluttaja kehotti yleisöä sulkemaan puhelimet ja huomioimaan, ettei minkäänlaista tallentamista saa tehdä tai esitys voi keskeytyä. Ilmeisesti voisi olettaa vaatimuksen tulleen artistilta itseltään. Ehkä tällaiset vaatimukset olivat paikallaan, mene ja tiedä. Jotenkin se kuitenkin tuntui vähän liioittelulta, sillä yleisöä oli muutenkin vähän paikalla ja hajaantuneena ympäri isoa areenaa kaukana tyhjyyttään ammottavilta etupään penkkirivistöistä. Tuskin tuollaista vaatimusta olisi voitu mitenkään valvoa, vaikka järjestysmiehet seisoskelivat hajaantuneena ympärillä tarkkaillen.

Eipä silti, yhtyeen musiikki oli hyvin herkän oloista, sentimentaalista, melko hiljaista ja jonkinlaiseen mietiskelyyn vajoavaa. Siitä huokui taiteellinen täydellisyys, jazzmusiikin autuaallinen syvyys. Siinä oli piirteitä itämaisesta hengellisyydestä, nautinnosta, mikä vie perimmäisten kysymysten äärelle. Esityksen aikana ei irtiottoja haettu, ei nähty, eikä niitä olisi varmaan tarvittukaan. Pianisti Jason Moran, basisti Reuben Rogers ja rumpali Eric Harland tyytyivät lähinnä tarkkailemaan ja luomaan riittävän rytmitaustan Lloydin "fiilistelylle". Esityksessä haettiin jazzin soiton täydellisyyttä. Siinä Lloyd kieltämättä onnistui. Todellisille jazzin harrastajille, joita sitten loppujen lopuksi tuntui olevan erittäin vähän, tämä oli varmasti viikon jazznautinnon täyttymys. Jäin miettimään, olisiko tämä pitänyt kuulla jossain muualla, hieman intiimimmässä tilassa.

 

 

 

 

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti