Keitelejazzin päätösilta Äänekoskella oli huikea huipennus onnistuneelle festivaalille ja samalla unelmien täyttymys.

Illan pääesiintyjä, englantilainen Colosseum-yhtye edusti minulle ja sadoille muille paikalla olleille nuoruusvuosien idolia jazzrockin vaikealla saralla, ja tilaisuus kokea bändi livenä tuotti sanoin kuvaamatonta iloa.  Myös illan avannut kotimainen Tonight at Noon valloitti Mingus-repertoaarillaan. Illan päättänyt The Bad Ass Brass Band todisti suomalaisten bändienkin yltävän hauskaan ilotteluun, joka on myös musiikillisesti kestävää.

Colosseum (ital. il Colosseo) oli antiikin Rooman suurin amfiteatteri, jonne mahtui jopa 50000 katsojaa. Yleisöä viihdyttivät mm. gladiaattorit, jotka oikeasti tappoivat estradilla toisiaan. Heidän tervehdyksensä ennen kamppailua kuului: "Ave, Imperator, morituri te salutant", ("Hail, Emperor, those who are about to die salute you").

Tämä "Terve, keisari! Kuolevaiset tervehtivät sinua"-henki leimasi myös Colosseum-yhtyettä erityisesti uran alkuvaiheessa. Sitaatti löytyy mm. Valentyne Suite -levyn (1969) kansiteksteistä. Jotakin todella uutta ja upeaa silloin todella tapahtui - lähes kokonaan John Mayallin tallista muodostettu yhtye omaksui rohkeasti musiikillisen reformaattorin roolin.

Mayall oli ja on tietysti bluesmestari, ja blues on aina ollutkin oleellinen osa Colosseumin musiikillista perustaa. Lisäksi jazz tuli perustajahahmon, rumpali Jon Hisemanin kautta luonnollisena elementtinä mukaan. Vanhoista Colosseum-mestareista mukana ovat siis vielä urkuri/pianisti Dave Greenslade ja vokalisti Chris Farlowe, jotka tekivät hyvin rennon oloisesti hienoa työtä. Myös kitaristi Clem Clempson, ja tietysti Hiseman, ovat vanhaa kaartia.

Tarunhohtoisen maineen hankkinut saksofonisti Dick Heckstall-Smith on jo autuaammilla estradeilla. Hänen tilallaan on Hisemanin vaimo, myös vaikuttavan soolouran

luonut puhaltaja Barbara Thompson. Hyvin puhtaasti Barbarakin soitti, mutta Dickin harmonioista ja soiton voimasta hän vielä jää jonkin matkaa. Mm. kahden saksofonin simultaanisoitto oli yksi detalji, ja ehkä häneltä jonkin verran puuttuu sitä "extraordinary understanding of the blues"-kykyä, josta Hiseman Dickiä aikoinaan ylisti.

Yhtyeen nykyinen basisti on Mark Clarke, joka osoittautui myös voimakasääniseksi ja korkeisiin ääniin vaivattomasti kipuavaksi laulajaksi tukien Farlowea taitavasti. Farlowe (John Henry Deighton, 71) on korkeahkosta iästään huolimatta yhä timmissä laulukunnossa, sama ääniakrobaatti kuin ennenkin. Ja vanha huumori on tallella - nytkin kertoi haluavansa muuttaa Suomeen. He's The Man!

Colosseum on edelleen aktiivinen ja uudistushenkinen, mutta kävi Keiteleellä läpi pääasiassa vanhaa, fantastista materiaaliaan - varsinkin legendaarisen live-tuplansa aineistoa; Theme for an Imaginary Western, Walking in the Park ja Stormy Monday Blues (hieman uusituin tekstein, tosin).

6/8-tahdin blues on yhtyeelle mieluisaa perusmateriaalia, jota edusti nyt myös Clempsonin moderni Tomorrow Blues. Rumpusooloa saatiin odottaa encoreen asti, mutta sitten Hiseman hemmottelikin yleisöä tuplasatsinsa tykityksellä yllin kyllin. Pitkä rumpuintro kehkeytyi lopulta suurenmoiseen Lost Angeles-versioon.

Kerta kaikkiaan täydellistä - tai jos nyt jotakin jäätiin kaipaamaan niin vanha fani vieressäni vaati Jack Brucen Rope Ladder to the Moon-bravuuria. Itse olisin kovin mielelläni kuullut myös nykyisen Colosseumin version Gibbin Tanglewood 63'sta, koska kappaleen vaatimaa lauluvoimaa bändistä löytyy, mutta ei makeaa mahan täydeltä! Ja Brucen Morning Glory hyvin pitkälle korvasi menetyksen.

Mestareilla oli myös pilkettä silmäkulmassa; Clempsonin käsittämättömän hieno slide-soolo päätösnumerossa sisälsi parafraaseja melko tavalla "ei-blues-osastolta" (mm. Love Story, Für Elise, A Day in the Life ja Eleanor Rigby).

Colosseum on aina ollut pelkästään huippumusikanttien paikka, ei ammatillinen korkeakoulu, kuten Mayallin kasvubändit. Tinkimätön osaaminen, tiivis ja omaleimainen bändisoundi sekä rohkea rajojen tutkiminen - siinä se linjaus, joka vei heidät huipulle. Ambitio on tallella - ei siis tulla Äänekoskelle vetelemään rutiinilla bluesskaaloja, vaan heitetään kaikki peliin. Osa yhtyeen viehätystä on myös ollut erinomaiset lauluvalinnat; runotekstejä tekivät takavuosina mm. Pete Brown, jonka surrealistinen ja tulkinnallinen maailma on hyvin kiehtova.

Running, jumping, pushing it's way
Morning nighttime blends into day
Can't find curtains to shut it away

We were alone in the hills of the night
Now the neon dawn let's in the light
And the Milkman that nobody knows
Leaves bottles of tears
At the house full of laughter
Nobody ever hears

O the grass is burned black
By the ships coming back from the stars, golden stars
Sea turned to steam
When we boiled the dream of tomorrow, tomorrow.

(Jack Bruce, Morning Glory)

Kerrassaan satumainen kokemus, kuulla Colosseumia livenä! Ansio tästä vierailusta lankeaa suurelta osin yhtyeen porilaiselle fanille, Kari Kukkoselle, joka auttoi yhteyshenkilönä Suomen konsertin järjestymistä.

 

 

Andre Sumelius paisteessa...

Tänään, ehtoopuolella

Tonight at Noon on kotimainen jazzyhtye, joka on ollut jo kolmisen vuotta koossa, mutta aloitti levyttämisen vasta tämän vuoden huhtikuussa. To Mingus, with Love tiivistää bändin kunnioittavaa rakkautta bassomestarin ja säveltäjän Charles Mingusin musiikkia kohtaan.

Mingus (1922 - 1979) luetaan aina yhdeksi merkittävimmistä jazzmuusikoista kautta aikojen, ja lisäksi häntä arvostetaan säveltäjänä ja orkesterinjohtajana. Silti nykypolvet eivät ole esittäneet Mingusin musiikkia ollenkaan siinä määrin kuin muita jazzklassikkoja.

Ristiriita johtunee Mingusin musiikin vaativuudesta ja monikerroksisten rakenteiden vaikeuksista. Mingusin musiikkihan sisältää laajan kirjon amerikkalaista perinnettä; bluesia, jazzia, gospelia, hautajaissävelmiä ja marssimusiikkia. Ehkä siinä on jotakin teatteristakin otettua, kuten vaudeville-teatteriesityksen lajityypistä, jolle on ominaista suositut laulusävelmät sekä hyvin erityyppiset esiintyjät, kuten tanssijat, akrobaatit, koomikot ja taikurit. Maestron humoristisia juonteita on myös eurooppalaisen hieman hankala tavoittaa.

 

Joka tapauksessa Tonight at Noon  on näyttävä tervehdys jazzin legendalle, ilman ulkomusiikillisia ulottuvuuksiakin. Hanke sai alkunsa rumpali André Sumeliuksen ansiosta kolmisen vuotta sitten. Yhtye siis keskittyy Mingusin sävellyksiin, mutta tekee nykyisin myös omaa musiikkiaan - mestarin henkeen, tietenkin.

Tonight at Noon soittaa ilman basistia. Urkuri Mikko Helevä muodostaa bassotaustat. Soitin näytti nyt olevan Hammond Leslie 145, mikä ainakin fyysiseltä kunnoltaan voitti Helevän oman soittopelin edellisellä Äänekosken vierailulla. Silloin instrumentti näytti olevan kirjaimellisesti räjähtämispisteessä - ellei jo ohittanut sitä.

Bassokuvioiden rakentaminen uruilla oli jäntevää, joskin kuultavaksi tarjoutui jossain määrin kaavamaisia, lähinnä sointupohjaisia rakenteita. Solistina Helevä antaa tilaa puhaltajille.

Yhtyeen puhallinryhmä - Jussi Kannaste, Mikko Innanen ja Jukka Eskola - on sisäistänyt elävästi Mingusin poikkeuksellisen ja usein hyvinkin epätavallisen ilmaisutyylin. Odottamattomat vauhditukset, sitten täyspysäytys ja lopuksi päätös irrelevantin tuntuiseen purkaukseen - Mingusia tyypillisimmillään, mutta puhaltajien ja koko bändin hallussa.

Iloinen torvisoittokuntamusiikki tai hautajaistunnelma tuntui Äänekoskella aivan yhtä luonnollisilta - ja ei kai niiden välillä liene suurtakaan kynnystä noin ylipäänsä. Kaikki oli silti hyvin eleganttia, aina bändin ulkoista olemusta myöten.

Kokeneet saksofonistit tavoittivat Mingusin huumorielementin, Innanen ehkä parhaiten baritonisaksofonilla ja pienin steppiaskelin, Kannaste jäntteränä tenoristina. Eskolalla oli hienoisia vaikeuksia trumpettisooloissa, mutta flyygelitorvellaan hän tyylitteli lämpimin soundein, ilman kireyttä tai vääriä ääniä. Edelleen kaipaisin hieman lisää jämäkkyyttä ylärekisteriin.

Jump Monk, So long, Eric ja muut Mingus-numerot toivat uutta maestron profiilin ymmärtämiseen. Tonight at Noon on siis paljon enemmän kuin muodissa oleva tribuuttiyhtye, vaikka sellaisellakin on jo oma arvonsa.  Sumelius ajajan paikalla huolehti svengin säilymisestä varmoin ottein.

 

Ylväs bassorumpali Roininen

Hauskuutta yli rajojen - siis riemuitkaamme!

Keitelejazzin tämänvuotinen päättävä akti oli The Bad Ass Brass Band teltalla. Orkesteri ei kaihda "audienssin partisipaatiota", eli yleisön osallistumista - kaverit levittäytyvät yleisön sekaan, aloittavat soittamisen, ryhmittyvät siellä hiljalleen epämääräiseen jonomuodostelmaan ja marssivat lavalle. Esitys lopetetaan samaan tapaan.

Tällainen vaatii kanttia ja osaamista, ja molempia kavereilta löytyy. Bad Ass Brass Band, eli BABB, koostuu pääosin nuorista ja estottomista muusikoista. Iso orkesteri on instrumentaatioltaan melko poikkeuksellinen - on tuubaa, bassorumpua, sousafonia, harmonikkaa jne.-, mikä kertookin bändin vahvasta akustisesta inputista. Termi "brass" on tietysti hieman suhteellinen; mm. vetopasuuna tarvittaisiin vielä, mutta toisaalta tuuba tuo aivan ehdottoman "torvisoittikuntafiiliksen" mukaan.

Marssimusiikin ohella vaikutteita on ilmeisesti imetty mm. juutalaisesta kansanmusiikista, baltialais-slaavilaisesta kansanmusiikista ja maailmanmusiikista. New Orleansin mustien surumusiikki on myös löydettävissä tuotoksesta - rumpali Ilkka Tolonen ylläpiti vaivattoman tuntuisesti tätäkin komppia. Kakkostahdin takapotkun korostus antaa poljennolle jännittävän "epäkeskoisen" temmon ja drive on vastustamaton.

BABB:in  varsin kirjava innostearsenaali kytkeytyy toisiinsa kuitenkin liikkuvalla ja hyvin elävällä tyylillä. Bändin ratkiriemukas show villitsi Keiteleen hieman jo harvalukuiseksi käyneen yleisönkin vielä lauantaiyönä tanssimaan pöydillä. Kuten pitääkin tapahtua.

Viulisti Ari Poutiainenja hanuristi Janne Masalin olivat solisteina keskeisesti framilla, ja vaikuttavaa jälkeä syntyi. BABB ei ole mikään Retuperän WPK - soitto menee marssiessakin oikein. Hava Nagilan (hepreaksi "Iloitkaamme"

tai "Riemuitkaamme") tunnelmista siirryttiin ripeästi kotoisempiin ja rahvaanomaisempiin "elämä se on kuin silkkiä vaan"-fiiliksiin. Kai nekin ovat vähän yksi ja sama asia, mene tiedä.

Orkesterilla on vakavaakin sanomaa koomisten show-numeroiden seassa - meitä mm. muistutetaan vastuustamme maapallon ilmastonmuutoksen aiheuttajina (Oso Polar), mutta tämä ei ole tosikkomaista julistusta. Orkesterin nimeä kantava levy antaa hyvän läpileikkauksen tyylisuunnasta, mutta live-kokemus on kaikkein paras, mihin yleisöä kehotettiinkin viipymättä hankkiutumaan.

 

Keitele Jazz 2011
Pääkonsertti jazzteltalla lauantaina 23.7.2011

Tonight at Noon, Colosseum, The Bad Ass Brass Band

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti