Keitelejazzin rytmimusiikkitarjonta oli laajaa ja monipuolista, "vanhojen hippien kesätapaaminen", kuten yksi musiikkitoimittaja luonnehti.

 

Varsinaisen jazzin jäädessä nyt joka tapauksessa vähemmälle, sanansijaa saivat rytmibluesin taitaja, oivallinen Wilko Johnson, hassu huilumies Ian Anderson ja "Saksan The Suruttomat" - Hamburg Blues Band. Improvisoidun musiikin osuus huipentui Elifantreen hienoon konserttiin. Myös folkrock oli hienosti esillä Fairport Conventionin myötä ja suomalaisvärejä edustivat loistokkaasti Elifantree ja Zappa

Wilko Johnson (Kuva: Ankku Ronkanen)

Tuhtia rytmibluesia

Wilko Johnson (John Wilkinson, 64) on englantilainen kitaristi ja omaperäinen lauluntekijä, alkaen aina 1970-luvun rhythm and blues -eksperimenteistä Dr. Feelgood-yhtyeen riveissä. Hän on pysynyt tiukasti rytmibluesin vanavedessä - ehkä ei aina aivan kirkkaimmassa kärjessä, mutta vankasti kuvassa mukana. Hänen kitaransoittotyylinsä on säilynyt hyvin omintakeisena.

Single note-soolojen sijaan Wilko pudottelee pääasiassa sointusooloja. Plektran hän on hylännyt; oikean käden soittotapa on sekoitus kitaranäppäilyä, slapin lyöntitekniikkaa ja bassokitaran näppäilyä. Fender Telecasterin soundi on kerrassaan kutkuttavan rouhea ja röyhkeä.

Wilkon lavaliikkuminen on hullunkurisen näköistä: maaninen kiilto silmissään Wilko toljottaa ja tekee äkkiliikkeitä, pyyhältää sitten ilman askelia lavan yli salaman lailla. Hän ei silti ole mikään klovni: lavashow'ta tarvitaan ja hän on tehnyt itsestään tällaisen huomion keskipisteen.

Intialaissyntyinen bassokitaristi Norman Watt-Roy oli omaksunut mitä intensiivisimmän suhteen soittimeensa. Puuttui enää, että hän alkaisi käydä keskustelua bassonsa kanssa - enkä Wilkon bändissä olisi ihmetellyt sitäkään. Mutta meriittilista on paljon puhuva ja veteraanin soitto oli kerrassaan hurmaavaa ja täsmällistä kuviointia tukien Wilkoa esimerkillisesti.

Rumpali Dylan Howe piti rytmibluespoljennon tiukasti hallinnassa. Hänellä on paljon muitakin, enempi jazzillisia projekteja, mutta ilmeisesti hän nauttii välillä myös tällaisesta perusmusiikin tekemisestä.

Rytmiblues elää vahvasti Keitelejazzin ajassa ja hengessä. Ex-Pirates-kitaristin Michael Robert "Mick" Greenin setti Keiteleellä 2007 oli järisyttävä kokemus. Wilko ei vienyt aivan samaan hurmioon, mutta kovin kauaksi ei jääty - tietäisipä vain, minne. Mutta tärkeintä on kokea "läpikotaisin hyvä olo", ja se todella tapahtui!

 

Gerd Langen (Kuva: Ankku Ronkanen)

Bluesia Hampurin mitalla

Saksalainen bluesbändi saattaa kuulostaa genrenä oudolta. Saksalaisilla on kyllä korvaa rytmimusiikille (Beatleskin lähti lentoon Hampurissa), muttei taitoa soittaa sitä sielukkaasti. Varsinkin kolmijakoinen musiikki - eli bluesin ydin - on heille vaikeasti sulateltava. Ei siis ihme, että olemme "sukulaiskansoja".

Laulaja-kitaristi Gert Langen 1982 perustama Hamburg Blues Band on kuitenkin poikkeus. HBB soittaa bluesia ja bluesrockia rentoon ja rahvaanomaiseen tyyliin - tietyllä tavalla "vanhanaikaisesti", mutta se sinänsä on tietenkin OK. Bändi osoittautui taidoiltaan varsin keskinkertaiseksi, mutta hyväksyttäväksi.

Viimekätinen "nurkka" soitossa saavutettiin vain hetkittäin. Ryhmän hieman eriytymättömästä tuotoksesta erottui rumpali Hans Wallbaumin erinomainen ja jäntevä työskentely. KosketinsoittajaAdrian Askew oli näppärä, mutta tyylilajin mukaista, sähköistä ja koskettavaa Leslie-soundia ei tahtonut löytyä - kuulija voisi sanoa "Niin, entä sitten..?".

Hamburg-miehet ovat jo ajat sitten oivaltaneet, mitä pitää tehdä; luoda läheinen suhde huippusolisteihin. Heillä on ollut tärkeä kontakti mm. Colosseumiin. Kitaristi Clem Clempson soittaa vakituisesti hampurilaisten ja oli nytkin solistina illan varsinainen takuumies. Clempsonin bluesskaaloja monipuolisesti varioivat, jännittävät sointuekstensiot ja taitava efektointi olivat setin parasta antia.

Hampurilaisten laulajavieraana Äänekoskella oli myös hullunhauska Arthur Brown. Kaiken koomisen "noitatohtori"-pilailun lisäksi Brown (69) on edelleen loistava laulaja. Ääni on kunnossa ja hallitsee 1970-luvun soulin ja rytmibluesin laidasta laitaan. Brown jätti aikoinaan kitaran sivurooliin ja nosti urut etualalle, mutta hampurilaisten kanssa Clempson palautti asetelman kitaravetoiseksi ja hyvä niin.

Fire oli Brownin ensimmäisellä hittialbumilla The Crazy World Arthur Brown (1968). Hän kertoi yhä odottavansa seuraavaa. Miehen lavashow oli aikoinaan edelläkävijä ja huimaava kokemus. Nyt tehtiin töitä hieman rauhallisemmin ja ilman tehosteita, mutta show oli joka tapauksessa hauska ja nostalginen.

Hampurilaisten resepti siis toimi loistavasti, ja siitä soisi suomalaistenkin ottavan onkeensa. Myös edesmennyt saksofonisti Dick Heckstall-Smith teki aikoinaan yhteistyötä HBB:n kanssa. Samoin laulaja Chris Farlowe on keikkaillut heidän vieraanaan.

 

Teltalla saatiin elää myös kohottavia jamitunnelmia, vieläpä kotoisin voimin; Enu's Blues Band feat.Pepe Ahlqvist kohotti bluesjamittelullaan tunnelman kattoon. Bluesklassikoihin löytyi kummasti tuoretta tatsia kolmen kovan kitaristin voimin; Ahlqvist itse, Enu Tikander ja erityisesti Jaska Liimatainen pudottelivat komeita licksejä.

 

Simon Nicol, Dave Pegg ja Chris Leslie

Folkrockia viululla ja mandoliinilla

Englantilainen Fairport Convention on perustettu jo 1967, ja se on yhä tunnetumpia saarivaltakunnan lukuisista folkrock-yhtyeistä.  70-luvun alkupuolelle Fairportin musiikki nautti laajaa kansainvälistäkin suosiota, mutta suuren yleisön kiinnostus folkrockiin laimentui siinä määrin, että bändi ehdittiin jo tilapäisesti lopettaa 1979.

Folkrock tyylilajina on kuitenkin yhä elinvoimainen, ja Fairport ylpeä perinteen vaalija. Bändi vetää yleisöä omalle vuosittaiselle festivaalilleenkin, Lontoon ja Birminghamin välillä sijaitsevaan Cropredyn kylään. Albumeita on dokumentoitu jo nelisenkymmentä. Uranuurtajan kautta on kulkenut huippusoittajien joukko, hieman kuin John Mayallin blueskoulussa.

Viulisti Rick Sanders oli yhtyeen edistynein ja vaikuttavien solisti. Sytyttävät fillit ja tuliset, delay-efektillä terästetyt soolo-osuudet olivat setin parasta antia. Tärkeimpiä lauluosuuksia veti Chris Leslie, joka soitti myös viulua ja mandoliinia. Pisimmän FC-uran luonut kitaristi ja laulaja Simon Nicol oli myös Äänekoskella mukana ja osoittautui edelleen hienoksi laulajaksi.

Bassokitaristi Dave Pegg on Fairportin ohella soittanut Jethro Tullinkin riveissä pitkään. Nykyisistä Fairport-muusikoista hänen soittotapansa soveltui huonoiten tyylilajiin; mm. plektralla otetut slap-tyylin napsahdukset yläkielillä kuulostivat merkillisiltä. Rumpali Gerry Conway taas piti poljennon hallussaan, ehkä aavistuksen verran liian heviin tyyliin, mutta tarkasti joka tapuksessa.

Folkrock tyylisuuntana ja Fairport sen edustajana oli oivallinen ohjelmistovalinta. Tempaavat irlantilaisrytmitkin innostivat yleisöä tanssimaan. Huolellinen ääntäminen ja hyvä miksaus tekivät laulun seuraamisen vaivattomaksi.

 

Ian Anderson (Kuva. Teemu Höytö)

Pillipiipari viihdytti

- Kenenkään ei tarvitse tulla sanomaan, että olen vain keskinkertainen huilisti, koska tiedän sen itsekin. Näin sanoi lehtihaastattelussa Jethro Tullin perustaja ja johtaja Ian Anderson Stand up -albumin nostettua bändin maailmanmaineeseen 1969. Tällöin myös huomio fokusoitui kitarabändeille vieraaseen instrumenttiin, poikkihuiluun.

Itseironinen kommentti oli totta ja on sitä tänäänkin. Ian on huilistina edelleen lähinnä kohtalainen - siis jos häntä pysähtyy kuuntelemaan tarkasti, eikä hurmaannu pillipiiparin hullutteluista lavalla. Huilisteja vain on rockin piirissä niin vähän, että yleisöltä puuttuu vertailukohtia.

Tämä voi kuulostaa kriittiseltä, mutta poikkihuilulla (lat. fistula Germanica) on niin vahvat perinteet klassisessa musiikissa ja jazzissa, että niiden rinnalla Ianin aikaansaannokset huilistina ikävä kyllä jäävät melko vaatimattomiksi. Soolorakenteet ovat rajallisia ja toistavat itseään.

Showmiehenä hän taas huhkii lavalla kuin mielipuoli ja osaa yleisön ottamisen taidon. Keitelejazzissa hänen intensiivinen show'nsa herätti ennätyssuuressa yleisössä vastakaikua. Ian sai nopeasti nimeä "hassuna huilumiehenä", joka puuhailee lavalla ahkerasti ja soittaa huilua epätavanomaisella tekniikalla, mm. juosten tai yhdellä jalalla seisten. Soittotekniikka on luku sinänsä; Ian ähkyy, huhuilee ja ärisee huiluunsa. Lisäksi hän puhaltaakin siihen, mutta mielifraasi on tuo "pthyi!"-ähkäisy soittimen suuaukkoon.

Kuulijan kannalta harmilliseksi pitkässä konsertissa muodostuivat melko helpot trikit. Sellaisia ovat mm. jatkuva slurrienvirta (nuottien sitominen), trillit (kahta sävelasteikon vierekkäistä ääntä toistetaan mahdollisimman nopeasti peräkkäin), heleet ja muu koristelu. Huilulla kuuluisi kuitenkin soittaa myös pitkiä kaaria ja hyödyntää sen sydämellistä ja tunteellista alarekisteriä.

Ianin säveltuotanto on kunnioitettavan laaja - tosin vain osa materiaalista on huippukiinnostavaa. Jethro Tull on luokiteltu sekä progressiivisen rockin että folkrockin edustajaksi, mutta kuullun perusteella yhtyettä on vaikea kategorisoida.

Solistin musiikillisista defekteistä huolimatta show oli joka tapauksessa mahdikas ja vauhdikas. Nykyinen kokoonpano on teknisesti taitava, ei huippuluokkaa, mutta yhtyeenä kykenevä kiinteään soundiin ja hyvään yhteistyöhön. Tullissa soittavat kitaristi Martin Barre (toinen pysyvä jäsen Stand Up -albumilta alkaen), basisti David Goodier, kosketinsoittaja John O'Hara ja rumpali Doane Perry.

Erityisesti on kiittäminen Perryn tarkkaan artikuloitua soittoa. Pianistin ja basistin rooli jäivät taustamiehen töiksi, mutta he hoitivat työnsä ammattimaisesti. Barre aloitti kovin pidätellen, mutta piristyi lopussa. Bourreen huiluhuipennuksen aikana hän joi tylsän näköisenä vettä ja lähti sitten kävelemään lavalta. Rutiinikeikka.

Bändin lauluosuuksia kannattaisi jakaa. Ianin oma lauluääni on tosin persoonallinen, mutta se on myös ohut, äänialue kapea ja laulun tuotto kovin hengetöntä - tyylilajin vaatimaa powerin tunnetta ei tullut ilmi.

Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast

Zappa ja Suomi

Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast vastasi Keitelejazzin iloisimmasta suomalaisyllätyksestä. Nuoret ovat omaksuneet idolikseen edesmenneen amerikkalaissäveltäjän ja kitaristin, Frank Zappan, ja treenanneet tämän tuotannosta huikean spektaakkelin.

FZMPB on enemmän kuin tribuuttiyhtye; Zappan laajan tuotannon sovittamiseen ja opetteluun on käytetty aikaa ja asian eteen on nähty vaivaa. 2004 Helsingissä perustettu kokoonpano koostuu nuorista lahjakkuuksista, jotka selvästi myös tekevät työtä. Repertoaari muodostuu Zappan monipuolisista ja usein vaikeistakin sävellyksistä viihdemusiikin, bluesin, jazzin, rockin ja klassisen musiikin hankalassa välimaastossa.

Yhdeksänhenkinen ryhmä muodostaa yhden kiintoisimmista live-akteista Suomessa, niin musiikillisesti kuin lavatyönkin osalta. Janne Toivonen (trumpetti), Petteri Hietamäki (alttosaksofoni) ja Antti Hermaja (vetopasuuna) muodostivat tiiviin ja täsmällisen puhallinsektion. Hauska detalji oli myös vibrafonin lisääminen instrumentaatioon (Olli Kari).

Aivan erityistesti loistavalahjainen nuori rumpali Joni Leino on mainittava. Tiheästi vaihtuvat tahtilajit, Zappan vaikeat rytmikoukut ja temmon ylläpito tiuhaan vaihtuvissa tunnelmissa - tuo kaikki sujui kuin leikiten. Zappan musiikissa vitsailu peittää usein rakenteiden monimutkaisuuden - maestron suuresti rakastama valssi tuli nytkin toistuvasti esiin, tasajakoisten tahtilajien kyljessä mm. 5/4 ja jazzvalssi taipuivat nuorten musikanttien käsissä kuin tyhjää vaan.

Taipuivat siis svengin kera, mikä aina täytyy lisätä - pelkkä taito soittaa oikein ei jazzissa riitä. Laulusolisti Antti Koivula loisti esityksessä, äänenkäyttö oli jo lähes mestarillista. Kitaristi Mikko Enqvist osoittautui osaavaksi ammattilaiseksi - hän on selvästi myös "tolkun mies", ja sitä tarvitaan, koska Zappan pilailu voi viedä mukanaan, jolloin itse pääasia unohtuu.

Francis Vincent Zappa (1940-1993) tunnetaan populaarimusiikin omaperäisimpiin kuuluvana artistina, kitaristina, tuotteliaana säveltäjänä ja yhtyeenjohtajana. Zappa oli fantastinen kitaristi (julkaisi mm. viisi pelkästään kitarasooloja sisältävää levyä), mutta hänet tunnetaan parhaiten show-miehenä ja satiirikkona. Ironisissa lauluteksteissään hän käsitteli yhteiskunnallisia teemoja pilkaten poliitikkoja armotta; muistaakseni hänen visionsa oli, että USA:n kansantalous mitattaisiin juustolla - täysin kelpo ajatus tänäänkin, jättimäisen ulkomaanvelan aikana.

Zappa työskenteli myös kamarimuusikkojen ja sinfoniaorkesterin kanssa. Tuotannolle on ominaista suuri variointi. Hän oli kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista ja kuunteli eri tyylejä modernista taidemusiikista aina doo wopiin. Pääinnoittajinaan hän piti Edgard Varèsea ja Igor Stravinskia. Samoin jazz ja rhythm and blues olivat hänelle tärkeitä.

Kulttibändi The Mothers of Inventionin underground-materiaalia oli tilaisuus nauttia Keitelejazzissa. Harvoin esiintyvän FZMPB -ryhmän ihastuttava lavaesiintyminen on herättänyt huomiota pääkaupunkiseudun lisäksi ulkomaillakin. Zappa sairastui eturauhassyöpään 1980-luvun lopussa ja kuoli aivan liian nuorena. Mutta musiikki elää, ja upea juttu, että nuoret suomalaisetkin inspiroituvat traditiosta. Maestron Dweezil-poika, itsekin kitaristi, on myös tehnyt upeaa työtä maestron musiikin elvyttäjänä.

Jos jotakin toivoa saa, niin joku simppeli svenginumero Zappan tuotannosta olisi ollut todella mannaa. Esimerkiksi Willie the Pimp (tarina niljakkaasta sutenööristä) tai jokin lisämakupala Zappan ehkä parhaalta albumilta, Shut up and play yer guitar. Zappan varhaisia jazz-rockproduktioita, kuten Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo soisi myös nostettavan esiin alan pioneereina.

 

Elifantree (Kuva: Ankku Ronkanen)

Elifantree hurmasi

Keitelejazzin suomalaispanoksen kruunasi launtai-iltapäivällä23.7.2011 kaupungintalolla kyvykäs ja rohkea uudistaja Elifantree. Trion akustiset improvisaatioeksperimentit ovat hakeneet uomiaan ja jalostuneet neljän vuoden aikana uskomattoman hienoksi, akustiseksi yhtenäisyydeksi. Naisvokalisti, rumpali ja tenorisaksofonisti luovat lähes epätodellisen sointimaailman.

Anni Elif Egeciolun on varsinaisesti sellisti, mutta keskittyi lauluun ja ksylofoniin, mikä tuntui olevan oikea ratkaisu bändin minimalistisessa konseptissa. Rumpali Tatu Rönkkö noudatti herkkävaistoisesti solistin toisinaan langanohutta ylärekisteriääntä, ja toisaalta yltyi hetkessä vimmattuun menoon ja rytmitulitukseen. Tenoristi Pauli Lyytisen soitto tässä yhtyeessä on sangen rajoitettua koostuen lähinnä sointuinversioista ja käännetyistä skaalamuunnoksista.

Riffikaapparin ja päällekkäisnauhoitusten avulla Pauli myös loi mielenkiintoisia harmonioita. Elifantreen konsepti on jo ajat sitten ylittänyt "hahmotelman" rajat ja rajoitukset.

 

Keitele Jazz 2011 Äänekoskella

Torstaina 21.7.2011
Wilko Johnson, Hamburg Blues Band w. Clem Clemson & Arthur Brown, Enu's Blues Band feat. Pepe Ahlqvist

Perjantaina 22.7.2011
Fairport Convention, Jethro Tull, Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast

Lauantaina 23.7.2011
Elifantree

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti