New Orleans - jazz on aina ammentanut vaikutteita perinteestä ja nykyajasta, on nykyaika sitten vanhempaa tai uudempaa.

 

Toinen tyypillinen piirre on soittoperinteen siirtäminen nuoremmille soittajilla. Perinnettä pitää opetella soittamalla, muuta keinoa ei ole. Siispä Lahden Jazztorin Spirit of New Orleansin keikka viime torstaina odotutti hyvää kokemusta, olihan kasassa kokoonpano alan veteraaneja ja jangstereita.

Katja Toivola olisi voinut viettää Lahdessa 10-vuotistaiteilijajuhlaansa, paitsi taitaa ensimmäisistä pasuunan työnnöistä ja vedoista olla jopa hieman kauemmin. Katja on ottanut harteilleen New Orleans - jazz perinteestä ja kaupungin Katarinan jälkeisestä jälleenrakentamisesta huolehtimisen, ja jopa esiintyen suuren suosion saavuttaneessa maksukanavan Treme-sarjassa. Tässä yhteydessä "jazznuoret" Mikko Hassinen, rummut ja Teemu Keränen, basso, saivat oppia jazzin alkulähteiltä.

Illan kaksi settiä koostuivat perinnejazzin

ikivihreistä alkaen That´s A Plentystä ja päättyen mihinkäs muuhun kuin When The Saintsiin. Tämä perusohjelmisto pitää osata, jos leikkiin ryhtyy, ja sitä ei opi kuin soittamalla. Valitettavasti soittomahdollisuuksia Suomessa on niin vähän. Ehkäpä New Orleansiin pitäisi perustaa Villa Lanten - tyyppinen tukikohta, jotta perusasiat selkenisivät. Katjasta ainakin tulisi paikalle oivallinen vetäjä, mutta mistä sponsori.

SONO:ssa soittivat Mikon ja Teemun lisäksi Imatran mies Jarkko Palokas kitaraa, Mäntyharjun neljimmäinen veljes Risto Salmi saksofoneja ja suoraan New Orleansista

Mr. Leroy Jones. Katjan lisäksi toinen Fungii Mama oli Eeppi Ursin.

Jarkon kitara soi suoraa ja puhdasta soundia. Olisiko siihen voinut lisätä efektejä? En tiedä kun en niitä kuullut, ehkä kannattaa kokeilla. Teemun bassottelu oli ammattimiehen työskentelyä ja soolot kantoivat. Miten olisi slappibasson opettelu? Mikko pressrolitteli St. James Informaryationissa oikein päin ja aiheutti sooloillaan henkeäsalpaavia tilanteita; "Mä mistä löydän sen ykkösen?"

Ja sitten. Risto Salmi, tuo soittaja luojan armosta ja isänsä levyhyllyn avulla. Hän on pelastanut monta bändiä kuluneen kesän aikana. Tenori tai sopraano, ihan sama, klarinetti tai mikä vaan, aina soi. Häneen on palattava myöhemmin.

Leroy Jonesista ei voi sanoa kuin pelkkää hyvää. Hänen tapansa taivutella trumpettia on käsittämätön. Ääni kiemurtelee trumpan putkissa ylimääräisiä mutkia ja lopputulos kuulostaa toisinaan soittimelta, jota ei ole vielä keksitty.

Sanonta "last but not the least" on turha kun lavalle astui Eeppi Ursin. Eepin laulu kuulostaa nykyään tosi hyvältä. Laulujen sanat on sisäistetty. Joka sana on aivan kuin eletty. It Aint Nobodys Business If I Do, ei antanut yleisölle epäilystäkään, ettei asia näin olisi.

Illan herkkupalat olivat ne uutuudet, ainakin tässä yhteydessä. Blues Mitchellin Fungii Mama ( alkuperäinen esitys löytyy youtubesta) ja Danny Parkerin Palm Court Strut laittoivat bändin mamojen pyllyihin semmoisen vauhdin, ettei yleisön käsistä meinannut puhti loppua.

Hieno ilta. Kiitos Lahti. Kiitos äänimiehet. Kiitos Esko Matilainen.

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti