Suomen Jazzliiton jokakesäinen festivaali Espalla on erinomainen idea houkutella kaupunkilaisia ja turisteja jazzin pariin.

Heinäkuinen kello 16.00 alkava konsertti on kuitenkin aivan liian varhainen aika työssäkäyville. Etno Espa, joka seuraa elokuussa, on siirtänyt viisaasti esityksensä alkamaan puoli tuntia myöhemmin. Niihin ehtii myös toimistoväki.

Ohjelmalehtinen, jonka saa noutaa lavan vieressä olevasta laatikosta, on tarpeellinen ja tyylikäs. Hyvänä puolena on englanninkielinen käännös, mutta musta pohja ja pieni tekstityyppi tekevät lukemisen hieman hankalaksi. Onneksi tuottaja Annika Mustonen esitteli bändit sekä suomeksi että englanniksi.

Ohjelmisto vaikutti mielenkiintoiselta, muttei tällä kertaa antanut meille yhtään valtaisaa jazzelämystä. Osa konserteista meni mökkeilymme takia sivu suun ja niiden joukossa mahdollisesti helmiäkin.

Teimme kuitenkin sen huomion, että yksittäiset muusikot olivat kyllä taitavia, mutta tilapäisesti kootut ryhmät ja vähän aikaa koossa olleet bändit eivät oikein saaneet yhteissoittoa sujumaan. Ohjelmistot olivat löysiä eikä tarmoa ja puhtia näyttänyt löytyvän. Arvelimmekin, että Alppipuiston konsertti, joka päätti Jazz Espan ja johon emme valitettavasti päässeet, toi esiin jo vakiintuneet ja tarkoin hiotut kokoonpanot ja vahvan ammattimaisen rutiinin.

Rutiini voi olla hyvä tai paha asia; epävarmat tarvitsevat sitä, liikaa rutinoituneet taas laiskistuvat ja saavat aikaan ikävystymisen. Kun vertaa Espan esityksiä esimerkiksi New Yorkin vastaavanlaisiin konsertteihin, siellä valmistautuminen on aivan eri luokkaa. Bändit soittavat ilman papereita, mikä lisää jäsenten keskinäistä kommunikointia, tuottaa energiaa ja parantaa yhteissoittoa sekä samalla yleisön mielihyvää.

Timo Kämäräinen Group oli myönteinen poikkeus. Siinä soivat kaksi kitaraa Timo Kämäräisen ja Jere Haakanan käsissä, bassossa oli Timo Hirvonen (ohjelmassa mainitun Antti Lötjösen tilalla) sekä rummuissa Mikko Hassinen. Bändi suolsi drivea ja kovaa menoa. Sävellykset olivat lähinnä bandleaderin ja vauhdikas False Alarm sai jo parkkiintuneen ja kaiken kuulleen diggarinkin hymyilemään itsekseen. Kämäräisen 26.12.2004 tsunamin uhreille omistama sävellys Poissaoleville palautti rauhan maahan. Lavalla oli rento feelis ja Kämäräisen, joka myös laulaa, kuulutukset selviä, sillä laulajat eivät ( päinvastoin kuin muusikot ) mutise. Myös viimeinen piisi Special Treatment jäi mieleen. Tämä yhtye sai yleisön sen verran hurmoksiin, että myös encorea vaadittiin ja se saatiin. Lopuksi on todettava, että Haakana on varteenotettava kitaristikyky, joka osoittautuu kerta toisensa jälkeen taitavammaksi soolonsoittajaksi.

Nordic Trinity (Juhani Aaltonen, Klaus Suonsaari, Mikko Iivanainen) esiintyi yllättäen ilman USA:ssa asuvaa Suonsaarta ja ehkä sen takia yhteissoitto hieman kangerteli eikä Junnukaan ollut aivan parhaimmillaan. Rumpalin pallilla istui porvoolainen Thomas Törnroos, joka kyllä soitti aivan kelvollisesti, mutta vuoropuhelu ei vaan syttynyt ja saanut tulta alleen. Vesalan sävellysten mahdollistama rämäpäisyys valui hukkaan. Tosin eräs hieman atonaalisempi piisi sai turistirouvat nousemaan penkeiltä ostoksiaan jatkamaan. Junnun huilulla tunnelmoima Together palautti mielenrauhan katsomoon.

Minulle tuli mieleen ne monet Ornette Colemanin New Yorkin keikat 1960-luvulla, joista puolet yleisöstä poistui ja eräässä Roscoe Mitchellin, Anthony Braxtonin ja kumppaneiden konsertissa jopa kaksi kolmasosaa käveli ulos. Trumpetisti Joe Newmanin (Count Basie Orchestra) vaimo Rigmor ja minä istuimme kuin tatit paikoillemme ja potkimme penkkiriviltämme pois hamuavia. Tällaisissa tilanteissa todelliset diggarit paljastuvat. (Eilan kommentti)

Riitta Paakki Kolme ( Paakki, Lötjönen, Riippa) esitti ohjelmalehtisen mukaan svengaavaa akustista jazzia. Sävellykset olivat Paakin. Esitys ei oikein lähtenyt lentoon ja tuntui hieman puuduttavalta, mutta rumpali Riipan läpsyttely duona Paakin kanssa innoitti kaksi pikkutyttöä tanssiin lavan edustalla. Toinen otti tanssin kiemurat niin totisen vakavasti, että unohduimme katselemaan hänen mainioita ilmeitään.

Kolhoz ( Manuel Dunkel, Kari Ikonen,Timo Hirvonen, Mikko Kakkuriniemi) on uusi bändi, joka ei vielä oikein kolahtanut meihin. Ohjelmalehtisen mukaan musiikki on elektroakustista jazzia ja vaikutteita 1970-luvun fuusiosta. Ehkä esityksessä oli uutuuden kankeutta.

Laulaja Susanna Hietalan kokoonpano, jossa soittivat eturivin muusikkomme Teemu Viinikainen, Antti Lötjönen ja Jaska Lukkarinen, ei myöskään saanut meitä innostumaan. Söpö Hietala, joka säesti itseään pianolla, sopii paremmin intiimiin ympäristöön eikä tarvitse avukseen konkarimuusikkoja. Hänen tulkintansa ja laulujensa sanatkin pääsisivät paremmin esiin sooloesityksenä. Muusikoilla ei ole paljoa tekemistä tällaisissa hitaissa kuulastunnelmaisissa esityksissä. Hietala on kyllä ansiokas laulaja, joka niitti kansainvälistä mainetta voittamalla toisen palkinnon Montreux:ssa pidetyissä Shure Jazz Voice laulukilpailussa v. 2003.

 

Vaikkemme itse kokeneetkaan tänä vuonna suuria jazzelämyksiä, yleisö näytti nauttivan esityksistä. Sää suosi ja väkeä riitti. Lisäpenkkirivit olisivat olleet tarpeen.

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti