Clark Jakobsson Quintet

14. Kalliojärvi Jazz & Blues -tapahtuma lauantaina 3.9.2011 soi väkevin kotimaisin äänin.

Bluespohjalla vankasti seisova Micke & Lefty feat. Chef oli tyrmäävän tehokas ja repäisevä. Vaasalainen Clark Jakobsson Quintet on yhdistelmä 50-luvun jazzin kokemusta ja nuorta energiaa. Illan päätti Nieminen & Litmanen-duo, joka luonnehtii urut-rummut -comboaan "action jazz"- kutsumasanalla.

Lefty, Micke ja Chef

Micke & Lefty feat. Chef- trioa kuultiin jo 2004, mainiolla Big Bag-levyllä. Määrätietoisemmin trioa on promovoitu viimevuotisen Up The Wall-levyn yhteydessä. Tuntuukin, että monista hyvistä bändiyhteyksistään noteerattu Björklöf on tässä ryhmässä parhaimmillaan. Yhtyeen setti koostui pääosin näiden kahden levy sävellyksistä.

Irtautuminen roots-scenestä on itsenäistänyt trion soittoa, jossa kaikuu nyt keskeisemmin bluesin puhutteleva kutsu. Nopeat vauhtijaksot ovat imponoivia, vaikka tässä yhtye voisi ehkä jo hieman rauhoittaakin menoa; kun yleisö lakkaa erottamasta laulujen sanoja, on menty liian vauhdikkaasti.

Tosiasia myös on, että juuri hitaalla ja pidättyvällä bluesilla ja gospelilla trio on karismaattinen ja suorastaan taikavoimainen. Tuotosta maustetaan sopivasti mm. jazzvaikuttein, ja toisinaan polkkaa ja humppaakin soveltaen.. Kerrassaan vastustamatonta! Ja samalla hulvattoman hauskaa.

Lefty Leppäsen akustinen slide -kitarointi oli nyt jo siksi kuuluvasti framilla, että välillä oikeastaan kaipasikin jo hieman näppäilytekniikkaa, enemmän harmonioita ja vasemman käden sormisoittoa. Mutta tarkkaa on Leftyn soitto, ylinopeilla sävelmilläkin.

Chef, eli yhtyeen vankka basisti Miikka Kivimäki hauskuutti yleisöä myös jämerin tanssiaskelin. Micke Björklöf tunnetaan ennen muuta blueshuuliharpistina, mutta hän on myös neuvokas lyömäsoittaja ja monivivahteinen vokalisti.

Trion kaikki kolme muusikkoa ovat lisäksi kehittyneet laulajina - kolmiääninen stemmakin oli vaikuttavaa ja täsmällistä.

Nieminen-Litmanen Duo

Illan päättänyt Nieminen & Litmanen-duo esittää pop- ja rocksävelmiä instrumentaaleina, pääosin rytmibluesin hengessä. Termi "action jazz" ei vielä ole oikein vakiintunut ammattisanana, mutta duoa tuskin voi pitää genren etevimpänä airuena.

Hammond Organ antaisi urkurille tilaisuuden soittaa vasurilla ja jalkapolkimin basso-osuudet jopa moni-ilmeisemmin kuin mihin basisti pystyy, mutta Sami Nieminen on ottanut tämän haasteen hyvin laiskasti vastaan. Hän soitti basso-osuudet pitkään soivien juurisävelmien tai oktaavien avulla. Ilman vähäisintäkään kuviointia soitosta tulee hyvin staattista ja yksitotista. Hammondin jalkapolkioita hän ei käyttänyt laisinkaan. Vertailussa esimerkiksi Mikko Helevään hän jäisi kauas taakse.

Poliittisten takuiden luvattuna aikanakin rytmimusiikin ystävä hakee jameista jotain "groovetakuita" - eli jos bändi on sellaisia luvannut, niitä pitäisi myös saada.

Vaan kun sellaisia ei duo kykene antamaan, kuten ei Kreikkakaan sellaisia myönnä.

Yhtyeen harmaata musiikkivaikutelmaa tukee väritön olemus ja totaalinen soiton ilon puuttuminen - hymyn häivettäkään ei vilahda naamalla.

Soitannollisesti muusikot osoittautuivat sangen keskinkertaisiksi. Jokseenkin valjua musiikin yleisilmettä koetettiin koristella rytmisin tyylivaihdoksin (samba, disco, rock jne.). Hammond Organ, yhdessä Leslie-kaapin kanssa, olisi oivallinen foorumi vaikka mihin äänieksperimentteihin, mutta Nieminen veteli samalla soundilla läpi lähes koko illan.

Rumpali Juha Litmanen ei hänkään kyennyt nostamaan setin vaikuttavuutta. Bassottomien yhtyeitten rumpalit koettavat tuottaa maksimimäärän ääntä täyttääkseen matalan soittimien tilan; viritystaso on matala, bassorummulla mätkitään tasaisia ykkösiä jne. Tähän typerryttävään äänimassaan kuulujan korva väsyy nopeasti.

Duon tyylilajia on työläs kategorioida. Action jazz sisälsi groovea, disco-rytmejä, rytmibluesia ja rock-numeroita - suuri osa kelpo biisejä, mutta kaikki samankaltaisina instrumentaaleina, mikä teki setistä kuivakiskoisen.

Good Ol' Jazz!

Tenorisaksofonisti Clark Jakobsson on harjaantunut jazzin grand old man. Hän on muodostanut ryhmän kompetenteista ja jazzin kutsua vahvasti seuraavista nuorista lahjakkuuksista.

Mathias Sandberg, kitara, Olli Rantala, kontrabasso, ja Stefan Brokvist, rummut, tekivät tiivistä ja tiukkaa svengikomppia - samastuminen 1950-luvun tyyliin ei tuottanut ongelmia. Nämä kaverit myös nauttivat soittamisesta; lavalla ei olla naama pitkänä ja ikävystyneen näköisinä.

Trumpetisti Richard Slotte soitti elegantisti maestron tenorin kumppanina. Yhteissointi oli kerrassaan mainio; soinnikas trumpetti ja pehmeä tenori, ilman pianoa, todella hieno kombinaatio - kun se on osaavissa käsissä, kuten nyt. Vielä soolo-osuuksiin hieman lisää varmuutta, varsinkin keskirekisterissä.

Illan sykähdyttävimpänä hetkenä pidin kvartettina esitettyä Hoagy Carmichaelin Stardust-klassikkoa. Jakobssonin oma soitto on puhdasta, aistikasta ja tyylikästä - ja samalla siinä on sopivasti särmää aistittavissa, kuten tyylilaji edellyttääkin.

Modernissa rytmimusiikissa mainetta hankkinut Sandberg oli kotiutunut luontevasti myös hard bopin pariin. Kitara kompensoi erinomaisin fillein pianon poisjäännin. Kitarasooloissa oli kiehtovia johtoajatuksia ja tenhoavia sointusoolojakin saatiin nauttia.

Clifford Brown ja Max Roach ovat kvintetin keskeiset innoittajat. Hard bop -vaikutteet manifestoituivat vaasalaiskvintetissä väkevinä - kitaran ansiosta tosin modernein soundein. Bluespoljennon ja vivahteikkaan soinnutuksen myötä klassikot, kuten Sunday Blues, Blues Walk ja Joy Spring soivat elävästi.

Hard bop-tyylisuuntauksesta on olemassa myös "soul jazz"- suuntaus, afroamerikkalaisine kirkkomusiikkimotiiveineen. Tämän saattoi aistia parhaiten Jakobssonin omasta soitosta, jossa on valoisa, lempeä ja pehmeä sointi.

Mainio musiikkitohtori Seppo Lemponen antoi esitysten lomassa pienen jazzhistorian oppitunnin kertoen rennonhauskaan tyyliin asioita Brownin musiikista. Ilahduttavia tunnelmia siis tarjosi Kalliojärvi, jälleen kerran!