Valtakunnalliset Jazzpäivät Turussa esitti perjantaina hyvin kiinnostavan aktin, Classics of Finnish Vocal Jazz. Tai kuten sen suomenkielinen otsikko kuului, "suomalaisen jazzlaulun helmiä".

Ilmaisuissa on vivahde-ero. Klassikoiksi tunnustetaan yleensä ammattipiireissä jokin ammattipiireissä vakiintunut tyylisuuntaus tai toisinaan laulu, "helmet" ovat taas yleisön lemmikkejä.

Aktia ei voine pitää aivan otsikon mukaisena kummallakaan kielellä ilmaisten, joskin ilta oli kieltämättä innostava. Ohjelma oli laadukas, olematta varsinaisesti loistava, mutta salintäyteinen Vimman yleisö piti siitä. Tarkastellaan hieman kolmea viimeksi esiintynyttä solistia, joista oikeastaan Vieno Kekkonen edusti juuri jazzlaulun suomalaistraditiota parhaiten - ensimmäiset jazzmuusikothan olivat tanssi- ja viihdemuusikoita, ja niin olivat myös jazzlaulajat.

Iskelmien laulamisessa on verraton etu: ne ovat sävellyksinä varsin helppoja ja niitä laulaessa oppii laulamaan teknisesti oikein. Vienon vanhoja hittejä oli ilo kuulla veteraanilaulajan täsmällisinä ja tarkkoina laulutulkintoina. Pilke silmäkulmassa flirttailu muusikoiden kanssa nostaa hänet myös useimpien nuorten laulajien yläpuolelle. Nämä joutuivat usein liikkumaan kapasiteettinsa ylämarginaalissa ja tuotoksesta tulee melko totista puserrusta.

Vieno Kekkonen-Saurin tunnetuimpiin levytyksiin kuuluvat mm. käännösiskelmät Sateenkaaren tuolla puolen (Over the Rainbow), Sävel rakkauden, Ei koskaan sunnuntaisin ja Kesäyö (Summertime). Kaikki ovat jazzvokalistien runsaasti varioimia lauluja. Vieno on tehnyt pitkän ja oloissamme näyttävän uran eräänä eturivin viihdelaulajistamme mm. Jaakko Salon ja Erkki Valasteen orkesterien solistina. Hän esiintyi 1950-luvun laulajatähdistä muodostetussa laulutriossa, jonka muita jäseniä olivat Brita Koivunen ja Pirkko Mannola.

Vienon laulussa oli edelleen herkkyyttä, poljento säilyi tasapainoisena kautta setin ja hän löysi lauluunsa myös svengin. Erityisesti tämän viimeksi mainitun osalta monet nykysolistit ovat yhä vaikeuksissa ja se nyt vain sattuu olemaan jazzin ydin.

Saara Soisalo oli vahvoilla persoonallisissa Kurt Weil- ja Nina Simone-tulkinnoissa. Kumpikaan ei tosin edusta Suomi-jazzin helmiä millään muodoin, mutta kulmikas ja rosoinen maailma sopii Saaran dramaattiselle äänelle. Sen sijaan Billie Holidayn alkoholiongelmaisen naisen äänen jäljittely (When you're down and out) ei yksinkertaisesti vain sovi hänen äänelleen - en tiedä, sopiiko se oikein kenellekään, mutta joka tapauksessa tässä Saara valitettavasti astui harhaan.

Billien tarina on surullinen ja hän eli kovan elämän, mutta hänen levyille taltioidussa laulutavassaan on vokalistille melko vähän laulullista jäljiteltävää. Muutoin hieno ja yllättävä setti taitavalta laulajalta.

Nina Höynälä oli kuin toinen ihminen verratessani häntä Vimmassa kolmen vuoden takaiseen Nömmen jazzlaulukilpailijaan. Silloin lavalla oli päättämätön, epävarma ja äänenkäytöltään vielä vakiintumaton laulajatar, joka arkivetimissään koetti tehdä standardien avulla vaikutuksen tuomaristoon. Eihän sellainen voi onnistua, mutta jostain on aloitettava.

Toisin oli nyt. Estradilla oli lavakarismaa säteilevä nuori ammattilainen, joka hehkui iloista itsevarmuutta, ammattitaitoa ja pelotonta lavasäteilyä. Tangokin taittui Ninan käsissä kuin leikiten silkaksi jazziksi (I'm a fool to want you).

Chick Corean Spain oli Ninalta upeaa laulua, mutta tässä bändi ei enää kyennyt tukemaan häntä mitenkään adekvaatilla tavalla, vaikka soitto täsmällisyydessään oli kutakuinkin tyydyttävää. Ensinnäkään Corean sähköistä musiikkia ei edes pitäisi yrittää soittaa ilman Fender Rhodes -sähköpianoa.

Pelkän virvelin avulla rumpalin on myös vaikea leikkiä Airto Moreiraa; Andre Sumeliuksen rumpusetti oli muutenkin huomiota herättävän puutteellinen ja tällaiseen esitykseen alamittainen. Bändin soitosta erottui jonkinasteinen karheus ja harjaantumattomuus tällaisen vokaalimusiikin säestykseen. Kitaristi veteli samanlaisia single note -sooloja biiseistä ja tyylilajeista riippumatta, basisti päätti biisin duuriin ja viulisti molliin jne.

Viulussa oli hilpeän rouhea soundi, mutta samalla myös soittotapa oli aika yksipuolinen ja jokseenkin kuivakiskoinen - pitkäpiimäisyydeltä sen pelasti lähinnä soolojen lyhyys. Sormivibrato alkaa näköjään häipyä nykyviulistien taitoarsenaalista - kuvitellaan kai, että mikrofonisoitto ei sitä enää kaipaa. Tämä on erehdys, mutta siitä toisella kertaa.

Kaikki illan solistit kokoontuivat vielä illan lopuksi yhteiseen encoreen, Erik Lindströmin Ranskalaiset korot. Sanat olivat useimmilta laulajilta vähän hakusassa - vokaaliklassikkoa tunnettiin siis vajavaisesti. Vaan kaikilla oli lavalla hauskaa ja iloisin tunnelmin mentiin maaliin.

 

 

Näin sävel soi askelten
se ainut laulu pojalle on
oi missä on tyttö sen
on pojan sydän niin rauhaton

Näin kerran luona puistonportin pielen
nuo askeleet hän kuuli yllättäin
hän taisi yhden sanan ranskankielen
"Cheri" hän kuiskas näin

 

Valtakunnalliset Jazzpäivät Turussa, suomalaisen jazzlaulun helmiä
Vimma-klubi perjantai 28.10.2011

Iiris Rautio, Reija Lang, Juki Välipakka, Mirja Mäkelä, Saara Soisalo, Vieno Kekkonen, Nina Höynälä.

Risto Toppola, gtr; Ari Poutiainen, violin; 'Wade' Mikkola, bass; Veikko Hakkarainen, piano; André Sumelius, drums

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti