Lauantai-iltapäivä alkoi hieman nihkeästi, kun ohjelman alku viivästyi lähes puoli tuntia pianovirityksen vuoksi. Aikamatka nuorekkaaseen freen pariin alkoi Ruotsista ja kiersi Norjan kautta Tanskaan.

"Saarijärven Paavo laittoi leipään puolet petäjäistä, Arhimäen Paavo laittoi Helsingin Suvilahteen kilometrin laillista graffitiseinää, presidenttiehdokkaina on peräti kaksi Paavoa, toinen katsoo samaan aikaan itään ja länteen ja toinen puhuu vaikka Kiinan keisarin kanssa. Muusikkoslangissa puhutaan laajasti Jazzpaavoista. Nyt teille esittäytyy sellainen oikea Paavo." Näin sanaili Karri Miettinen kuuluttaessaan iltapäivän aloituskokoonpanon lavalle.

Siis, aivan rehellisesti kotimaisittain Paavo, mutta ei kuitenkaan, vaan kyseessä on nuorten ruotsalaismuusikoiden muodostama yhtye. Tämä, laulaja Sofia Jernbergin ja pianisti Cecilia Perssonin, vuonna 2004 perustama yhtye seikkailee jossain freen ja avant-garden muodostamassa ympyrässä vahvalla rockpitoisella energia latauksella. Nämä nuoret naiset vastaavat suurimmaksi osaksi myös tämän septetin ohjelmistosta. Yhtye on omalaatuisella materiaalillaan lyönyt itsensä läpi ruotsalaisessa jazzkentässä. Heidän debyytti albuminsa nimittäin valittiin Ruotsissa vuoden jazzlevyksi vuonna 2007. Sitä voidaan pitää melkoisena "tulemisena".

Paavo ei tosiaankaan kohtele jazzin perusolemusta kovin hellällä kädellä. He ovat ottaneet esille "uudet aseet", tai miten sen nyt ottaa. Kyse on melko siekailematonta vapaata viilettelyä improvisaation pyörteissä. Sävellettyä tai ei, kaiketi jotain on näin isolla porukalla täytynyt etukäteen suunnitella tai säveltää, mutta ruudikkaasti yhtye on ottanut avantgarde linjauksen lähtökohtaisesti perustaksi musiikilliselle ilmeelleen.

Ensi kosketus tähän yhtyeeseen eilen Pakkahuoneen iltapäiväkonsertin alkajaisiksi oli varsin ristiriitainen ja ällistyttävä.  Kokemus oli varsin erikoinen, sillä soitosta ei tahtonut oikein saada minkäänlaista otetta johtuen ehkä siitä, että tavallinen, tasainen rytminen komppi puuttui.

Cecilia Persson on ottanut mallia ranskalaisen Eve Risserin tavasta lähestyä pianonsoittoa preparoidusti tai sitten asia on toisin päin, nuoria naisia kumpikin ja oletan heidän tuntevan toisensa. Yhtyeen toinen voima hahmo, etiopialaistaustainen Sofia Jernberg, vaikuttaa nimittäin Risserin kanssa The New Songs nimisessä yhtyeessä, joten sitä kautta yhteys voi olla olemassa.  Nyt Cecilian soitto kuulosti kuitenkin varsin perinteiseltä. Sofian laulu, tai, ehkä paremminkin voisi puhua äänen käytöstä, sitä vastoin on kaikkea muuta kuin perinteistä, se oli aivan omalaatuista ja omalla tavallaan jäljittelemätöntä. Hän ei käytä edes perinteistä scat-ilmaisua, vaan ääni lähtee jostain kurkun perältä, syvältä rahisevana, välillä kirkkaana huutona muuttaen muotoa ja sävyä kesken kaiken nopeasti. Paavon musiikki on käsittämättömän erikoista ja epämääräisesti rönsyilevää.

Paavo on yhtye, jossa jazz kohtaa keskiajan musiikin on Sofia sanonut. Niin, en ole kuunnellut keskiaikaista musiikkia, joten on vaikeaa sanoa siihen mitään, mutta näin Paavoa kuunneltuani voi ilmaus ehkä aika oivallisesti ilmentää sen musiikin suuntaa.

Yhtyeen neljä puhaltajaa, tenorisaksofonisti ja bassoklarinetisti Nils Berg, enimmäkseen alttosaksofonia puhaltanut Thomas Backman, pisimmän ajan baritonia puhaltanut Marcelo Gabard Pazos sekä trumpetisti Emil Strandberg revittivät aika ajoin varsin raskaalla kädellä "piippujaan".  Rytmittäjät Clas Lassbo, basso ja Gustav Nahlin, rummut "syytivät" rosoisen hakkaavan kokeilevaan ruutitynnyriin omat mausteensa.

Yhtyeen esitys oli osittain hyvin monimutkaisen sekavaa ja vaikeasti lähestyttävää ja kaiken kaikkiaan niin merkillistä ja erikoista, että iso osa yleisöstä oli esityksen jälkeen sekopäisessä tunteen tilassa. Omalla tavallaan tämä mutkikkaan sekava esitys loi myös haastavaa mielenkiintoa, josta osa yleisöstä tuntui olevan aivan innoissaan. Ristiriitaisissa tunnelmissa siirryttiin "roudaustauolle".

 

Norjalaista avant mahtiponsisuutta

Nuorten norjalaissoittajien muodostama, kokoonpanoltaan perinteinen pianotrio, In the Country, on pianisti Morten Qvenildin vuonna 2003 perustama kokoonpano. Soitto ei kuitenkaan noudattele perinteistä linjaa. Kaikki kolme soittajaa Qvenildin lisäksi basisti Roger Arntzen ja rumpali Pål Hausken ovat saaneet parhaan nuoren jazzartistin palkinnon Norjassa. Yhtye on julkaissut kolme albumia, joista viimeisin, Whiteout, on vuodelta 2009. Ennen Tampereelle tuloa yhtye ehti vierailla niinkin eksoottisessa kohteessa soittamassa kuin Mongolia.

Yhtye oli ensimmäistä kertaa esiintymässä Suomessa.  Ohjelmisto koostui suurelta osin Mortenin sävellystyöstä. Kappaleet olivat hitaasti eteneviä, rohkean melodiallisia, kääntyen aina näyttävän mahtipontiseksi äänimassaksi. Soitossa oli pianotriolle tyypillistä vahvaa emotionaalista tunnetta, johon on lisätty ruudikasta groove rytmitystä.  Yhtyeen omanlainen musiikki oli toisaalta hyvin monitahoisen rikasta, mutta samalla ajoittain hieman puuduttavaa, saman jauhamista. Kiinnostavinta oli laaja-alainen äänimaailma, jolla Morten on kaiketi hakenut jonkinlaista avaruudellista ambientia "sonicsoundia".  Sen hän sai aikaiseksi soittaen pianon lisäksi samanaikaisesti syntetisaattoria, Fender Rhodesia, käyttäen hyväkseen sähköistä tietokone elektronikkaa ja laulua. Laulu ei kuitenkaan ollut selväkielistä ilmaisua, vaan puolittaista laulun ja äänen käyttöä, mikä osaltaan lisäsi avaruudellista käsitettä.

Muuten trion tapa soittaa eroaa selkeästi tavallisten vastaavien pianovetoisten triojen musiikista. Vaikka melodinen harmonia ja hentoinen taiteellisuus ovat tyypillistä pianotrioille, niin In The Country on lisännyt siihen vahvan sähköisen ilmapiirin. Heidän musiikissaan perinteinen hempeämielisyys sekä rockin ja elektronisen musiikin elementit ja tehokeinot kohtaavat toisensa.  Rytmityksen erilaisuus ja pyrkimys Groove-tyyliseen ilmavuuteen tuntui olevan lähtökohtana. Soittajilla on tietenkin huomattavan nuorekas asenne musiikkiin ja sen täytyy toimia vapaasti ja luontevasti hyvin rytmikkäästi. Pelkkä kaunis soinnikkuus ei riitä, tilalla on nykypäivään sopiva, rennolla fiilingillä tuotettu ruuvinkiristys komppi ja mukaansatempaava kaikuluotaava äänimaailma. Kappaleet kehittyivät matkan aikana tehokkaasti eritasoisiksi kaukaisuudessa leijaileviksi maapallon osasiksi.

Iltapäivän konsertti alkoi Whiteout kappaleella, Slow Down kuvasi hyvin suomalaisuuden ja norjalaisuuden samankaltaisuuksia, kuten Morten asian ilmaisi, olemme hieman hitaasti lähestyttäviä emmekä puhu paljon.  Väliin mahtui yksi ulkopuolinen kappale, Mark Knopflerin Brothers In Arms, tietenkin sopivasti sovitettuna jazzilliseen henkeen. Aivan uusi kappale Miniature päätti yhtyeen osuuden.

Morten kiitti Pakkahuoneen konserttiyleisöä, jonka hän koki tulleen paikalle todella kuuntelemaan. On hienoa soittaa tällaisen yleisön edessä, hän sanoi. Yhtye palasi jokin aikaa sitten Kiinasta, missä yleisö ei ollut mukana esityksessä ollenkaan, mikä ei tietenkään kovin innosta soittajiakaan.

 

Odessan portaat veivät mielikuvitusmaailmaan

Tanskalainen rumpali Stefan Pasborg on jo eräällä tavalla käsite free jazzin saralla. Hänen tykityksensä rumpujen takana on kovaa ja voimakkaasti eteenpäin vievää. Hänellä on erinomainen rytmitaju, hän saa omalla kokeellisella rytmityksellään mukaansatempaavan svengin aikaiseksi. Pasborgin johtama Odessa 5 on saanut jo melkoisen maineen freejazz piireissä. Klassinen elokuvakohtaus "Odessan portaat" innoitti Stefanin aikanaan nimeämään yhtyeensä tämän Mustan Meren rantakaupungin mukaan. Viitonen tulee kaiketi alkuperäisen yhtyeen soittajien lukumäärästä.

Eilen hän toi Tampereelle yhtyeensä kokoonpanossa X-tra large, mikä kuvaa yhtyeen kokoa, mutta on samalla yhtyeen viimeisimmän levyjulkaisun nimi. Odessa tunnetaan neljästä puhaltajasta, jotka täydentävät Pasborgin tappavan tehokasta rumputyöskentelyä. Nyt tätä ryhmää täydensivät Pasborgin kanssa Ibrahim Electric (esiintyy vielä sunnuntai-iltana Klubilla) yhtyeestä tutut kitaristi Niclas Knudsen ja urkurihirmu Jeppe Tuxen.  Seitsemän soittajan ryhmä rymisteli lavalla kuin "Raaka Rollen kopla". Toinen toistaan taitavammat puhaltajat, saksofonistit Anders Banke, liettualainen Liudas Mockunas sekä sausafonin ja pasuunan kanssa häärinyt Jakob Munck latasivat soittimensa täyteen ruutia ja puhalsivat ilmat pihalle "piipuistaan" niin, että tuolit alkoivat tutista Pakkahuoneen lattialla. Pianoa soittanut ja trumpettimaista torvea puhaltanut Peter Rosendal täydensi koplan.

Eilen Stefan piiskasi yhtyeensä jälleen kerran hulluuden partaalle, se oli kuin kytevä kulopalo, mikä salakavalasti pienestä alusta alkaa roihuta nostaen liekit ilmoille saaden aikaan tulipätsin, missä kuuntelijat saivat kuuman kosketuksen free jazzin saloihin. Se kiehui kuin jatkuva taistelun tanner Lounge Lizzardsin, Charles Mingusin, Ornette Colemanin, Igor Stravinskyn ja balkanilaisen juurimusiikin innoittamana.

"Erikoissuuri" Odessa keitti mielenkiintoisen sopan, mikä oli varmaan ainakin freen ystävien mieleen. Tuntuu siltä, että tämän joukkueen energiataso ei laske missään vaiheessa, vaan eteenpäin mennään kuin kysymys olisi elämästä ja kuolemasta. Kokemus oli jotensakin viiltävä. Siinä oli jonkinlaisen epämääräisen kaaoksen tunnetta, mistä halusi pois, mutta ei kuitenkaan, freen piikki oli liian syvällä lihassa, sen halusi kuulla loppuun asti.

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti