Aikoinaan Nat King Cole teki uransa loppupuolella kolme espanjankielistä älpeetä. Niistä ensimmäisen, vuonna 1958 ilmestyneen Cole espanol’n taustoista suurin osa äänitettiin Havannassa. Siellä tenoristi David Murray sai idean omaan Cole-projektiinsa, jonka live-osio kuultiin Tampereella Murrayn ja erinomaisen kuubalaisen ensemblen voimin.

Colen espanjankieliset levytykset olivat silkkaa viihdettä. Lauluista parhaiten menestyi Quizas, quizas, quizas, josta Suomessa paikallisia versioita tekivät mm. Eino Grön ja Eila Pienimäki.
David Murray valitsi Colen kolmelta levyltä kahdeksan laulua ja sävelsi lisäksi yhden, Ne hän äänitti kuubalaisten muusikoiden ja argentiinalaisen tangolaulajan kanssa Buenos Airesissa ja teki jousikuorrutuksen Portugalissa. Jousien ja laulajan takia lopputulos  tuntui ensikuulemalta aika viihteelliseltä, vaikkakin Murray itse soittaa levyllä väkevästi.
Cole-projektin live-versio on pelkistetympi. Murrayn mukana on seitsemän nuoren polven kuubalaista muusikkoa, neljä puhaltajaa ja komppi. Ohjelmistona  on Cole-levyn materiaali. jonka läpivienti Tullikamarilla kesti tunnin ja kolme varttia. Ylimääräisenä kuultu Quizas alkoikin reilusti yhden jälkeen yöllä.
Vaikka setti oli pitkä, sen aikana ei pitkästynyt, sillä Murray ja hänen muusikkonsa soittivat erinomaisen innostavasti. Kiertuebändin käyttämät sovitukset olivat pelkistettyjä, useinkin pelkkiä unisonossa vedettyjä teemoja. Mutta pääpaino olikin soolosuorituksissa. Niitä tästä soittokunnasta irtosi kiitettävästi.
Toki Murray itse on edelleen yksi nykytenorismin suurista. Tällä kertaa miehen soolot liikkuivat pitkälti torven ylärekisterissä, jonka flagleottiäänien hallinnassa Murray osoitti mestaruutensa pystymällä vaivatta soittamaan mielekkäitä kulkuja tällä torven ylimmällä äärialueella. Muutenkin tuntui siltä, että hyvätasoiset kanssasoittajat kirittivät miestä kummasti. Lepsummalla otteella olisi jäänyt näet helposti jalkoihin.
Murrayn kokoamasta seitsikosta erottui solistillisesti trumpetisti Mario Morejon, El Indio, joka useimmista kuubalaisista trumpetisteista poiketen soitti muuallakin kuin torvensa ylärekisterissä. Oli esimerkiksi ihan virkistävää vaihtelua kuulla miehen möyryämistä soittimen kellaripuolella. Murray mainosti Morejonia maailman parhaaksi trumpetistiksi. Ehkä lievää liioittelua, mutta silti tällainen jazzkouluissa sliipattujen torvensoittajien vastapainoksi rosoisempaa soittoa tarjoava trumpetisti on enemmän kuin tervetullut. Nimi on siis Mario Morejon, kannattaa painaa mieleen.
Murrayn kokoonpanosta toinen ainakin minuun kovasti kolahtanut soittaja oli rumpali Georvis Milan, joka soitti huikealla drivella. Mies oli todella taitava ja mielikuvituksekas soittaja, joka jatkuvasti pystyi myös muuntelemaan kuviointiaan pysytellen silti tarkasti omalla tontillaan.
Eikä muissakaan kuubalaissoittajissa valittamista, joskin muut puhaltajat jäivät Morejonin varjoon. Silti kaikki muutkin muusikot pystyivät luontevasti ilmaisussaan fuusioimaan jazzin lattareihin. Vaikka Kuuba on köyhä maa, on hienoa, että sieltä tulee jatkuvasti niin tekniikassa kuin idearikkaudessa loistavia muusikkoja.

 

Regina Carterin vesitettyä Afrikkaa

Monenlaisia musiikillisia tyylejä uransa aikana läpikäynyt viulisti Regina Carter on nyt edennyt vaikutteiden hakemisessa Afrikkaan. Tutkimustyötään varten hän sai jopa ison apurahan, jota käyttäessään hän kuunteli maanosan eri puolilta peräisin olevaa musiikkia. Tuloksena syntyi Reverse Thread-levy, jolle Carter oli muokannut musiikkiarkistossa kuulemiaan melodioita mm. Malista ja Ugandasta.
Pakkahuoneella perjantaina livenä Carteria kuunnellessa joutui kyllä pinnistelemään havaitakseen afrikkalaisuutta Carterin yhtyeen esityksessä. Taustallaan hänellä oli haitaristi Will Holshauer, basisti Jesse Murphy ja rumpali Alvester Garnett. Taustajoukko oli sinänsä osaava tarjoten tasaista mättöä Cartern taustaksi. Alunperin joukossa piti olla myös koran soittaja Yacouba Sissoko, joka olisi varmaan tuonut afrikkaisen elementin nyt enemmänkin sinänsä sujuvasti ja vauhdikkasti edenneeseen Americanalta kuulostavaan musiikkiin.
Mutta toki Carter on erittäin taitava soittaja, mutta tällainen etnisyydellä ratsastaminen on tuntuu liioittelulta, varsinkin kun Carter käytti muutamissa kappaleissa eurooppalaiseen viuluperinteeseen kuuluvaa vibraattoa niin suruttomasti, että toi mieleen keskieurooppalaisen salonkimuusikon afrikkalaisen kyläpelimannin sijasta .

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti