26. Kalott Jazz & Blues oli jälleen kerran ihastuttava kokemus. Konserttipaikat musiikkitalolla, Haaparannan kansantalolla, Pikisaaressa ja valtionhotellissa täyttyivät ääriään myöten. Ulkoilmatilaisuudetkin vetivät kiinnostuneita harrastajia puoleensa. Tornion ja Haaparannan kesken järjestettävä tapahtuma ajoittuu juhannuksen jälkeiseen viikonloppuun.

Avajaiskonsertista torstaina vastannut lauluyhtye Rajaton oli yllättävä valinta. Yhtyehän ei edusta perinteistä jazzgenreä, vaikka satunnaisesti keikkailee jazzympyröissä (mm. UMO:n kanssa).

Queenin, Stingin, Beatlesien ja muiden pop-sävelmien sovituksissa oli kuitenkin viehättävää yllätyksellisyyttä ja ajoin hurjaakin vauhtia.

Ainakin minuun suurimman vaikutuksen nyt teki yhtyeen Kalevala-tematiikka, jonka saattoi tuntea suorastaan fyysisesti kehossaan. Tästä saa hyvän käsityksen yhtyeen Maa-albumilta.

Samoin Mia Makaroffin tuotantoon tutustuminen livenä oli elävöittävä kokemus.

Pienoisena ihmeenä täytyy pitää, että bändi kehittää Tom Waitsin kaltaisen örisijän Walzing Matilda -versiosta stimuloivaa ja elähdyttävää musiikkia.

Bassoääni Jussi Chydenius säestää kokonaisuutta yhä enemmän sanattomin basso/rumpu-jäljitelmin saaden tällä aikaan kulkevan svengin.

Yhtyeen harmoniat ovat aivan omaa luokkaansa, minkä täydentää erinomainen mikrofonitekniikka ja yhteistyö miksaajan kanssa.

Bluespoweria!

Ruotsalainen bluespappa Sven Zetterberg, kokenut Suomen ja Kalotin kävijä, oli jälleen suvereeni yleisön suosikki kansantalon legendaarisessa bluesillassa.

Bändin rento ja kulkeva roots- blueskonsepti skulaa vastustamattomasti. Konkari osaa ottaa yleisönsä; puheet "bluesin sosiaalisesta realismista" vaihtuvat kepeään ruotsalaisläppään.

Mutta ennen muuta hän on taitava kitaristi ja huuliharpistina ajoittain suorastaan erinomainen.

Vanhoihin bravuureihinkin hän tuo tuoretta ja omaleimaista otetta - hyvin viehättävää kerrassaan..

Brittibluesin kova nimi Ian Siegal toi juhliin hullaannuttavaa "viidakkomusiikkia". Roots live -bändeiltä tulee löytyä bassorummun ja ison tomin varaan rakentuvaa, suggestiivista perusmusiikkia.

Tämä Bo Didleyn metodi ei petä koskaan: jengi putoaa. Kuten kävi nytkin.

Didleylle omistettu potpuri toimi kuin mieletön, ja mies oli vielä säveltänyt Bon kunniaksi oman biisinkin.

Siegalilla on hyvin raaka ja tenhoava lauluääni, hieman Howlin' Wolf -tyyliin. Soittoteknisesti bändi ei tavoittele virtuositeettia, mutta he ovat taitoniekkoja fiiliksenrakentajina.

Erityisesti basisti Andy Graham oli koko ajan kuin lentoon lähdössä. Enkä ole aivan varma, etteikö olisi välillä vähän lentänytkin.

Siegal yhdistelee sangen vapaamielisesti bluesaineksia rockiin; yhdessä ja samassa biisissä saattaa siten löytyä rockabillyä ja The Whon My Generation.

Illan vetonaulaksi kiinnitetty Erja Lyytinen hämmästytti monipuolisuudellaan.

Kitaristi Erja on astunut monta harppausta eteenpäin. Vaativat slide -osuudet taittuvat myös perinteisestä kolmisointuasetelmasta poikkeavissa sävelkuluissa.

Erjan ennen niin heleä ja ehkä tyttömäinen lauluääni on saanut tyystin uutta kantavuutta, voimaa ja sävykkyyttä. Shout-tyylin laulussa on täsmällisyyttä myös voimaa vaativissa ylös nousuissa.

Muutoinkin Erja on nähnyt vaivaa tuodakseen soittoonsa out-of-scale-dimensiota. Musiikillista kevennystä löytyy myös; Black Mqagic Womanin mollisoolo keskellä duuribluesia

Blueshan on duurimusisointia mollin päällä!

Kolmelta hyvin erilaiselta bändiltä siis hyvin täysi bluesehtoo, jota muissa yhteyksissä täydensivät mm. Wentus Blues Band ja The New Blues Band.

Pyhän mysteerin arvoitus

Maailmankatsomukseen perustuva musisointi tuo yleensä jazziin hieman ohjelmallisen leiman, mutta Paroni Paakkunaisen kansansävelmiin ja virsiin rakentuva sessio Tornion kirkossa oli poikkeus.

Paroni on paneutunut suomalais-saamelaiseen kansanmusiikkiin ja hengellisiin sävelmiin jo 1980-luvulta lähtien hyödyntäen sävelmateriaalia mm. big band -teoksissaan.

Paakkunainen on nähnyt vaivaa rakentaakseen kiinnostavan ohjelmakokonaisuuden myös hieman tuntemattomimmista kirkkosävelmistä, erityisesti Pohjois-Suomesta ja Jäämeren alueelta.

Pianisti Samuli Mikkonen ja kontrabasisti Harri Sarkkinen tukivat ylväästi hengellisiin sävelmiin pohjautuvaa improvisointia. Oikea tunnelma onnistuu siten ilman kirkkourkujakin.

Mysterium Sacrum, hengellinen laulusarja sekakuorolle ja jazztriolle, edustaa Paakkunaisen tuotannon vaativampaa linjaa.

Pienelle sekakuorolle termi "Mysterium Choir" tosin kuulostaa ehkä hieman ennenaikaiselta.

Amatöörilaulajille Pyhä mysteerio oli melko suuri pala purtavaksi; kuoro kyllä ponnisteli sisukkaasti, mutta haparoiva epävarmuus kuului äänistä kiusallisesti.

Teos mystisine mahtielementteineen ehkä vaatisi suurta muotoa, tyyliin sata laulajaa ja kaikuva holvikivikirkko.

Joka tapauksessa kiinnostava ja henkevä teos, jota mieluusti kuuntelisi jossain toisessa yhteydessä.

Hieman pitkäksi venähtänyt konsertti kärsi hieman folklorelle tyypillisestä toistonomaisuudesta, niin spirituelli ja ylös kohottava kuin olikin, jopa tällaiselle syntisäkille.

Nuorta voimaperäisyyttä tribuutein

Kalotin erinomainen ajatus oli nuorten esiintyjien tribuuttikonsertit.

Nykyisessä musiikkikasvatuksessamme lähdetään rohkaisemaan nuoria soittamaan "jotakin omaa" - näin edetään ammattiuralle liian nopeasti, ilman traditioiden pinnallistakaan tuntemusta, saati syvällisempää paneutumista jonkun tietyn artistin repertoaariin.

Kitaristi Rauno Rankinen pumppuineen tunnelmoi George Bensonin musiikilla.

Mestari Bensonia oli selvästikin kuunneltu tarkkaan ja Rankinen lähestyi sitä softilla ja kunnioittavalla otteella.

Rankisen ryhmä ilmensi elegantisti Bensonin laajan tuotannon eri puolia. Benson vain vaatisi hieman intiimimmän miljöön.

Haaparannassa vokalisti Heidi Kauppinen ryhmineen säväytti Tori Amos-sessiolla.

Amerikkalainen pianisti-säveltäjä Tori Amos (Myra Ellen Amos, 45) on vaihtoehtoisen rock-genren (tai jos niin haluatte, "barokkipopin") tärkeimpiä edustajia.

Kauppinen tavoitti herkkävaistoisesti koskettavien tarinoiden kautta yhteyden kuulun artistin maailmaan. Laulajana hänellä tuntuisi riittävän haasteita mm. falsettilaulun ja aksentoinnin alueilla.

Lappian viimevuotinen Amos-projekti on joka tapauksessa ollut hieno startti lupaavalle laulajan uralle. Toivottavasti Heidi Kauppinen jatkaa sitä.

Kauppisen bändin pianisti Taneli Knuutinen oli melkoisen urakan edessä hänkin. Amos hyödyntää klaviatuurin koko äänialalta ja usein vielä hyvin aggressiiviseen tyyliin.

Hyvin se meni, ehkä hieman turhaan ujostellen, mutta ällistyttävän nuori rumpali Ville Vuoti oli kuitenkin tämän nuoriso-orkesterin todellinen dynamo.

Varsinainen järkytys, hyvässä mielessä, oli Lointi Brothers, joka oli sovittanut Thelonius Monkia, Charlies Mingusia ja muita jazzklassikkoja kitaravetoiselle yhtyeelle.

Kyllä tämä ainakin minulle oli ensimmäinen kerta, kun kuulen Monkia soitettavan Hank. B. Marvinin rautalankasoundilla.

Rautainen innovaatio, jota ilman muuta tulee jalostaa ja kehittää edelleen.

Nuori vibrafonisti Felix Martinz oli hyvin kiinnostava tuttavuus. Soolokonsertti Taidemuseolla valloitti meditatiivisella ja melodisella valmiudellaan.

Martinz ei soittanut tribuutteja, vaan keskittyi omiin, improvisoituihin teemoihinsa.

Naisvokalistit huipensivat

Pikisaari on viehättävä saari virtaisassa Tornionjoessa, viehkeä piknik-konsertin paikka. Päänumeroksi muodostui loistavien vokalistiemme Johanna Iivanaisen ja Johanna Kurkelan esiintyminen Oulu All Stars Big Bandin kanssa.

Ensimmäinen tilaisuus kuulla jazz-Kurkelaa livena oli rohkaiseva. Toki parin vuoden takaiset Eurovisiokarsinnat ja muut laulelmat on tullut noteerattua, mutta big band-ulottuvuus oli uutta.

Kurkela otti paikkansa tottuneesti ja ilmensi vaatimatonta hohdokkuutta, jollaista harvoin tapaa suomalaisartisteilla. Hän tulee epäilemättä olemaan merkittävä tekijä jazzsolistina.

Iivanainen on moninaisissa projekteissaan (Korpi, Sarpila jne.) jättänyt hieman arvoitukselliseksi oman laulajanpersoonansa kehittymisen, mutta paneutui ammattilaisen varmuudella viihteelliseen konserttiin.

Bändi oli erinomaisessa iskussa. Ohjelmisto oli suomalaista rockia ja iskelmää jazziksi sovitettuna (pääasiassa Eero Koivistoinen). Tasajakoiset mollisävelmät soivat muhkeasti, tarpeetonta raffinointia välttäen.

Pikisaari vahvisti ruotsalaisen Prylf-yhtyeen olevan live-bändinä aivan ehdoton.

Yhtye on muodostettu musiikinopiskelijoiden jamiryhmänä. Ohjelmisto koostuu lähinnä vanhoista jazz-standardeista My Funny Valentine, As Time goes by jne.) sovitettuna hyvin erikoisella tavalla.

Prylfin tavoite ei olekaan "perinteinen oikea tulkinta", vaan luoda jotakin uutta irtautuen vanhasta.

Keskushahmoksi nousee vokalisti Linnea Henriksson, jolla on lavakarismaa ja rohkeutta.

Jos nyt vertailukohteita täytyy hakea, Björk tai mainio hollantilaisbändi The Nits tulisivat ensinnä mieleen; hiuksia nostattava kauhukerroin vaihtuu arvaamatta onnen tunteeseen.

Kabaree tai absurdi teatteri soveltunee bändin alueeksi osuvammin kuin tavallinen konsertti.

Bändiin pätee sama kuin mm. Talking Headsiin; se täytyy nähdä ja kokea, pelkkä levyjen kuuntelu ei kerro jutusta paljoakaan.

 

Kalotti on ottanut myös lapset huomioon. Parin vuoden takainen Moomin Voices-produktio sai nyt jatkoa mm. mainiolta JimJamMurMur-lauluyhtyeeltä.

Paljon muutakin hyvää ja omintakeista oli ohjelmassa - kuten kiinnostava laulusolisti Rebecca Törnqvist, Harri Ihanus Trio ja Jouni Järvelä Group - mutta kaikkeen hyvään ei ollut mahdollisuutta.

Hyvä olo kuitenkin tuli kaikesta koetusta.

Lisää Jukka Piiroisen kuvia

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti