Keiteleen jazzviikonlopun torstai on perinteisesti bluesehtoo, jonka vivahteikkuutta lisätään rock- tai rhythm and blues-staroin. Bluesin taiturivokalisti Chris Farlowe, alias John Henry Deighton (69), oli Keitele Jazzin rhythm and blues -illan ehdoton tähti.

Islingtonissa, Pohjois-Lontoossa syntynyt menestyksekäs laulusolisti on luonut vakuuttavan uran myös pop-,ja soul-laulajana.

Hän on solistina yhä erinomaisessa vireessä; kävely voi olla hankalaa, mutta ääni on jumalainen. Oikeastaan en kutsuisi häntä "raspikurkuksi", kuten toisinaan on ollut tapana tehdä.

Farlowe laulaa oikealla tekniikalla (joka erehdyttävästi muistuttaa mustien blueslaulajien tyyliä; eka levykin pseudonyymi Little Joe Cookin nimissä meni 1960 täydestä läpi mustana miehenä!).

Farlowen lauluääni on joustava ja hän kipuaa skaalaa ylös kuin leikiten. Rollariklassikko Out of time säväyttää tänäänkin. Ikä on tuonut vain lisää charmia ja syvyyttä varsinkin blueslauluun.

Bluesin tulkkina Farlowe on yhä omaa luokkaansa: Stormy Monday Blues ja Lonnie Mackin Tough on me, Tough on you olivat hillittömiä kokemuksia.

Edesmenneen Steve Marriotin Farlowelle kirjoittama All or nothing on muodostunut aikojen saatossa eräänlaiseksi virstanpylvääksi vokalistin uralla.

Farlowe myös osaa leikitellä alentamatta itseään; It's only rock and roll viihdytti yleisöäkin ottaen sen mukaansa.

Tyylitajua on sekin, ettei Farlowe ratsasta prameimmilla bravuureillaan - Colosseum-hiteillä 1970-luvulta.

Norman Beaker Band oli myös kannustava elämys; tiukasti soittanut bändi piti tempoa tarkasti yllä ja kuljetti takapotkuja luontevasti.

Beaker komppasi osaavasti ja intoutui pari kertaa väläyttämään nuoremmilleen soolomallia, kuten The Guitar don't lie -biisn loisteliaat legatokaaret.

Animals & Spencer Davis vaisuina

Brittiläisen rytmibluesin legenda Animals oli edustettuna lähinnä ainoan alkuperäisjäsenensä, rumpali John Steelen voimin.

Animals & Friends -nimellä esiintynyt ryhmä ei oikein kyennyt lunastamaan siihen kohdistuneita odotuksia. Animals on aina ollut ehta live-bändi, vaikka levytkin tietysti ovat olleet merkittäviä.

Jokseenkin löysästi soitettu setti sisälsi sinänsä hienoja biisejä, kuten Screamin' Jay Hawkinsin I put a spell on you, Animals-klassikon It's my life ja John Lee Hookerin Boom-boom.

Basisti Peter Barton teki vokalistina mitä tehtävissä oli. Eihän se nyt varsinaisesti huonoa ollut, mutta kun vertailukohteena on Eric Burdon, asetelma on pakosti epäsuhtainen.

Spencer Davis Group oli 1960-luvulla parasta mitä kuvitella saattoi - eikä pelkästään urkuri Stevie Winwoodin lavasäteilyn ansiosta, sillä bändi oli todella tiukka.

Hitit, kuten I'm a man, Keep on running ja Gimme some lovin' ovat rockin historiaa, eikä niistä koskaan saa kyllikseen.

Kitaristina Spencer Davis ei Animalsien riveissä kuitenkaan ollut aivan uskottava, ja melko heikkoäänisenä laulajana vielä vähemmän vakuuttava.

Vanhat suosikkilaulut tietenkin ovat aina miellyttäviä kuulla, House of the rising sun ja muut on kuitenkin kuultu jo niin monina versioina, että uusi näkemys olisi kavereilta tarvittu.

Esityksiin olisi suonut myös enemmän särmää, hieman liian "herrasmiehisesti" se nyt meni. Varsinkin I'm a man kulki kovin jäykästi ja kangerrellen.

Varsinaista encorea ei saatu; Gimme some loving tuli lopussa hieman kuin itsestään jättäen yleisön lähinnä hölmistyneeseen tilaan.

-Multa tuli jo, voisi sanoa, kuten entinen kukkakauppias.

Kalpean valkoisempi sävy

Illan odotetuin vieras oli tarumainen Procol Harum.  "Classic rock" on ollut uljas pyrkimys rockin tason kohentamiseen.

Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, urkuri/vokalisti Gary Brooker, oli kuitenkin telonut itsensä juuri ennen keikkaa eikä kyennyt laulamaan juuri lainkaan.

Sähköpianon soitostakin löytyi vääriä ääniä, vaan kukapa sitä olisi parhaimmillaan katkottuaan juuri kylkiluitaan? Työvoittona täytyy pitää lavalle nousemista.

Esitykset jäivät alamittaisiksi varsinkin lauluina, ja tunnelma väistämättä latistui oleellisesti.

Surrealistinen Whiter shade of pale soi vaimeasti, kun puolet sanoista jäi pois. Procol Harum-klassikot, kuten Homburg ja Souvenir of London vaatisivat eläytyvää ja intohimoista laulutulkintaa.

Bändin muut jäsenet eivät oikein kyenneet paikkaamaan Brookerin jättämää solistista aukkoa.

Muusikkovalinnat olivat Brookerilta sinänsä osuneet jotakuinkin kohdalleen, rautaisten ammattilaisten ryhmästä kohosi esiin varsinkin heavy-tyyliin pudotellut kitaristi Geoff Whitehorn.

Brookerilla on nyt ihanteellinen uudistusbändi, ei mikään retrokatselmus, mutta siinä luotettiin liiaksi tähden valovoimaisuuteen.

Festivaalin järjestäjän on tietysti mahdoton olla tietoinen tällaisista tendensseistä etukäteen, kun kokonaisuutta kuitenkin ostetaan.

Harmin paikka, mutta joskus käy näin. Muhkea nostalgiailta kuitenkin kokonaisuudessaan

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti