Vain löysäaivoiset kaukomatkailijat väittävät oikeaksi vastaukseksi Thaimaata... mutta oikea vastaus on: Otava Happy Jazz!

 

 

Jälleen kerran monituhatpäinen yleisöjoukko sai kuultavakseen, mitä halusi. Siis jazzillisesti. Ja sekös pisti kansalaisten suupielet muikeaan hymyyn. Naamat loistivat kuin Naantalin aurinko... siis Otavan aurinko, joka ei ole pettänyt järjestäjiä liki neljännesvuosisataisella taipaleella miesmuistiin, josko silloinkaan.

Nykyisin Mikkelin kaupunkiin kuuluvan Otavan kaupunginosan nimikko-opiston pihapiiriin kokoontui jälleen monituhatpäinen joukko kuuntelulle. Kuka perinteisesti omine piknik -varusteineen. Kuka festivaaliorganisaation oivaan tarjoilurepertuaariin luottaen. Ja aurinko paistoi ja kansa viihtyi!
Ja miksei olisi viihtynyt, sillä tapahtumsn taiteellinen johtaja Jerzy Dubiel oli jälleen kerran kattanut herkullisen jazz-pöydän tavallisen tossunkuliuttajan iloksi. Ja maistuihan tuo makoisalta myös ammattilaistenkin aistimissa.

 

Punapäät eivät...

Lorun loppuhan oli:... pääse taivaaseen. Otavan jazzlavan ensimmäisenä esiintyjänä oli räiskyvänpunatukkainen lady, orkesterin leader Tessa Virta quintetteineen keskisestä Suomesta. Hän esitti lavan oudosta kosketinsoittimesta huolimatta avaussetin, jonka kuultuaan Pyhä-Pietarikin olisi pistänyt portit yläkertaan sepposen selälleen. Ohjelmistossa oli leppoisan rytmikästä jazzia, jossa ei väsytetty kuulijoita "liian pitkillä sooloilla". Tessa klaarasi oman osuutensa enkelimäisen intensiivisesti, tempaisten välillä pirunpalkeet eli haitarin soittopelikseen.

Basisti Olli Peuhu että kitaristi Sami Linna klaarasivat oman osuutensa asiaankuuluvasti. Rumpali Kepa Kettunen aloitti työvuoronsa ensimmäisen biisin ilman kapuloita läpytellen kalvokannujaan pelkällä käsivoimalla, Voe tokkiisa, kulukihan se silleenniin! Puhaltaja Joonatan Rautio oli itse varmuus, taitoniekka, joka sopii yhtyeeseen kuin yhtyeeseen.
Kokonaisuudessaan Tessa Virta kokoonpanoineen oli miellyttävän helppo kuunneltava. Jollainlailla ehkä steriili ja väritönkin, mutta toisaalta räiskyvän väkevä. Ehkä esiintymispaikan "avaruus" hieman imi esityksen tunnelatausta taivaan tuuliin, pienemmän stagen antaessa jonkin verran enemmän. Mutta kuten sanottu, erinomaisen miellyttävä aloitus, joka sai myös kuulijakunnaltaan lämpimät suosionosoitukset.

 

40 vuotta, eikä suotta!

Niin se aika pirulainen kuluu, sillä siitä on jo tänä vuonna 40 vuotta kun rumpukeisari Matti Oiling perusti oman edustusorkesterinsa, nimellä: Happy Jazz Band, josta sittemmin muodostui "suomalaisen rytmimusiikin korkeakoulu" Oiling Boiling Rhythm'n Blues Band. Tämä R & B Band on ollut orkesteri, jonka on soittajana läpikäynyt lähes jokainen vähänkään itseään kunnioittava rytmimusiikin soittaja Suomessa.
Happy Jazz Band eli HJB oli aikansa eliittiä, sillä siinä soittivat Itse Oilingin lisäksi, Paroni Paakkunainen saksofoneja ja huiluja, Matti Bergström bassoa, Nono Söderberg kitaraa,ja Tuomo Tanska urkuja ja pianoa.
Yhtymä teki vuonna 1970 levyn Happy Jazz Band, jonka ensiraitana on kappale Oiling Boiling... nimi, joka sittemmin on tavaramerkkinä piirtynyt M. Oilingiin. Kuka on alunperin nimen isä on hieman epäselvä, mutta se yhdistetään mm. Lasse Mårtensoniin.
Ennen omaa bändiään Matti Oiling ehti soittaa suomalaisten bändien, kuten Onni Gideonin, Herbert Katzin ja Jorma Weneskosken orkesterien sekä Jormaksen lisäksi myös ruotsalaisissa huippubändeissä, kuten Telstarissa ja Jerry Williamsin Dynamiters -kokoonpanossa. Hän soitti myös Hepstarsin laulusolistin Svenne Hedbergin Elvis -levyllä 1967.
Nykyisin Matin tahti on hiljentynyt, rankka keikkatahti ja taiteilijaelämä on syönyt miestä sen verran, että talvet lepäillään Espanjan aurinkorannalla. Tosin sielläkin Oiling kapuaa patteristonsa taakse muutaman kerran kuukaudessa soittamaan paikallisten ystäviensä kanssa bändissä... Fuengirolan Juhlaorkesteri - Cantores Mayores... ladaten pattereita Suomen suveen ja mahdolliseen kesäkiertueeseen.
Matin legendaarinen rumpukouluvideo on ilmestymässä lähiaikoina DVD- tallenteena. Tuohon legendaariseen opetuspakettiin tulee bonuksena Iron Maiden rumpali Nicko McBrainin ja Matin vierailu Paiste -symbaalitehtaalla.

 

Ruskeaa sokeria

Tämän vuoden Happy Jazzissa Matti Oiling esiintyi "Amerikan löytönsä" Blues Mama Brown Sugar Dixonin kanssa. Matin ja Maman yhteistyö alkoi 1997 ja Mama on vieraillut nyt Suomessa kaikkiaan yhdeksän kertaa. Liikkeellä on oltu yleensä ison Oiling Boiling R&B Bandin kanssa, mutta tämän kesän Otava vierailu tapahtui Oiling Boiling Trion merkeissä.
Oli ilo silmille ja korville nähdä vanha mestari jälleen rumpujensa takana. Tatsi ja rytmi lähti liikkeelle kuin itsestään, vaivattoman kevyesti, mutta käskevän sarkastisesti. Aitona Matti Oilingina!

Kosketinvirtuoosi Seppo Sundström latasi sellaisen jazzannoksen uruistaan, että eturivin Mäntyharjun mummojen polvet notkahtelivat musiikintahtiin aivan itsestään. Hurja, mutta lämminsydäminen esitys tältä irokeesitukkaiselta kosketintaiteilijalta.
Trion "Coolman" oli basisti Jorma Ojansperä, joka tupsutteli pystybassollaan raamit biisiin kuin biisiin. Takuuvarmasti ja turhia hötkyilemättä. Muutaman rajumman irtioton jälkeen leveä hymy suupielissä kertoi Oiling Boiling Trion sisimmän...
Mama oli jälleen kerran hurmaavan häkellyttävä. Hän otti yleisön haltuunsa karheaäänisillä spiikkauksillaan... ja tietysti hurmaavan rosoisella lauluäänellään. Maman ohjelmisto oli kaikille jazzin ystäville tuttua stankku-kamaa. Ja kiitos, se kelpasi erinomaisen hyvin paikalla olleelle moni tuhatpäiselle yleisölle.
Ennen Gershwinin Summertimea Blues Mama kertoi yleisölle kappaleen olevan omistetun allekirjoittaneelle, Lady Summertime jazzlaulukilpailun isälle ja tuottajalle. Kaunis ele erittäin hyvältä ystävältäni, jolle minulla oli kunnia luovuttaa vuonna 2001 Skandinavian ensimmäinen Rhythm'n Bluesin kultalevy Kainuun Jazzkeväässä. Ja tuon kultalevy oli tietysti Maman ja OIling Boilingin yhteistuotos Hip-Hop-Boogaloo-Blues.
No se nostalgiamuistoista... Maman ja Oilingin esitys oli todella yleisön mieleinen. Panikin miettimään, kuinka tapahtuman viimeinen bändi selkiytyisi tämän kaiken hulabaloon jälkeen. Mamlle ja Matille leegioineet täydet pisteet!

 

Reine from San Diego

Mutta ei syytä huoleen... Hemaisevan vihreässä, kesän muotivärimekossaan asteli lavalle tämän vuoden viimeinen artisti, Reine Rimon. Hänen myötään sinne asettui myös The Creole Kings, maantieteellinen sekoitus soittajia Suomesta, Ruotsista, Kanadasta... kuka mistäkin, mutta väliäkö sen, kun wanha kunnon New Orleans -soundi toimi. Ja toimihan se kiitettävän hyvin.
Reine on Reine, vaikka voissa paistaisi! Vuodet ovat vain parantaneet häntä ja San Diegon myötä ääneen on tullut lisäripaus elettyä elämää; se on hyvä se. Aistikas annos NO -musaa, hillityn hallitusti...
Aviosiippa Collanus pelitti rumpuja samalla valtavalla intensiteetillä kuin ennenkin. Uutuutena loistokas soolopuheosuus kappaleessa China Town... kaikkea sitä wanha koira oppiikin, kuten Kiinan kieltä! (Hah). No Alpo on Alpo...

Orkesterin loistokkaana vieraana oli aito new orleansilainen, trumpetisti-laulaja Wendell Brunious, joka menetti hirmumyrsky Katrinan katastrofin yhteydessa kaiken omaisuutensa. Niinpä tämä tyylikäs herrasmies asuukin nykyisin Ruotsissa. Ja tyyliä löytyi herran trumpetin soitosta kuin laulustakin todellisen ammattivirtuoosin mitalla.
Eturivin puhaltajina loistivat Bruniouksen lisäksi Birger Lindström erinomaisen erikoisine klaneetteineen sekä pasunisti Matti Iiramo. Taustajoukoissa banjollaan taituroi huimasti tuttuun tapaansa  Jukka Järvelä ja isoa viulua pompotteli kanadalaislähtöinen Shane Mac Kensie.
Musiikkikokonaisuus oli siis tyypillista New Orleans -stylea valkoisten ihmisten soittamana. Ei kuitenkaan jokilaivadixien ränkytystä vaan aitoa Big Easy -meininkiä. Tuon aitouden takuuna se, että osa bändiläisistä tekee leipätyönään muuta kuin soittajan ammattia. Siksi soitto irtoaa sielun sopukoista, ei pelkästään nuoteista. Näinhän se on hyvin pitkälle myös Bourbon Streetin kietämilläkin...

Kun tähän kaikkeen musiikkiantiin lisätään vielä paikalla ollut Grand Marshall Uriel Hylton, joka perinteisine NO-paraatiasusteineen ja iloisine päivänvarjoineen riehaannutti yleisön mukaan grande finaaliin tanssin askelin...
When the Saints go marching on...

 

Neljännesvuosisata

Kun Jerzy Dubiel järjesti leegioineen 24 vuotta sitten ensimmäisen Otava Happy Jazzin, hän ei kai osannut kuvitellakaan seisovansa neljännesvuosisataa myöhemmin edelleen samoissa saappaissa, tapahtuman taiteellisena vastaavana.
Ensi vuonna onkin luvassa hieman normaalia isommat Happy Jazzit, niin kestoltaan kuin esiintyjäkaartiltaan.
Jerzy kertoi suunnitelmia olevan useammankin laatuisia, mutta mitään ei ole vielä lyöty lukkoon.
Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Ja kerrotaan myös kavereille, että Otavaan kannattaa tulla viihtymään ja nauttimaan elämästä ensi vuoden elokuun alussa...
Kuten myös syksyllä, jolloin Mikkelissä on marraskussa Suomen Jazzliiton syyskokous.

 

 

 

Kiitos Jerzy! Kiitos artistit ja tekniikka! Kiitos Leijona-veljet ladyineen! Kiitos kaikki Otava Jazzin toteutusta tukeneet! Kiitos yleisö, että olitte jälleen niin runsaslukuisena paikalla! (OR)

 

Paavo Nikkilän ottamia Happy Jazz kuvia

Ylhäältä vasemmalta:

Tessa Virta, Sami Linna, Olli Peuhu

Blues Mama Brown Sugar Dixon, Matti Oiling

Jorma Ojanperä, Wendell Brunious, Birger Lindström

Reine Rimon, yleisökuvia

 

Klikkaa kuva suuremmaksi!

 

 

 

 

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti