Vaikka UMO:n Savoy-teatterin konsertin säveltäjäniminä olivat mm. Igor Stravinski, Duke Ellington ja Gil Evans, illan sankari oli silti UMO:n kapellimestari Kari ”Sonny” Heinilä, joka taidokkaasti luotsasi orkesterin tavanomaista fiinimmän ja paikoin jazzia vain hipovan ohjelmiston lävitse. Heinilä on mainio kapellimestari, jonka johdolla orkesteri muotoili konsertissa esitetyistä teoksista selkeät ja hyvin hahmottuvat tulkinnat.
Konserttia mainostettiin Igor Stravinskin Ebony concertolla. Tämä alkujaan Woody Hermanin orkesterille kirjoitettu teos kantaesitettiin maaliskuussa 1946 Carnegie Hallissa. Saman vuoden elokuussa orkesteri teki siitä kantaesitystä viimeistellymmän levytyksen Stravinskin itsensä johdolla. Säveltäjä palasi teokseen uudelleen 1965, jolloin hän johti siitä uuden levytyksen solistina sillä kertaa Benny Goodman.
Aikanaan modernin musiikin silloisen kärkisäveltäjän ja jazzorkesterin yhteistyötä pidettiin jonkinlaisena sensaationa. Kuitenkin tämä vajaat 10-minuuttinen teos sijoittuu Stravinskin laajan ja monesti loistokkaan tuotannon ynnä muuta-osastoon eräänlaisena kuriositeettina.
UMO:n vieraana oli Antti Sarpila, joka suvereenisti selvitti solistiosuutensa. UMO teki myös hyvää työtä paikoin hyvinkin kiperiä osuuksia sisältäneen teoksen läpiviennissä. Kokonaisuus oli siten varsin onnistunut ja kestää täysin vertailun esimerkiksi juuri Stravinskin johtamien versioiden kanssa.
Konsertin toinen suurempi teos oli Duke Ellingtonin sarjamuotoisiin sävellyksiin kuulunut A Tone Parallel To Harlem, joka valmistui 1951 tilausteoksena. Tilaajana oli maestro Arturo Toscanini, jonka johtaman NBC-sinfoniaorkesterin kanssa Ellingtonin orkesteri esitti teoksen ensimmäistä kertaa Metropolitan-oopperassa tammikuussa 1951. Tunnetuin versio teoksesta on ”Ellington Uptown”-lp:llä julkaistu Ellingtonin orkesterin levytys joulukuulta 1951.
Teos on tyypillinen Ellington-teos sikäli, että kirjoittaessaan hän huomioi siinä orkesterinsa muusikoiden ominaispiirteitä, vaikkakaan täysin läpikirjoitetussa teoksessa ei ole improvisoituja sooloja. Niinpä esimerkiksi Jimmy Hamiltonin solistilliset klarinettiosuudet lankesivat Teemu Salmiselle Pepa Päivisen markkeeratessa Harry Carneyta.
Harlem on varmaan vaikeimpia Ellingtonin sarjoista, sillä siinä on paljon orkesterit lujille panevia elementtejä esimerkiksi osien sisällä. olevia tempovaihteluita, jotka UMO selvitti tyylikkäästi Heinilän varmalla johdatuksella päästen varsin lähelle Ellingtonin ainutlaatuista orkesterisointia.
Tasavallan presidentin läsnäolollaan kunnioittaneen konsertin avajaiskappaleena kuultu Bob Brookmeyerin Big City oli sitävastoin kikkaileva ja katkonainen teos, jossa svengiosuudet katkeilivat jatkuvasti modernilta orkesterimusiikilta kuullostaviin jaksoihin.
Gil Evansin tuotannosta oli tarjolla Orgone, joka alkujaan oli osa hänen Miles Davisille sovittamastaan Porgy & Bess-sarjasta. UMO:n versiossa Tero Saarti hoiti soolo-osuuden tyylikkäästi.
Illan kotimaisia säveltäjiä olivat Heinilä itse, UMO:n toinen nykyinen taiteellinen johtaja Kirmo Lintinen ja Severi Pyysalo.
Heinilän ja Lintisen teokset olivat miesten 1990-luvun alkupuolen tuotantoa. Lintisen Spring Poem oli aikanaan sävelletty tuolloin juuri edesmenneen Esko Linnavallin muistoksi. Herkkäsävyinen teos esitteli monipuolisesti orkesterin ja sen soitinryhmien sävyjä. Heinilän teoksessa Blue in Distance orkesteri oli taas lähinnä hillitysti soivana taustana Markku Veijonsuon tunnelmalliselle pasuunasoololle. Selvästi riehakkaampi oli Pyysalon karnevalistinen Dans La Nuit Des Temps, jossa keskeisessä osassa oli kekseliäästi sopraanosaksofonilla ilakoinut Jouni Järvelä.

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti