Kalliojärvi Jazz & Blues soi jo 13. kerran, nyt suomalaisvetoisesti ja otti knock-outin. Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla jazzin kutsuun on vastattu jo varsin pitkään. Ja siihen on totuttu, että Kalliojärven jazzbileissä on aina pettämätön tunnelma ja musiikin taso on korkealla.

Uskolliset KJB-kävijät kokoontuivat jälleen tapahtumapaikalle, ja paljon uuttakin yleisöä tuli mukaan, uteliaana aistimaan suomalaisen jazzin uusia trendejä. Musiikillinen anti oli jälleen kerran priimaa; monivivahteista ja stimuloivaa rytmimusiikkia; jazzia, bluesia ja juurimusiikkia.

Illan aloittivat vahvat nimet Kauko Röyhkä ja Severi Pyysalo Trio - kumpikin kuuluisia tahoillaan, ja nyt sitä myös yhdessä. Konseptiin oli mahdollista tutustua mm. heinäkuussa Keitelejazzissa, ja se osoittautui jo silloin hyvin innostavaksi ja toimivaksi. Syvyyttä oli nyt tullut lisää. Teema on tulkita jazzillisesti Kaukon klassikkohittejä, Pyysalon sovituksin. Tasarytmisten rock-biisien rakenteisiin ei juuri ole puututtu, mutta Pyysalon sovitukset tuovat selkeästi uutta profiilia ja miksei luonnettakin Kaukon populaareimpiin lauluihin.

Ei niin, että Kaukon särmikkäistä lauluista puuttuisi luonnetta, päinvastoin, mutta uusi lähestymistapa avaa mielenkiintoiset laulut tuoreella tavalla. Kaukohan on suvereeni tarinankertoja, laulut ovat kertomuksia tosielämästä mikrokoossa:

Rautatie, rautatie menee etelään.
Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä,
ja jos häviät et muuta voi kuin häipyä täältä.
Oo, paska kaupunki.

Sijoittakaa kaupungin paikalle vaikka työpaikka tai parisuhde, ja homman idea alkaa selvitä: keskinkertaisuuden pelisäännöillä yksilö on aina heikoilla systeemin edessä.

Uuden aallon vihaisen nuoren miehen kynästä on lähtenyt paljon hyviä lauluja, joista Pyysalon jazzsovituksina kuultiin hyvä läpileikkaus; mm. Paha maa, Miss Farkku-Suomi, Etsijät, Hammerfest, Paska kaupunki ja tietysti Steppaillen, jolla on ollut vaikutusta koko Suomen jazz-rock-tyylilajiin. Kaukolla on myös herkkätuntoinen puolensa, ja Lauralle herkisti nytkin yleisön.

Kaukon näkemys maailmasta, jossa elämme, on usein sarkastinen ja satuttava, mutta hän näkee myös tilanteiden peruuttamattoman koomisuuden. Hän on tämän projektin myötä ottanut merkittävän harppauksen eteenpäin artistina. Yhteistyö Riku Mattilan kanssa tuotti hyvää rockia, ties mikä jazzvokalisti hänestä vielä kypsyykään Pyysalon seurassa.

Pyysalo on käsitellyt Kaukon melodioita etevästi, löytäen niihin uutta ulottuvuutta. Bossa novan ja yleensä lattarivivahteiden myötä Kaukon biiseissä on ollut aina hieman jazzmausteita, ja jollain selittämättömällä tavalla hän on aina tuonut ainakin minulle legendaarisen Steely Dan-yhtyeen ja matalan, hypnoottisen lauluäänensä takia suurmestari Leonard Cohenin.

Muusikot tietäen, musiikinhan on suorastaan pakko svengata. Ja svengaahan se. Timo Hirvonen on kulkevien bassokitarakuvioiden mestari. Illan innostavimmat soolosuoritukset loihti Hirvonen "laulavalla bassokitarallaan".

Jussi Lehtonen on väärentämätön jazztaikuri driven rakentamisessa - voisi sanoa rumpujen Harry Houdini (unkarilainen Erik Weisz), joka oli kaikkien aikojen kuuluisimpia taikureita. Houdini oli myös kahlekuningas, mutta uskoisin Lehtosen kykenevän killeri-grooven ylläpitoon ainakin keveissä kahleissa.

Joka tapauksessa Lehtonen eläytyi vahvasti bändin musisointiin toimien svengin kulmakivenä luotettavasti ja innostavasti. Näinhän sen pitäisi ollakin, mutta rock-pohjaisen musiikin soitto on nähtävästi edelleen useimmille jazzmuusikoille jonkinlaista pakkopullaa, ja tämän vaikutelman välittäminen yleisölle koetaan eräänlaiseksi kunnia-asiaksi.

Pyysalo yltää edelleen parhaimpiinsa vibrafonistina, mutta hän edistyy jatkuvasti myös pianistina. Sähkömelodica lukeutuu ehkä kuriositeetteihin, mutta sellaisiakin tarvitaan. Pyysalon musiikilliset linjaukset sopivat erinomaisesti Kaukon hienostelua välttävän musiikin henkeen.

Kauko fiilisteli lavalla väkevästi tunnelmia. Olen kuullut, että Etiopiassa on suosittu tanssi, jossa keski- ja alavartalo ovat passiivisia ja vain ylävartalo liikkuu. Kauko näyttää hallitsevan tämänkin tyylilajin.

Päktu töruuts?

-Back to the roots, hehkutti Kalliojärven aulassa epäilemättä jazzista hurmaantunut mies. Minulla kesti hetken aikaa, ennen kuin hieman outo ääntämys valkeni. Mutta minullahan vie aina pitkään, ennen kuin mikään valkenee. Itse asiassa selvitin tuon salakielen mielestäni melko sukkelaan.

Siis takaisin juurille, kyllä, kyllä. Keskiyön rytmejä hallinnut helsinkiläinen Hoedown on roots-musiikin sanansaattaja. Kapitoolimme klubeissa kannuksensa hankkinut bändi osoittautui asialleen omistautuneeksi, joskin ison estradin haltuunotto sujuu vielä kangerrellen.

Viulisti ja laulaja Ninni Poijärveä ja Mika Kuokkasta ei käyne varsinaisesti pitäminen "huippumuusikoina" tai "villitsijöinä", toisin kuin ohjelmatieto informoi. Ninnin käsivarren päällä tehty viulun sahaus viiden senttimetrin jousella tuntui ajoin jo lähes koomiselta, mutta hän on kehittynyt laulajana tuoden pontta stemmaosuuksiin.

Nyt vain on niin, että Ninni oppi yhteistyökumppaniltaan J. Karjalaiselta vääriä asioita. Kuten, että sanat eivät olisi tärkeitä; artikulaatio siis saa olla löysää ja epäselvää ja sanojen loput voi nielaista. Tällainen peli ei vetele, jos tarkoitus on pyrkiä kunnon tuotokseen.

Bändin musisointia luonnehtii laiskan letkeä laid back-meininki, mikä on kelpo linjaus tietenkin. Yhteinen tuotos on sujuvaa ja kulkee juoheasti, mutta kärkeä täytyisi löytää lisää. Roots-arkistoa on tutkittu huolellisesti, tyytymättä stereotyyppisiin 12-tahdin blueseihin.

Minulla on aina Broadcast-ajoista ollut terve epäilys Esa Kaartamon musiikillisia edesottamuksia kohtaan. Ei mennä siihen nyt, varsinkin kun Hoedown-konsepti ei anna epäluottamukseen aihetta; Kaartamo pysyy taustalla ja vältytään hänen eriskummallisilta suomenkielisiltä lauluteksteiltään.

Virtuositeettia Hoedown ei tavoittele, eikä siihen olisi edellytyksiäkään, lukuun ottamatta loistavaa putkikitaran taitajaa, Olli Haavistoa. En tiedä oloissamme toista, joka hallitsisi pedal steelin, dobron ja lapsteelin paremmin. Ja näin on ollut J. Karjalaisen Mustista laseista saakka. Haavisto tekee työnsä hillitysti ja tarpeettomia eleitä välttäen, mikä on ammattimaisuutta sekin.

Masa Maijanen ja Topi Kurki tekivät luotettavaa rytmiryhmätyötä. Hoedown voidaan toivottaa tervetulleeksi jazzfestivaalien biletysbändiksi; roots-konteksti on hyvä vaihtoehto nykyiselle rockin hegemonialle festarien ohjelmistoissa.

Kitarajuhlaa

Kalliojärven ilta huipentui Timo Kämäräinen Groupin parissa. Kokoonpano edusti maan rockjazzin valiojoukkoa: Jere Haakana, Antti Lötjönen ja Mikko Hassinen. Timo Kämäräinen itse on noussut lyhyessä ajassa jazzmuusikoittemme parhaimmistoon. Bändi todella sähköisti tunnelman.

Onko Timo Kämäräinen ehkä ohittanut huomionne? Aika herätä, ystävät! Kämäräinen (31) alkaa lähestyä kansainvälistä tasoa kitaristina, samoin tuottajana. Lauluntekijänä ja laulajana hän ehkä vielä hakee ominta tyyliään, mutta on monipuolisesti lahjakkaana hyvällä linjalla niissäkin.

Suuntautuminen hieman itsetyytyväisistä indie-piireistä kohti laajempia kuvioita on ollut menestyksellistä. Soololevy Unea, Beagon-yhtyeen Countryside-levy sekä vierailu Radion sinfoniaorkesterin ja UMO:n yhteiskonsertin kitarasolistina ovat vakuuttaneet Kämäräisen varhaiskypsistä kyvyistä.

Kalliojärvellä Kämäräinen Group esitti musiikkia mm. maestron viimeisimmältä albumilta Pulpae. Juurihoidon ideat ja perimmäinen motiivi alkavat hiljalleen hahmottua maestron viimeisteltyä töitään. Myös debyyttialbumi Unean biisit kuulostivat nyt tuoreilta ja vitaalisilta. Kuultiin mm, Heräämisiä, Poissaoleville ja Special Treatment.

Bändi koostuu neljästä soittimensa virtuoosista, joiden yhteinen tuotos ylittää yksilölliset suoritteet - kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta asia ei ole yksiselitteinen. Huippuyksilöt eivät välttämättä muodosta huippubändiä.

Uusi tuttavuus, kitaristi Jere Haakana osoittautui varteenotettavaksi ja työnsä vakavasti ottavaksi muusikoksi. Hän tuki Kämäräisen teemamodulaatioita ja sävellysten kehittelyä mallikelpoisesti ja ilmensi persoonallisia näkemyksiä omissa soolo-osuuksissaan. Erityisen vakuuttavasti hän sommitteli balladimaisten kappaleiden kulkua.

Lyömäsoittaja Mikko Hassinen on soittanut Suomi-jazzin huipun tuntumassa jo kymmenen vuoden ajan (mm. loistava Tokka-trio, Riitta Paakki, Pepa Päivinen ja UMO). Etukäteen hänen tyylinsä tuntui oudolta valinnalta Kämäräisen sähköiseen jazzrock-maailmaan, mutta mahdolliset epäilyt kaikkosivat ensitahdeista lähtien.

Hassinen teki oivaltavalla rumputyöllään onnistuneen kitarajuhlan mahdolliseksi, vaikka päähuomion anastivat kitarasolistit. Rumpalin kohtalo tahtoo olla sellainen. Kehotettiin yleisöä vielä tutustumaan taidokkaaseen Traveller-albumiin, niin rumpalin potentiaali alkaa hahmottua.

Samoin kontrabasisti Antti Lötjösen rooli hieman mietitytti etukäteen - olihan Pulpean promokiertueella lavalla bassokitaristi Timo Hirvonen, jonka voi sanoa tyylillisesti istuvan luontevasti kuvioon. Kontrabasso ehkä vaatii hieman totuttelua, mutta ratkaisu alkoi soida korvissa yhä paremmalta - Lötjösen mutkaton ja suora soittotapa osaltaan varmasti vaikutti asiaan.

Kaukolankylän jazzkerho ry www-sivut: http://www.ylistarojazz.com/. Pysykää virittäytyneenä - ja lukijoita muistutettiin myös valtakunnallisista jazzpäivistä, jotka pidetään marraskuussa Seinäjoella.

Lauantai 4.9. Kalliojärvi Jazz & Blues.

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo Trio:

Kauko, laulu, kitara; Severi, piano, vibrafoni, melodica; Timo Hirvonen, bassokitara; Jussi Lehtonen, rummut.

Timo Kämäräinen Group:

Timo, laulu, kitara; Jere Haakana, kitara; Antti Lötjönen, kontrabasso; Mikko Hassinen, rummut.

Hoedown:

Ninni Poijärvi, laulu ja kitara; Esa Kaartamo laulu ja kitara; Mika Kuokkanen, laulu ja akustinen kitara; Olli Haavisto, pedal steel, dobro ja labsteel; Masa Maijanen, basso; Topi Kurki, rummut.

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti