Bluesmestari John Lee Hookerin (1917 - 2001) mukaan"Blues is the Healer", blues on parantaja. Tästä oli helppo vakuuttua keskiviikkona Malmitalolla, kun mestarin tytär Zakiya Hooker tarjosi vahvan ja monipuolisen blueskonsertin. Itsekin jo hiukan iälle ehtinyt blueslady oli sytyttävä, hyväntuulinen ja estottoman hauska. Häntä säesti kahden oman muusikon lisäksi suomalaiset, johtavat bluestaitajat.

Zakiya osoitti tyhjäksi sen stereotyyppisen käsityksen, että bluesin tuskaa laulajan kuuluu huutaa "naama kurtussa", kurkku suorana, mielellään karjumalla. Tämä elegantti lady korkokengissään pudotteli blueslaulua luontevalla ja normaalilla lauluäänellä, ääntään säästäen. Hyvin satuttavasti hän silti välitti riipaisevan sanoman, ja helskytteli iloluontoisen viestin myös, "let the good times roll"-tyyliin.

Monta muutakin kaavamaista käsitystä taisi mennä porukoilta yli laidan saman tien. John Lee oli häpeämättömän suorasukainen ja siekailematon seksuaalisuuden puolestapuhuja - varsinkin omansa. Eli siis mitä mainioin tyyppi; "night time is the right time", ja sitä rataa.

Yleisö tuntui nauttivan Zakiyan hauskasta erotiikkatarinoinnista ja itseironisesta "tyttöjen puheesta" biisien välillä. Kuitenkin Zakiya Hooker edustaa laulajana ennen muuta luonnollista asennetta ja tummaa sielukkuutta. Hän jatkaa sykähdyttävästi ja persoonallisella tavalla naispuolisten blueslaulajien perinnettä nostaen ansiokkaasti vanhoja bluessäveltäjiä jälleen parrasvaloihin; Robert Johnson, Brownie McGhee, Mississippi John Hurt jne.

Raavas urosryhmä taustalla

Zakiyan oma kitaristi Federico Bozas oli tuima kepittäjä, uskalias, muttei kuitenkaan yltiöpäinen soundien kokeilija. Wah-wah-pedaali oikein käytettynä käy päinsä myös perusbluessooloissa, ei siis pelkästään bluesrockissa.

Kitaristien pitäisikin rohkeammin kokeilla alternative soundeja myös bluesiin; esimerkiksi delay parhaaseen Terje Rypdal-tyyliin oli kerrassaan herkullinen kokemus! Bozas pudotteli lisäksi hillittömiä juttuja bluesskaalojen vierestä. Hänellä oli myös muhkea bassoääni, ja hän heitti laulustemmat tottuneesti - muutoinkin rento olemus viestitti työstä nauttimisesta.

Olland Bell bassokitaran varressa ei ollut yhtä vakuuttava. Kapasiteettinsa ylärajalla liikkuneen basistin soitto oli siksi epävarman tuntuista, että kuulijan kiusaantuminen ei ollut kaukana. Asemien vaihto aivan viime tingassa oli kovin ensikertalaisen näköistä.

Vääriä ääniä tosin ei kuulunut, vaikka vaikea tuohon on sanoa; peukalolla soitto, tumma äänenväri ja ylikorostunut sustain häivyttivät selkeät bassolinjat huminaksi. Ikivanha trikki: kun olet epävarma, käytä tummaa äänenväriä ja soita mahdollisimman pehmeästi.

Yhtyeen suomalaisosasto soitti jykevää perusbluesia vankoin ottein. Kitaristi Tomi Leinolla on suomalaisittain harvinainen kyky soittaa rytmin vierestä, ja tämä saa perinteiset pentatoniset skaalatkin kuulostamaan tuoreilta ja kiinnostavilta.

Tomin teräväaksenttiset sahaukset ovat silkkaa mannaa korville. Pieni vahvistin ja Gibson-kitara, kirkas perussoundi - voiko enempää toivoa? Ei silloin, kun Tomi Leino soittaa.

Olli Ontronen rummuissa oli minulle uusi tuttavuus. Hienoinen epävarmuus juontui ilmeisesti materiaalin outoudesta; Bozasin isällisessä ohjauksessa hän kuitenkin selviytyi tehtävästään hienosti.

Pianisti Max Tabell on selkeästi "vanhan liiton" miehiä: flyygelillä blues kuulosti verevältä, mutta sähköpianolla soitto meni lähes hakkaamiseksi. Vanhan koulun soittajien pitäisi olla kriittinen sähköpianon suhteen - se on täysin oma maailmansa ja toistonomainen sointujen takominen hyydyttää pian kuulijan innon. Urkusoundiksi muutettuna sähkösoitin kuulosti hyvältä.

60something..

.. and still going strong! Zakiya on nyt 62-vuotias, mikä ei menoa haittaa. Hän tanssii seksikkäämmin kuin useimmat TV-Dancen nuoret osallistujat. Puhumattakaan "Tanssii tätien kanssa"-pilailuohjelmasta - vai mikä se nyt oli?

Sambakävelyä tai cakewalkin askelin - ja jalka nousee kepeästi! Samalla hän tekee leppoisasti hyväntahtoista pilaa itsestään ja iästään, alentamatta kuitenkaan itseään. Sitkeää tekoa, nämä Hoookerit. Papa John Leekin jatkoi esiintymisiä loppuun asti, yli kahdeksankymppiseksi. Zakiyalla oli myös vakavia yhteiskunnallisia pakinointeja hauskuuttelun lomassa.

Zakiyan repertoaari koostui lähes yksinomaan 12-tahdin perusbluesista. Siitä poikkesi selkeästi encorena esitetty My dear sweetheart. Itse jäin kaipaamaan vain John Lee Hooker-boogieta (jota Wentus Blues Band ainoana Suomessa edustaa), ja biiseistä Boom-boom-klassikkoa. Muutoin mitä täydellisin blueskokemus.

Perinteet siis jatkuvat. Malmitalon ilta oli aivan loistava avaus bluessyksylle! Zakiyan kotisivut löytyvät osoitteesta www.zakiyahooker.com/, MySpace-videot saa samasta osoitteesta. Viimeisin levy on vuodelta 2009, Keeping it real, jonka levy-yhtiöinfo sanoo "Boogie with The Hook Records" - kerran Hooker, aina Hooker...

Helsingin Malmitalo keskiviikkona, Zakiya Hookerin bluesilta: Zakiya, laulu; Federico Bozas, kitara; Olland Bell, bassokitara; Olli Ontronen, rummut; Tomi Leino, kitara; Max Tabell, piano, sähköpiano.

Ohjelmassa: Ta-ta; Hey, Lady; Crossroads; Damn your eyes; Rainy Day; Big Boss Man; Down Home Blues; Let the good times roll; Every Day I have the Blues; C.C.Ryder; One Bourbon, One Scotch, One Beer; Love Foreclosure; Kansas City; Last two dollars; Stormy Monday Blues; Medley: "Blues in B" (Sky is crying, Killing Floor, Kansas City). Encore: My dear sweetheart

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti