Vaikka Kalle Kalima on jo 1990-luvulta asti vaikuttanut suomalaisen jazzin piireissä, niin hän ei ole tunnettu laajalti suuren yleisön piirissä kotimaassaan. Kalima on asunut pitkään Berliinissä ja keikkailee eri yhtyeittensä kanssa Manner-Euroopassa ja muilla mantereilla enemmän kuin kotimaassaan, mikä on vaikuttanut varmasti tähän. Hän vetää monta yhtyettä, joista K-18 on täysin suomalaiskokoonpano. Hän on pystynyt luomaan oman musiikillisen suuntansa sekä muusikkona että sävellysten tulkkina.

"Some Kubricks of Blood" sävellystyö, saatiin kuulla ensi kertaa vuonna 2007 ja sen pohjalta ilmestyi levy noin vuosi sitten. Nyt K-18 on ollut seitsemän konsertin kiertueella Suomessa ja eilinen, sarjan kuudes, pidettiin Turun Seudun Musiikkiopiston salissa. Tällä kertaa Kalima oli liikkeellä uudella sävellystyöllä, minkä pohjana oli, kuinkas muuten kuin elokuvaympäristö. Tässä uudessa työssä liikutaan puolestaan David Lynchin elokuvien, Twin Peaks, Eraserhead, Mullholland Drive, Lost Highway ja Blue Velvet, maailmassa.

Yhtyeen kokoonpano on sikäli erikoinen, ettei mukana ole lyömäsoittimia. Erilaisia lisäefektejä tuottavia "hiluvimpaimia" oli kyllä monenlaisia, joka lähtöön sopivia, ja niiden erikoisäänet loi pääasiassa saksofonisti taituri Mikko Innanen. Sen sijaan yhtyeessä on harmonikka, mikä on aika harvoin käytetty instrumentti jazzyhtyeissä. Valitsemalla Veli Kujalan ryhmään on varmasti ollut tietoinen valinta Kalimalta ja mielenkiintoinen vaihtoehto yhtyeeseen, jonka musiikilliset lähtökohdat ovat jossain utuisessa mystiikan ja voimallisten tunteiden johdattelemassa henkimaailmassa. Kujalan itse suunnitteleman neljännessävelaskelmiin pohjautuvan haitarin luoma omalaatuinen musiikillinen äänimaailma sopii varmasti hyvin juuri tällaisten futuristis-surrealistiseen visiointiin ja ajatusmaailmaan pyrkivien elokuvien ympäristöön.

Twin Peaksissa kaikki viettävät jonkinlaista kaksoiselämää. Murhattu, nuori nainen, "Laura Palmer", kummittelee Kaliman meditatiivisessa kerronnassa. "Eraserhead" kulkee tukka pystyssä väkivaltaisessa terävien veitsien ja puukkojen vaarallisessa maailmassa. "Frank Booth" (Blue Velvet) on taas julma rikollinen mutta samalla hellyydenkipeä mies, jota yhtye kuvaa rockvivahteisesti tuimalla yhteenotolla Kujalan haitarin ja Teppo Hauta-ahon basson kesken, johon Innanen "karjaisee" baritonillaan oman vastauksensa väliin. Elokuvasta Lost

Highway Kalima on löytänyt "Mystisen Miehen", joka elää useassa paikassa samanaikaisesti. Sitä Kalle kuvailee omalla hienon hienolla soolollaan, minkä hän loihti sähkökitaransa otelaudalta mahtavasti vinguttaen. Hienoa siinä oli myös se, että Kalle käytti matalaa ulostulotehoa, jolloin kuulija saattoi nautiskella kaikista pienimmistäkin äänivivahteista, joita hän sai aikaiseksi.

Yhtyeen musiikki liikkui avant-garden ja vapaan improvisoinnin alueella ja sitä korostaa myös kokoonpano, jossa varsinaista rytmittäjää ei ole. Siksi kappaleista oli vaikeata löytää varsinaista svengiä ollenkaan muuta kuin ehkä viimeisestä Twin Peaksiin liittyvästä pahasta hengestä, "BOB", jossa rytmi muuttui hyppivän pomppivaksi. Yhtye seikkailee mietiskelevän akustisen ja sähköisen fuusion maailmassa kekseliäästi ja yllättävästi. Sieltä löytyy erikoislaatuisia vivahteita ja muotoja, jotka herkistävät kuulijaa. Jos sinua hallitsevat alitajuisen sielunelämän patoutuneet tunnejännitteet, niin pakotie löytyy Kalle Kaliman K-18 yhtyettä kuuntelemalla.

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti