Ranskalainen Print yhtye on kolmen viikon kiertueella, joka on sisältänyt kahdeksan konserttia Suomessa. Tiistai-illan konsertti Turun Seudun Musiikkiopistolla oli yhtyeen seitsemäs ja se myös äänitettiin. Viimeinen tämän kiertueen esitys Suomessa oli eilen Kanneltalolla. Täältä heidän matkansa jatkuu Baltian maihin, missä heillä on vielä neljällä konsertilla.  Yhtyeen esiintymistahti on ollut kovaa ja viime vuonna heillä oli yli 130 keikkaa Ranskassa ja muualla Euroopassa klubeilla, konserttisaleissa ja kansainvälisillä jazz festivaaleilla.

Tenorisaksofonisti Sylvain Cathala perusti yhtyeen viitisentoista vuotta sitten ja hän säveltää myös pääsääntöisesti ryhmän musiikillisen sisällön.  Yhtyeen soittajat olivat ensi kertaa Suomessa paitsi alttosaksofonisti Stéphane Payen, joka oli mukana Thôt yhtyeen kiertueella Suomessa kolmisen vuotta sitten.  Basisti Jean-Luc Lehr on ollut yhtyeessä ilmeisen lyhyen aikaa, mutta rumpali Franck Vaillant on soittanut hänen kanssaan eri kokoonpanoissa aikaisemmin, joten rytmiryhmä tunsi toisensa ja oli tasapainossa.

Cathala itse määrittelee heidän soittonsa "vulkaaniseksi jatkumoksi".  Mitä se sitten pitää sisällään jäi kuulijan ratkaistavaksi. Printin musiikki ei ole kuulijan korvaan helppoa, se seikkailee rytmikuvioiden sekamelskassa, jossa kaksi saksofonistia soittaa ristiin hämmentävästi ja epäharmonisesti.  Se luo samalla jonkinlaista ulkoista jännitettä, mitä kuulija saattaa ihmetellä ja odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Soundi on sen verran monimutkaista, ettei sitä voi luokitella suoraan mihinkään jazzin suuntaukseen suoranaisesti.  Sen perusta löytyy monista eri lähteistä, joissa ei ole selvää yhtäläisyyttä. Se on kuin rakennettu korttitalo, jonka romahtamista voi odottaa millä hetkellä hyvänsä. Sinänsä, siis, perin jännittävää kuultavaa. Se on Printin musiikkia, jäljittelemätöntä kekseliäisyyttä, kunnianhimoista ja seikkailevaa, mutta samalla siinä on tiettyä herkkyyttä.

Konsertti tuntui lähtevän liikkeelle hieman tahmeasti, ikään kuin käsijarru päällä. Kaksi ensimmäistä kappaletta "Boarding Pass" ja "Gate 22" kulkivat oikeaa paikkaa hakien jotenkin hämärän rajamailla, eikä soitosta tahtonut saada oikein kunnollista tuntumaa. Rumpali Franck Vaillant harhaili jossain muualla omilla teillään.  Tämä ensi vaikutelma saattoi johtua siitä, että yhtyeen tyyli soittaa on varsin monimutkainen, rytmit vaihtelevat epäsymmetrisesti eri tahtilajien välillä. Tapa soittaa oli muutenkin tavallaan odottavaa ja sisälsi nopeita muutoksia tempossa. Laskut ja nousut olivat ennalta arvaamattomia. Tämän pienen hakemisen jälkeen siihen alkoi tottua ja tahti muuttui. Meno alkoi maistua ja homma toimia.  Vaillantin rytmitys muuttui oleellisesti, "Waiting", "On the Border" ja "Yellow Line" svengasivat aivan eri tahtiin maukkaasti ja rehevästi, mitä voisi pitää jopa yllättävänä näinkin vapaassa kokeilevassa ympäristössä toimivan yhtyeen soittaessa.  Monesti, jopa varsin yleisesti, svengi puuttuu kokonaan, kun kuljetaan vapaasti hengittäen, niitä näitä, uusia ilmeitä hakien. Viimeinen kappale "Lost Five" kuulosti tosi hyvältä. Se oli suoraviivaista bopin jälkimainingeissa seikkailevaa tiivistä ja nautinnollista Ornette Colemanmaista vapaata hyvin vauhdikkaasti etenevää tulkintaa.

Print on kehittänyt yllätyksiä täynnä olevan soittotyylin, jossa kaikki toimivat "yhteen hiileen" puhaltaen, mutta kuitenkin samalla tuntuu siltä kuin kaikki olisivat hetkittäin omissa kuvioissaan irti toisistaan.  Aika hämmentävää kaiken kaikkiaan.

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti