Emil Holmström (Kuva: Kirill Lorech)

Lauantaina päättynyt Musica Nova -tapahtuma oli inspiroiva, monipuolinen ja yllättävä festivaali. Helsinkiläisyleisö sai laajan ja monipuolisen kuvan saksalaisen uuden musiikin maailmasta.

Pianistilahjakkuus Emil Holmströmin kollaasikonsertti Tombeau Zimmermann (Zimmermannin hauta) jäi erityisesti mieleen kohottavana elämyksenä - myös moderni rytmimusiikki huomioon ottaen. Sibelius-Akatemian konserttisalissa pidetty konsertti alkoi välittömästi mielenkiintoisen ja ajatuksia herättäneen Réseau Varése -seminaarin jälkeen, mikä olikin erittäin onnistunut jaksotus.

Zimmermannin hautaa voisi rakenteeltaan verrata potpuriin, eli sävelmäkoosteeseen tai ehkä pikemminkin sävelmäketjuun. Termi tarkoittaa yleensä musiikkikappaletta, joka koostuu yhteen liitetyistä eri laulujen osista, mikä on tyypillistä pop-musiikissa, eikä täysin vieras jazzissakaan. Kuitenkin tässä näkemys oli huomattavasti laajempi. Koosteen osat olivat varsin erilaisia, vaikeusaste haasteellinen, ja toisaalta transponointi ja tempouniformointi eivät nyt olleet primaareja operaatioita. Koostelmaan oli sisällytetty Bernd Alois Zimmermannin (1918-1970) ohella lukuisa joukko suurten säveltäjien (Schumann, Schönberg, Schubert) pienimuotoisia sävellystöitä ja joukko kiinnostavaa suomalaistuotantoakin.

Kollaasiteos on esiintyjille hyvin vaativa, koska soittotaidon lisäksi siinä vaaditaan salaman nopeaa eläytymiskykyä, tilannetajua, elekieltä, mimiikkaa ja nyt myös näyttelijän lahjoja. Alkuvaiheessa klarinetisti on "eksynyt" yleisön joukkoon, sellisti pyyhältää myöhästyneenä lavalle aloittaen "väärästä" kohtaa soiton eikä ymmärrä lopettaa jne. Tunnelma oli ajoin kuin elokuvissa tai TV:n playback-esityksiä katsoessa - tai mykän filmin esityksessä: soittajat kirjaimellisesti jähmettyvät soittoasentoonsa ja laulaja vain aukoo suutaan, ilman äänen pihaustakaan. Loistavaa!

Kokeileva musiikki voi siis olla myös kujeellista ja hauskaa. Esitys hyödynsi jonkin verran myös nauhoitettua musiikkia. Pianisti Emil Holmström pääsi nyt näyttämään todellista muusikon potentiaaliaan. Pianon koko klaviatuuri tuli hyödynnettyä - jopa ylärekisterin toistuvista kilahduksistakin pätevä pianisti taikoo soivaa musiikkia.

Holmströmin ohella konsertin helmiä tarjosivat viulisti Jan Söderblom, alttoviulisti Atte Kilpeläinen ja sellisti Markus Hohti. Yläsävelsarjoille rakentuvat huiluäänet alkoivat lähestyä jo yleisön hemmottelua. Hyvillä näyttelijänlahjoilla siunattu baritoni Waltteri Torikka pääsi varsinaiseen laulamiseen käsiksi vasta aivan lopussa, mutta sitä kannattakin odottaa; hyvä äänimateriaali, soiva ja lämmin baritoni soi komeasti pianon säestyksellä.

Ajan pitkä historia

Zimmermannilla oli erikoinen aikakäsitys, "ajan kuulahahmo" (saksan "Kugelgestalt der Zeit"), jossa nykyisyys sekoittuu jännittävästi menneeseen ja tulevaan. Tämä on enemmän kuin tunne tai vaikutelma; se on tunnusmerkillistä koko hänen musiikilliselle lähestymistavalleen, hänen syvällistä filosofiaansa.  Ajan eri ulottuvuudet ja tasot ovat mukana tavallaan koko ajan - milloin räjähtävänä purkauksena, milloin hienovaraisena alluusiona, kuitenkin läsnä jatkuvasti, kuten ihmisen tajunnassakin.

Tunnin mittainen kollaasi oli musiikillinen ja draamallinen elämys, huikaiseva matka ja kolossaalinen kokemus.  Olin jäämässä pois tilaisuudesta, koska tuntui, etten millään ehdi sinne. Paikan päällä valkeni, että pois jääminen olisi ollut tavaton menetys. Zimmermannin hauta ylitti perinteisen konsertin kaikilta osiltaan, täysin ilman erikoisuuden tavoittelua ja eriskummallisia temppuiluja.

Sävelmäketjun toisistaan ajoin hyvin erilaiset sävellykset hakeutuivat luontevaan figuuriin ja olomuotoon - kuuntelijalle syntyy aika outo tunnelma, kun sointulopukkeiden jälkeen esitys jatkuu tyyten toisenlaisissa merkeissä ja maailmoissa. Mutta juuri sehän tekee ohjelmanumerosta innostavan ja pitää mielenkiinnon vireillä. Harmoninen ja eheä sävelkudos transformoituu yllättävästi laukkaan tai marssiin, muttei itsetarkoituksellisesti.

Sibelius-Akatemian konserttisalin kuuluvuus on tämänkaltaiseen teokseen kohdallaan, tarpeeton kaikuvuus ei tule kuulemisnautinnon esteeksi. Volyymin käyttö oli akustisessa konsertissa ajoittain rajua, silti kaikki soittimet soivat harmonisesti, toistensa kanssa tasapainoisesti ja ääniopillisesti oikein.

Konsertti oli houkutellut yleisöä tyydyttävästi. Huomio kiinnittyi jälleen nuorten musiikin opiskelijoiden vähäisyyteen - tällaista trendiä on mahdoton ymmärtää. Musiikki on kansainvälinen kieli ja taidokkaan kontribuution antaneen suomalaisyhtyeen tuotoksessa olisi ollut paljon opiksi otettavaa. Myös jazz- ja pop-opiskelijoiden pitäisi käydä näissä tilaisuuksissa; niistä saa ideaa ja musiikkiteatteri tarjoaisi monelle tulevalle ammattilaiselle työtä.

Lisäksi jazzissakin olisi perusteltua tutkia kollaasikonserttien mahdollisuuksia ilmaisun uudistamiseen. Olemme edelleen turhan sidottuja yksittäisten, yleensä melko rajallisten tai ainakin pienimuotoisten sävellysten, "jazzbiisien", sallimiin resursseihin. Potpureilla ja teatraalisten elementtien lisäämisellä löytäisi epäilemättä tilaisuuksia rikastuttaa musiikillista ilmaisua - olkoon nyt sitten vaikka "manifestaatio" (joka suomeksi kääntyy tavallisesti "mielenilmauksena"), mutta ekspressiivisyyttä kuitenkin. Eläköön mielenilmaukset!

Musica Nova-kotisivu: www.musicanova.fi

Musica Nova 2011, Tombeau de Zimmermann: Sibelius-Akatemian konserttisali perjantaina 4.2. Ohjelmassa: Tiensuu, Zimmermann, Kröll, Höller, Schumann, Puumala, Hakola, Rihm, Schönberg, Schubert.

Esiintyjinä: Emil Holmström, piano; Hanna Kinnunen, huilu; Anna-Kaisa Pippuri, oboe; Mikko Raasakka, klarinetti; Antti Suoranta, lyömäsoittimet; Jan Söderblom, viulu; Atte Kilpeläinen, alttoviulu; Markus Hohti, sello; Waltteri Torikka, baritoni.