Nelisensataa henkeä tungeksi Harlem Jazz Clubin, 50 vuotisjuhlan kunniaksi, järjestämään konserttiin. Hamburger Börsin alakerran yökerho oli ääriään myöten täynnä. Vaikka tanssilattia oli täytetty irtotuoliriveillä, niin osa yleisöstä joutui seisoskelemaan baarien ympärillä taustalla. Se ei haitannut kuitenkaan yhtään, sillä pari tuntia vierähti täysipainoista jazzmusiikkia kuunnellen kolmen orkesterin esittämänä.

Yhdistyksen puheenjohtaja Tapani Maskula avasi tilaisuuden puheellaan, missä hän kertoi yhdistyksen perustamisajasta. Alku oli hankalaa, sillä sen ajan vaatimukset viranomaisten taholta tuntuvat nuoremmalle polvelle enemmän kuin koomisilta. Se oli kuitenkin sitä aikaa, jolloin tämän luokan, gangsterismia lähentelevä ja moraaliton "hölmöily", vaati huviluvan. Aikansa kutakin, nykyään jazzmusiikki on saanut pysyvän roolin musiikkikulttuurin piirissä ja sen arvostuksen, minkä se on ehdottomasti ansainnut.

Illan juontajana toimi itseoikeutetusti yhdistyksen jamimestari, "kuningaskuuluttaja", Stig "Stigu" Kuntze, joka kutsui ensin lavalle kerhon perustajajäsenistä kootun, Harlem Jazz Old Boys yhtyeen. Puhaltajina kokoonpanossa esiintyivät tenorisaksofonisti Erkki Välilä ja alttosaksofonisti Tom Gardberg, rytmin ylläpidosta huolehtivat pianisti Roger Rönnblad, basisti Reima Ilmanen ja rumpaliguru Tom Wirkberg. Välineiden suvereeneina ammattimiehinä he vetäisivät kolmen kappaleen setin jazzin legendaarisia standardeja Harry Warrenin "There Will Never Be Another You", Errol Garnerin "Misty" ja Ray Hendersonin "Bye Bye Black Bird".

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sen jälkeen Stigu kutsui lavalle ryhmän toinen toistaan komeampia miehiä, joilla oli sama tausta, he kaikki olivat soittamassa yhdistyksen avajaisjameissa 1961. Voisimme ilmeisesti antaa sille nimeksi vaikka Heikki Joukio kvintetti. Pianisti Joukion lisäksi eturiviin asettuivat Porin puhaltajat Kari Sarpila tenoreineen ja Ilkka Karumo alttoineen ja rytmiryhmää täydensivät Kaj Kerke basson varressa ja rumpujen takana palikoi Hannu Laine. Vanhan jazzin pariin uppoutui myös tämä ryhmä. Settiin mahtui mm. Horace Silverin "Come On Home" ja Bronislaw Kaperin tuttu elokuvasävelmä "Green Dolphin Street".

 

Kauan ei kestänyt tauko, kun lavalla oli parikymmentä nuorta nousevaa tähteä. TSMO:n Big Band ryhmän oli koonnut legendaarinen kuubalaissyntyinen basisti Carlos D'l Puerto. Carlos tunnetaan kuuluisan Irakere yhtyeen perustajana. Hän oli mukana myös 1960-luvulla toimineessa tunnetussa Cuban Modern Music Orchestrassa yhdessä Paquito D'Riveiran, Arturo Sandovalin ja Chucho Valdésin kanssa. Hän asustaa nykyään Turussa ja toimii nuorten jazzmuusikkojen monipuolisena kouluttajana ja taiteellisena kannustajana.  Turusta käsin hän tekee opetustyötä myös ympäri maailmaa. Soittajat koostuivat pääosin Turun seudun musiikkiopiston nuorista lahjakkuuksista. Lavalla oli melkoinen meininki, kun selvästi tilanteesta nauttineet nuoret antoivat kaikkensa yleisön edessä. Laulusolistit vaihtuivat tiheään tahtiin parin kappaleen jälkeen. Mukaan mahtui tunnettuja jazzsävelmiä yhtä lailla kuin reipasta afrokuubalaista rytmiä. Yleisön suureksi suosikiksi tuntui nousevan vasta 12-vuotias Robin Packalen innostuneella lauluesityksellään.

Hulvaton jazzin juhla jatkui jameissa

Konsertin päätyttyä yleisö rynnisti yläkertaan Jugend-saliin, missä 50 v. juhla jatkui jamien merkeissä. Yleisöä oli taas niin paljon, että oven pielet olivat kovilla. Seisomapaikka oli taattu viimeisille saapujille. Tunnelmaa se ei latistanut, sillä lavalla tapahtui kaiken aikaa tauotta. Aika ajoin soittajat jonottivat pääsyä vuorottelemaan.  On aika harvinaista nykyään, että jameissa saadaan aikaiseksi sellainen spontaani vuorovaikutusasetelma. Nyt se löytyi. Käytännössä torstai-illan jamit oli sellainen kolmituntinen kiihdytys jazzin syövereihin, soittajien laittaessa kaiken osaamisensa ja taitonsa peliin. Soitosta saattoi aistia sellaista tunteen latinkia, että nyt näytetään. Yhteinen svengi ja soittamisen riemun ilmapiiri huokui yleisön sekaan.

Jamit aloitti itseoikeutetusti alusta alkaen mukana ollut rumpali "Tomppa" Wirkbergin vetämä kokoonpano, missä aloittivat tenoristi Jukka Vaajoensuu, pianisti Roger Rönnblad ja basisti Timo Saario.  Estradille tulivat hetken päästä tenoristi Juhani Selänniemi ja helsinkiläinen, usein torstaijameissa mukana ollut trumpetisti Pete Vanhatalo. Nilla Hansson lauloi "Valentinesta ja Georgiasta". Trumpetistit tuntuivat olevan todella liekeissä. Varsinkin Fredrik Erlandssonin puhallus oli väkivahvaa 1950 - 60-luvun tyyliä, mainiosti svengaava soundi, taiteellisuus suorastaan loistavaa kuunneltavaa. Hän teki ainakin kirjoittajaan ensi kuulemalta vaikutuksen.  Matias Långbacka on selvästi nousemassa myös hienojen trumpetistien kaartiin. Häneltä irtosi myös pasuunasoolot näppärästi.

 

Lavalla kävi kova kuhina, paikalla oli kolmisenkymmentä soittajaa kaiken kaikkiaan. Esiintyjät vaihtuivat tiheään tahtiin, niin ettei perässä pysynyt. Pekka Välimäki, Jussi Fredriksson, Markus Andersson ja monet muut tässä mainitsemattomat soittajat vuorottelivat lavalla.  Wonder Gils, Sanna Vartiainen ja Saana Murtojärvi, innostuivat tulemaan myös lavalle. He esittivät kaksi kappaletta, joista toinen oli erityisesti yleisöön menevää mehukasta bluesin rytkettä. Tuntuu siltä, että nämä nuoret naiset parantavat lauluaan vuosien kuluessa kuin sika juoksua. Esitys oli erittäin vahva ja mukaansatempaava lauluesitys näiltä nuorilta naisilta.

Ilta jatkui pitkälle aamutunneille ja lavalla kävi vielä liuta tuttuja ja tuntemattomia soittajia. Näistä jameista jäi hieno maku, tunnelma oli loistava, väkeä paljon, saimme nautiskella vallan mainiosta jazzmusiikista upeiden esiintyjien toimesta.

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti