Jerry Bergonzi

Maailman parhaaksi saksofonistiksi usein mainittu Jerry Bergonzi esiintyi Koko-klubilla.

Pari vuotta sitten huomasin yllättäen nimen Jerry Bergonzi Pop & Jazz Konservatorion kevätohjelmistossa.  Tarkistin, että kyseessä oli varmasti kaikkien saksofonistien tuntema huippusolisti ja myös Berkleen jazzkoulun opettajana tunnetuksi tullut pedagogi.  Sain tietää, että oikeasta Jerry Bergonzista oli kyse.

Nyt loppukeväästä Sibelius-Akatemian jazzosasto oli vuorostaan kutsunut Bergonzin sisäiseen work shoppiinsa.  Myös jazzkansa pääsi kuulemaan Bergonzin soittoa kahdessa eri konsertissa.  Itse ehdin paikalle Koko-klubiin, jossa mestarin lisäksi illan menosta vastasi Mikko Helevä Groovin' Hammond- ryhmä.  Tässä soittivat Sami Linna kitara, Ville Herrala basso, Mamba Assefa perkussio, Jussi Lehtonen rummut ja luonnollisesti Helevä itse hammondin ääressä.

Lähes koko ohjelmisto oli Helevän omia sävellyksiä, joissa monia bluesin ja popin aineksia oli yhdistetty improvisointiin sopivana annoksena.  Vaihtelevat rytmiset rakenteet saivat yleisön mielenkiinnon säilymään koko kaksituntisen konsertin ajan.  Kuten usein tapahtuu, nytkin eniten aplodeja keräsivät vähiten jazzia sisältäneet keitokset.  Muusikkoja näyttää usein vaivaavan epäily, etteivät läheskään kaikki paikalle tulleet ymmärrä riittävästi jazzista, joten helppotajuisempaa musiikkia on varmuuden vuoksi oltava ohjelmistossa. Eikä tämä epäily ole täysin aiheeton.

Kaupallisista aineksista huolimatta meno yltyi välillä lähelle oikeaa groove kitchen menoa.      Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että vasta vanhoissa standardeissa Bergonzi pääsi oikeuksiinsa. Monille entuudestaan tuttua dynaamista ja teknisesti ylivoimaista soolosoittoa kuultiin biiseissä Close to You ja If I Should Loose You. Mielestäni yhtenä syynä oli se, että näissä rumpalien aikaansaama äänivyöry pysyi kurissa ja solisti saattoi keskittyä muuhunkin kuin ponnisteluun instrumenttinsa kuulluksi tulemiseen.  Tästä päästäänkin mieliaiheeseeni, miksi jazzbändien rumputyöskentely on Atlantin takana kurinalaista, mutta meillä tahtoo unohtua se, että solistinkin pitäisi kuulua, jopa nyansseja myöten?   Jäävätkö sound checkit tekemättä vai valtaako muusikot yht'äkkiä liiallinen innostus?

Eräs kuulemani tulkinta on se, että suomalaisilla muusikoilla on jazzkeikkoja niin harvoin, ettei liiallista innostusta voi välttää.  Toinen taas se, että kun kuulo on jo mennyt lujaa soittamisen takia, ei kontrolli voi enää toimia.  Kolmas selitys painottaa sitä, että suomalaisten jazzyhtyeiden elinikä on liian lyhyt eikä bändin sisäistä balanssia eri instrumenttien välillä synny yhtä helposti kuin pitkäaikaisessa kokoonpanossa.  Neljäskin selitys löytyy; vasta kun nuoteista päästään eroon, muusikkojen välinen interaktio toimii.  Vain silloin voi keskittyä täysin toisten muusikkojen kuunteluun ja siihen reagoimiseen omassa soitossaan. Tähän panostetaan esim. New Yorkin Juilliardin jazzkoulun konserteissa, joissa nuotit ovat harvinaisuus.

Ehkä vielä muutama sana siitä, miten oma mielenkiintoni Bergonzin soittoa kohtaan alkuaan heräsi. Kuultuani häntä Bennie Wallacen CD:llä päätin tutusta hänen opetusmenetelmäänsä Bostonissa käydessäni.  (Mainittakoon, että tenoristi Bennie Wallace on käynyt Suomessa vain kerran, 1980-luvulla  UMO:n vieraana.)   Ehdin Berkleen kirjakauppaan vain viisi minuuttia ennen sulkemista joten valinta oli tehtävä heti useiden mielenkiintoisten oppikirjojen välillä.  Ostin Pentatonics-nimisen julkaisun, jossa Bergonzin itsensä soittamien esimerkkien avulla kerrotaan pentatonisten asteikkojen käytöstä improvisoinnissa.  (Vielä vuosien jälkeen oppikirjassa riittää meikäläiselle tekemistä!)  Pitkän opetusuransa aikana hän on tiivistänyt intervalleihin perustuvan teoriansa vain kolmen intervallin käyttöön.  Näiden avulla voidaan irrottautua sointuvaihdosten kahleista, mutta samalla on kuitenkin mahdollista säilyttää yhteys improvisoinnin pohjana olevaan melodiaan. Down Beatin haastattelussa Bergonzi kertoo intervallimenetelmänsä etuna olevan juuri sen, että improvisoija pystyy muodostamaan melodisia kulkuja, jotka eivät ole riippuvaisia alkuperäisen sävellyksen sointurakenteesta.

Saman problematiikan parissa on askarrellut myös Berkleessä opettava ja jo kuusivuotiaana tenoristiksi ryhtynyt George Garzone.  Hän on tullut tunnetuksi soittamalla Joe Lovanon Grammy-palkitussa Nonetissa.  Garzone puhuu kromaattisten kolmisointujen menetelmästä (Chromatic Triadic Approach), jossa improvisointi perustuu useiden eri intervalliasteikkojen käytön sijasta pelkästään kromaattisesti vaihteleviin kolmisointuihin erilaisine käännöksineen.   Oli mielenkiintoista kuulla Bergonzin toteuttavan omia oppejaan, mutta Garzonella täydennettynä musiikkiin olisi tullut uusi ulottuvuus. Vaikka molempien esittämät teoriat saattavat kuulostaa yksinkertaisilta, käytännön toteutus vaatii pitkällisen harjoittelun ja lahjakkuuttakin tarvitaan.  Opettajat itse osaavatkin soveltaa teoriaa käytäntöön paremmin kuin moni muu. Toivottavasti tunnettujen saksofoninsoiton pedagogien samanaikaiseen kuunteluun tarjoutuu mahdollisuus tulevaisuudessa.