Anna Inginmaa

21. Kerava Jazz käynnistyi spirituelliin ja sielukkaaseen tyyliin Keravan kirkossa torstaina. Janne Maarala Gospel Trio esitti monipuolisen läpileikkauksen hengellisestä musiikista. Trion muodostivat Janne Maarala itse (piano), Manuel Dunkel (tenori- ja sopraanosaksofoni) sekä Anna Inginmaa (laulu).

Gospelmusiikin ja negrospirituaalien ohella Maarala on rakentanut repertoaarinsa laajasti, yleishengellisistä ja melko pitkälle kirkollisista musiikkilähtökohdista. Siihen lukeutuvat niin perinteiset suomalaisvirret kuin klassiset, pienimuotoiset teoksetkin. Näin muodostuu monivivahteinen konserttiohjelmisto, joka sopii kirkkosaleihin ja intiimeihin konsertteihin nostattamaan hengellistä ilmapiiriä. Tunnelma on myös varsin hauras, olematta suoranaisesti eteerinen - setin sopivuutta ison festivaalin päälavalle on vaikea kuvitella.

Negrospirituaalit olivat USA:n mustan väestön rukouslauluja1800-luvulla. Nykyään käsitettä pidetään tosin "negro"-alkuliitteensä takia "poliittisesti epäkorrektina". "Sopivina" pidettäviä ilmaisuvaihtoehtoja ovat esimerkiksi afroamerikkalaiset spirituaalit, black gospel tai musta gospel. Ehkä juuri tätä black gospelia setistä jäi kaipaamaankin.

Avausnumerona oli Newtonin Amazing Grace, lisäksi kuultiin Williamin All God's Children ja hymni Swing Low, Sweet Chariot, jonka choctaw-intiaani Wallis Willis sävelsi 1860-luvulla. Kelpo tulkintoja kaikki, mutta siinäpä se autenttinen gospel-osuus likipitäen olikin. Sovituksellisesti kirkkomusiikkia oli pyritty lähentämään afroamerikkalaisen tradition kanssa.

On tietenkin hyvä, että virsiä sovitetaan uudestaan - nytkin suuri osa kuulluista lauluista kulkee duurissa, joten "luteriaaniselta itseruoskinnalta" vältyttiin melodian ja tekstin osalta. Ilkka Kuusiston hento ja viehättävä Kosketa minua Henki on vielä kirjoitettu ¾ -tahtilajiin, ja bändi jäsentelikin sitä jouhean jazzvalssin suuntaan.

Jotenkin "the nitty-gritty of Gospel", eli "homman sydän" (sisältäen myös käytännölliset detaljit, kuten poljennon, takapotkujen käyttö, tonaliteetit ja sävyvaihtelut) vain jää saavuttamatta tai jää etäiseksi. Oikeampaa olisi otsikoida setti ja bändi hengelliseksi, koska alkuperäistä gospelia setissä on vain murto-osa.

Anna Inginmaa ja Janne Maarala

Loistelias Anna!

Illan ehdoton tähti oli vokalisti Anna Inginmaa. Hän oli minulle uusi tuttavuus, mutta teki heti vaikutuksen kauniilla lauluäänellään ja luontevalla, konstailemattomalla esiintymisellään. Soi kunniaksi luojan sisälsi myös vaativia a cappella-osuuksia.

Alkutahdit, Amazing Grace, meni vielä lämmittelyn piikkiin hieman katkonaisesti, ja pidin äänellistä epävarmuutta jännitysoireena. Sitä se osin varmaan olikin, mutta konsertin loppuosassa kuullussa Schubertin Ave Maria-tulkinnassa oli jälleen aistittavissa samaa. Pieni haparoivuus matalissa äänissä ei estänyt Schubertin kohoamista koskettavaksi tulkinnaksi.

Esitys kuitenkin pani miettimään, että Anna laulaa varmaotteisesti sopraanossa, mutta matalat alttoäänet ovat sangen epävarmoja. Jälkimmäisessä laulussa saattoi erottaa, miten solistin äänihuulet "vuotavat" - ääni "kähisee" -, mikä saattaa sopia jazzin jopa tehokeinona, mutta ei enää hartaassa kirkkolaulussa. Anna välitti People get ready-laulun optimistisen perussanoman kauniisti:

People get ready, there's a train a comin' .
You don't need no baggage, you just get on board .
All you need is faith to hear the diesels hummin',
Don't need no ticket, you just thank the Lord.

Englanniksi laulettu Albinonin Adagio oli jo kerrassaan huikea. Anna intoutui myös jammailemaan äänellään ja otti pieniä tanssiaskeliakin gospel-numeroilla - tätä lisää! Hän oli itse säveltänyt lapsuutensa kesämaisemien muistoksi koskettavan balladin Taivaan painama puu.

Ei ammuta pianistia

"Kun mittaa uskon lujuutta rahalla, kolikot yleensä riittävät" (Markku Viitasalo).

Maarala on konseptoinut hengellisen ohjelmiston varsin efektiivisesti. Konsertin nimi muodostaa kuitenkin aina kuuntelijalupauksen ja odotetusta ydinasiasta, gospelista, poikettiin nyt "hengellistä joka makuun"-koostumukseen. Eräs kirkkomusiikkilinjan opiskelija totesi kerran, että on raskasta käydä kanttorikoulua, jos on kadottanut uskonsa. Ei ole minun asiani arvioida kenenkään uskonnollisuutta, mutta Maaralan tuotoksessa kieltämättä hieman häiritsee tietty sekulaarinen ulkokohtaisuus.

Se iloinen riehakkuus, jota mustien kirkonmenoihin sisältyy - juuri black gospelin ansiosta - Maaralan soitosta suurelta osin puuttuu. Tilalle tulee kovin paljon muuta, Schubertia, Albinonia ja suomalaisia virsiä, joissa on erkaannuttu kauas black gospel-hengestä, tai ainakin kirjaimesta.

Maarala pyörittää siviilissä monipuolista musiikkibisnestä, viihdemusiikkia, bilebändiä yms. toimintaa - ehkä tämä yritteliäisyys on omiaan tekemään hänestä hieman epäuskottavan uskonnollisen musiikin viitekehyksessä. Hänen kunniakseen on silti sanottava, että virsivalinnat kohdistuivat ylistyslauluihin ja kiitosvirsiin, mikä on tietyllä tavalla yhdistävä lenkki gospelinkin suuntaan, ainakin symbolisesti. Kärsimysvirret olisivat olleet tässä konseptissa kestämättömiä.

Curtis Mayfield kirjoitti uskonnollisen People get ready -laulun ensisijaisesti The Impressions -yhtyettään varten. Varsinaisesti teksti ei noudata perinteistä kysymys/vastaus-rakennetta, mutta laulu pitäisi esittää äänissä, jolloin soolovaihteluin saadaan vuoropuhelun fiilistä aikaan (kuten rockin puolella biisin versioi mainiosti Vanilla Fudge). Laulun tempo on myös rauhallinen, lähes hidas (mm. Jeff Beck-versio).

Trion tuotos taas oli oudon levoton, lähes hermostunut, erityisesti pianon pingottuneen klangin takia. Yksinlauluesityksiä voisi aina myös värittää transponoimalla loppuosaa puoli sävelaskelta ylöspäin, laulaja voi vetää kertosäkeen toiston terssissä jne.

Pianistina Maaralaa on vielä mielenkiintoisessa kehitysvaiheessa - tosin instrumenttikin oli nyt pystypiano, jossa erityisesti diskanttiäänet soivat lähes moitittavan epäpuhtaasti. Soitannollisesti heikkous ehkä on siinä, että Maarala yrittää hieman liikaa. Pianoa ei tarvitse soittaa "koko klaviatuuria hyödyntäen". Gospelin pohjan luovien bassoäänien, eli pianon vasemman käden soiton kanssa hänellä on vielä tekemistä.

Keskinkertaiset pianistit usein haluavat kuulostaa itseään enemmältä paahtamalla "jokamiehen Keith Jarrettina pedaali pohjassa" tai käyttäen kohtuuttomasti harmonioita (kuten oktaavisoittoa). Tämä häivyttää laulujen nyansseja ja kuulovaikutelma helposti puuroutuu melodiseksi massaksi, jota esiintymisareenan avara kaikuvuus vain voimistaa.

Maaralan soiton parusta osuutta - laulavaa sointia ja sävykästä pianismia - saattoi aistia setin eurooppalaisissa numeroissa. Soolonumero ja myös oma sävellys, Psalmi, soi kauniisti ja inspiroituneesti.

Soiton ajatuskatkoja tai töksähdyksiä ei nyt tarvitse luetella, sillä niitä sattuu kaikille, mutta tämän kuuntelun perusteella Maarala olisi vahvimmillaan melodisen musiikin tulkkina. Hurmahenkiseen afropianismiin - jossa gospel-pianisti on jo aivan "lentoon lähdössä" - on vielä aika pitkä matka.

Hyvää yritystä siis on, ja vaikka kaikki nyt ei mennytkään aivan kuuntelijalupauksen mukaisesti, ei silti ammuta pianistia. Pianisti on viestintuoja, ja hyvä sanomahan tässäkin on taustalla. Spiikkaukset Maarala oli valmistellut huolellisesti pudotellen laulujen taustatietoja tottuneesti kuin Raimo Lintuniemi konsanaan.

Manuel Dunkel

Ohjelmalehtisen ilmeisesti nettisivulta periytynyt kuva ilmitoi vielä Joonatan Rautiota saksofonistina, mutta Manuel Dunkel oli nyt puhaltaja soittaen solistiset osuudet hänelle tunnusomaiseen tyyliin, täsmällisesti, varmaotteisesti ja melodisesti.

Dunkel soitti puhtaasti täyteläisellä tenorisoundillaan ja herkkien kirkkolaulujen sopraanosaksofoni suorastaan hiveli korvia. Hänellä oli hienoisia vaikeuksia pysyä fokuksessa ja kontaktissa laulusolistin kanssa. Matalalla äänenvolyymilla soitettaessa hän ilmeisesti ei uskaltautunut soittamaan fillejä täysin vapautuneesti, jottei saksofoni peittäisi laulua.

Laulu/saksofoni-duetto Sibeliuksen Soi kunniaksi Luojan oli uutena sovituksena yksi illan high lighteja. Kekseliäs duurin ja mollin variointi toi lauluun myös aivan uuden kontekstin ja tekstin ja musisoinnin yhteys huipentui hienosti.

Kirkko soikoon

Kirkkokonsertti jazzfestivaaleilla on johtoajatuksena hyvä. Keravan kirkossa on varsin hyvä akustiikka ja kaikuvuus pysyy kohtuuden rajoissa. Kirkon alttaritaulun peltiseinä on tosin taideteoksena kummallinen, ja konserttiesiintyjien taustaksi se sopii huonosti. Bändillä pitäisikin kirkkosaleja ja kunnantaloja varten olla aina mukana pakka mustaa antiikkisametti, jolla verhota huono tausta.

Encorena kuultu Egil Hovlandin haikea Herra, me kiitämme nimeäsi (virsi 135) päätti voitokkaan illan tunnelmaisesti. Ehkä tähänkin olisi autenttinen black gospel istunut paremmin, mutta kirkollisestihan ainakin mentiin maaliin:

Henkensä hän heikoille suo
ja keskellemme lämpöä luo.
Taivas jo on luonamme näin.
Herraa me tahdomme kiittää.
Herralle riemulla
laulamme kiitosta.
Herra, me kiitämme nimeäsi.

21. Kerava Jazz 2011, avajaiskonsertti, Keravan kirkko torstaina 9.6.

Janne Maarala Gospel Trio: Janne (piano), Anna Inginmaa (laulu), Manuel Dunkel (tenori- ja sopraanosaksofoni)

Kirkkokonsertin ohjelma:
Amazing Grace
Virsi 125
All God's Children
Virse 462
Swing Low, Sweet Chariot
Psalmi
Taivaan painama puu
People get ready
Virsi 505
Ave Maria
Revelation
Adagio
Virsi 571
Encore: Herra, me kiitämme nimeäsi

Kerava Jazzilla oli tarjolla tänä vuonna tasokasta pohjoismaista pianismia ja taiturimaista saksofonismia ja paljon muuta hyvää. Ohjelmassa ovat mm. Steve Lehman Trio, Dee Alexander Evolution Ensemble ja, Mircea Stan/Pentti Lahti duo.