J.J.Nybergh ja Joni Kaarela sekä Texas blues

Viides Pukkilansaari Blues keräsi lauantaina 2.7.2011 huomattavan joukon bluesin ystäviä Kyrönjoen kuuluisalle tanssilavalle.

Tapahtuman roots-painotteisuus oli nyt korvautunut perusluontoisella bluesilla. Roots puoltaa aina paikkaansa, mutta yksipäiväisen happeningin ehkä onkin hyvä keskittää voimiaan. Roots myös helposti johtaa pois aitoamerikkalaisesta, suoraviivaisesta bluesista ja tilalle tulee usein standardityyppistä, eurooppalaista blues-rockia. Ja siihen genreen taas on sula mahdottomuus enää tuoda mitään uutta ja tuoretta näkemystä.

Seinäjokinen, 10-henkinen Soulful of Blues on ottanut missiokseen soulbluesin elvyttämisen, voisi sanoa "Blues Brothers-tyylisesti", ja tällä saralla se hakee vertaistaan oikeastaan koko maassa. Knock on wood, Hold on, I'm coming ja muut soul-klassikot avautuvat bändin versioina tuoreina ja elinvoimaisina.

Tyttöenergiaa parhaimmillaan: Soulful of Bluesin Noona ja Laura.

Toinen erottava seikka on naisvokalistien nostaminen tärkeään rooliin. Laura Hirvivuori ja Noona Niemelä ottivat velvoittavan roolinsa vakavasti; levollisesti ja ilman suuria eleitä tytöt hurmasivat jäyhäksi mainitun pohjalaisyleisön kovin helpon tuntuisesti.

Varsinkin Tina Turner -bravuuri River Deep, Mountain High (1966) oli Lauran soolona vaativan tason esitys. Solisti laittoi itsensä ehdoitta peliin.  Hieno kokemus oli myös Aretha Franklin-numero Respect, joka Noonan soolona tenhosi kuin "vanhaan, hyvään aikaan".

Naissolistien stemmaosuudet jäivät äänentoiston vaikeuksien vuoksi osittain epämääräisiksi, mutta otteet ovat lupaavia. Naislaulajat olivat 1960- jenkkisoulissa keskeinen nimittäjä solisteina ja taustalaulajina - hienoa, että perinteet elvytettiin.

Puhaltimien osuus tässä genressä on myös keskeinen. Nyt se ehkä jäi hieman eriytymättömäksi, koska Pukkilansaaren sali on matala tanssihalli ja miksaaminen vaikeaa. Monitoroinnin vaikeuksien vuoksi isolla bändillä oli ilmeisesti myös vaikeuksia kuulla toisiaan.

Puhaltajat kuitenkin osaavat selvästi asiansa, joten soolo-osuuksia kuullaan heiltäkin jatkossa lisää. Kitaristi Jare Rengon vetäessä useimmat soolot kaivattu irtiotto kitarabändeihin jäi vielä hieman vaillinaiseksi, niin kekseliäitä kuin soolot olivatkin.

Soulful of Bluesin rytmiryhmä takoi aivan "silkkaa kiviaitaa"; basisti Veli Ilkka, rumpali Juhani Kaukosalo ja kitaristi Heikkilä tekivät laadukasta komppia, joka kävisi malliksi muillekin.

Bändi on myös erittäin tasokas bluesyhtye, mitä todistivat uudet sovitukset bluesin peruskirjastosta: How blue can you get, Thrill is gone ja muut klassikot. Yhtyeen perustaja Juhani Kaukosalo osoittautui lavalla myös väkeväksi bluestulkiksi laulajana.

Hannu Antilan vääntöä: Bluesroad ja elämän tuska.

Pukkilansaaren houseband Bluesroad on soittanut yhdessä jo lähes kymmenen vuotta, mutta bändi on uusiutunut kokoonpanoltaan ja selkiyttänyt musiikillista linjaansa tuntuvasti. Yhtye soittaa nyt selkeästi modernimmalla soundilla kuin ennen.

Aiempi tavaramerkki, 12-tahtinen molliblues, on saanut rinnalleen uutta musiikkia ja tämä on rikastuttanut bändin repertoaaria ja musiikillista profiilia. Omat numerot - 2nd Man Boogie, Empson Boogie ja Honey Boogie nostavat yhtyettä ehkä enemmän Canned Heatin traditioon, ja sillehän on aina tilaus olemassa.

Bändin nykyinen keyboard-mies Hannu Antila kunnostautui laulajana uskottavasti. Saksofonisti Martti Jalava oli keksinyt kytkeä saksofonin mikrofoniin kaikulaitteen ja tuli näin luoneeksi soundin, joka kävi kerta kaikkiaan luihin ja ytimiin.

Colosseumin Dick Heckstall-Smith oli aikoinaan Jalavalle tärkeä inspiroija, jolta on peräisin tapa soittaa kahta saksofonia simultaanisesti. Harva kuitenkaan tunkee suuhunsa alttoa ja tenoria (yleensä on tyytyminen sopraanoon), mutta Pohjanmaallahan epätavallinen on normaalia.

Tamperelainen J.J.Nybergh oli myös ilahduttava vieras. J.J. itse on slidekitaran mestari ja yhdessä toisen kitaristin, Joni Kaarelan, kanssa soitetut kitaradialogit olivat tuhtia tavaraa.

Ryhmän tavaramerkki, rytmiblues, toimi hienosti, mutta meininki tulistui vielä entisestään kitaristi Sameli Rajalan puututtua peliin. Texas bluesin sanansaattaja muistutti enemmän Z.Z.Top-figuuria kuin mitään muuta, ja meno oli sen mukaista. Hurjaa, mies!

Nuotitkin menivät koko lailla kohdalleen ja into säilyi - jopa siinä määrin, että päätösnumeron staccato-sahaus "jäi päälle", ja tuntui jo siltä, että vain sähkökatkos saa kitarasolistin virkoamaan normaalielämän pariin. Huippukokemus joka tapauksessa!

Tomi Leino oli odotettu vieras Pukkilansaaressa.

Pukkilansaaren pääesiintyjä oli Tomi Leino, joka esiintyi vaasalaisvetoisien Blues Bandin voimin. Helsinkiläinen Leino on itseoppinut muusikko, arvossa pidetty bluesin tuntija; harpisti, kitaristi ja laulaja, jonka taitoja ovat kehuneet lukuisat jenkkivieraatkin mustan musiikin huipulta.

Yksi heistä oli Zakiya Hooker, legendaarisen John Leen tytär, jonka vaikuttavasta Suomen keikasta raportoimme viime vuoden syyskuussa. Tai: "It's been an absolute thrill to play with them", sanoo Steve Guyger, viitaten Leinon Blues Bandiin.

Kitaristina Leino on erityisesti city-bluesin huikea osaaja, mutta hän hallitsee monta muutakin tyylilajia. Hän veti nytkin mallikkaasti suoraviivaista bluesia hyödyntäen kitaran kuulakkaita perussoundeja.

Oikeastaan - jos tarkkoja ollaan - Leinon edustama suuntaus vaatisi kontrabasson; siksi lähellä ollaan rockabillyn keveyttä ja rullaavaa drivea. Jazzbassoskaalat toisivat lisäväriä perusäänipohjaiseen taustoitukseen. Jaska Prepula kuitenkin pudotteli tottuneesti bassokitaralla ja soitti oikealla soundilla.

Tosikkomaisuus tai vakavuus on trion musisoinnista kaukana. Musisointi ja ilonpito nivoutuvat nätisti yhteen, mutta tämä ei tarkoita elämöintiä.

Svengin luomisesta merkittävä ansio kuuluu vaasalaisrumpali Mikko Peltolalle. Hän ymmärtää Leinon tavoitteet ja myötäilee niitä taitavasti. Peltola löi nytkin virvelillä kulkevaa laukkaa ja oivallista, stomp-henkistä komppia.

Vokalistina Leino ei yllä samaan kuin kitaristina, joten hänen kannattaisi harkita vokalistin käyttöä. Triokokoonpanojen olisi myös hyvä olla kriittisiä biisien pituuksien suhteen.

Paljon puhuttu "seitsemän minuutin rajan" ylittyessä kovin usein yleisön mielenkiinto kokee jonkinasteisen taantuman. Pitkäksi venähtävät jammailut tahtovat väkisinkin toistaa itseään, kun solistisia tehtäviä ei voi juurikaan ositella.

Ne sopivat erottamattomana osana pikkutunneille ("wee wee hours") venyviin jameihin, mutta konserttitilanteissa suuri osa yleisöstä kokee ne hieman pitkästyttävinä. Näin siitäkin huolimatta, että Leinon triolla taitoa olisi vaikka muille jakaa ja kokeneen bändin oma motivaatio kesti herpaantumattomana loppuun asti.

Mutta hieno elämys Pukkilansaari oli jälleen - bluesia tunteen kera, "blues with a feeling", kuten Tomi Leinon posteri sen tyhjentävästi sanoo.

Pukkilansaari Blues lauantaina 2.7. Isossakyrössä. Esiintyjinä: Soulful of Blues, Tomi Leino Blues Band, Bluesroad, J.J.Nybergh & Milkcow Bluesband feat. Sameli Rajala