Helsingin Juhlaviikot on aivan festivaalin aluksi ylöspannut Brecht-Weill´in Kolmen Pennin Oopperan, eli Mahogannyn kaupungin nousun ja tuhon. Esiintyjäkaarti on parasta mahdollista A-ryhmää ja toteutustapa loistava. Valitettavasti esityksiä on vain kolme, itse olin seuraamassa kenraaliharjoitusta torstaina.

 

Solistit, kuoro, orkesteri, tekniikka ja sarjakuvapiirtäjä, kaikkaan yhteensä 50-60 henkilöä, on kallis produktio. Toivottavasti kaikki kolme iltaa ovat loppuunmyytyjä.

Kenraali oli jo niin hieno, että kuulin erään vanhemman polven näyttelijän sanovan esityksen jälkeen ohjaajalle "suomalaista teatterihistoriaa.

Esitystä oli harjoiteltu kolme viikkoa, josta viimeisen viikon olivat treeneihin käyttäneet Avantin ja UMO:n muusikoista koottu orkesteri. Kapellimestarina toimi Dmitri Slobodeniouk. Weill on kirjoittanut soittajille paljon soitettavaa. Toisaalta, kun myös laulajat vetävät tyylin mukaisesti täysillä, ei kaikkia soitinnuksen hienouksia erottanut. Tällainen big bandin ja sinfoniaorkesterin yhdistelmä antaa mahdollisuuden sointien värikkääseen irrotteluun. Perussoittimien lisäksi vielä banjo antoi autenttista 30-luvun savikiekkorahinaa paikoittain saksalaistyyliseen marssijazziin. Brecht ja Weill halusivat aikanaan kyseenalaista perinteellisen oopperan muodon ja hyvin he siinä onnistuivat, sillä teosta esitetään edelleen ympäri maailmaa muiden klassikoiden rinnalla.

"Tärkeintä tietenkin on ruoka, sitten seuraa naiminen ja sen jälkeen nyrkkeily".

Näillä teeseillä on rakennettu kultakaivoksia Klondykessä ja Lapissa, siirtotyömaita Kostamuksessa ja Tallinnassa, ydinvoimaloita Loviisassa ja Olkiluodossa. Kun miehet joutuvat elantonsa hankkiakseen pois kotiseuduiltaan, perässä seuraavat kapakat ja bordellit. Esittelytekstissä kysytään: "Millaista on elää maailmassa, jossa kaikella on hintansa mutta asioiden arvoa ei tiedä kukaan"?

Huippuorkesterin lisäksi solistit ja kuoro olivat TOP. Solisteina lauloivat Beckbig: Reetta Ristimäki, Moses: Juha Kotilainen, Fatty: Pekka Kuivalainen, Jenny: Helena Juntunen, Jim: Peter Nordman, Jack/Tobby: Petri Pöyhönen, Bill: Jukka Romu ja Joe: Marko Puro. Tämänkertainen tulkinta oli viety fyysisesti todella rankalle tasolle. Ilmeisesti ohjaaja Lauri Maijala oli ohjeistanut esiintyjät sanomalla "paitasi hiessä sinun pitää liksasi tienaaman". Eturivin paikalta näki todella hyvin, että täysillä vedettiin.

Naispääosan Helena Juntunen erityisesti laittoi itsensä likoon. Jenny ei todellakaan ole mikään hienohelman rooli. Kun laulutekniikka on hallussa voi tuottaa valtavan kirjon erilaisia ääniä, kauniita ja "rumia". Hän on näyttelijänä ja eläytyjänä ammattilainen, lisäksi improvisointikykyinen. Sen sain kokea hänen istahtaessaan hetkeksi polvelleni, kysyen "käytkö usein täällä"?

Turun Sanomien Aija Haapalainen on kirjoittanut Helena Juntusen esityksestä jossain yhteydessä: "Liimauduin täysin kiinni Juntusen esitykseen, ja taisinpa hengittää samanlaisia fraasejakin. Hän todella sai musiikkiin eloa tavalla, joka tempaisi kuulijan otteeseensa. Hän teki teksteistä aitoa elämää ja syvää tunnetta." Taidatko sen paremmin sanoa? En taida.

Lavastus oli brechtiläiseen tyyliin muutama penkki ja lankku ja valkokangas. Valkokankaalle heijastettiin jonkin tyyppisellä yliolan heittimellä livepiirustusta. Sarjakuvataiteilija Ville Ranta piirsi esityksen edetessä maisemaa jos

jonkinlaista. Ei vain maisemaa, vaan ihmishahmoja, tekstejä siis visualisoiden tarinaa hetkessä mukana olevalla omalla tyylillään. Loistokeksintö.

Ohjaaja Maijalalla oli esityksessä kertojan rooli. Hän kertoi, että hänellä on takanaan sen verran vähän pianotunteja, ettei varmaankaan mahtuisi Avantiin tai UMO:on. Rohkeasti hän oli saanut ison koneiston sykkimään. Tällaisissä huippuesityksissä, jossa syntyy tunne, että jokaisen solistin ja kuorolaisen jokaisella eleellä ja liikkeellä on merkitys, ihmettelee onko niiden kaikkien takana ohjaajan näkemys. Jos on, niin uskomaton duuni.

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti