Liisa Peltonen säteilee tenhovoimaa Hämeenlinnan kaupunginteatterin Luoteisväylässä

Hämeenlinnan kaupunginteatterin syksyn uutuusnäytelmä, Veera Tyhtilän Luoteisväylä, on vahvaa ja katsojan ottavaa musiikkidraamaa. Teoksen ohjaaja on Hannu Matti Tyhtilä ja sen musiikista vastaavat pianisti Kalle Penttilä ja kitaristi Antti Paranko, joka on myös säveltänyt näytelmän musiikin.

Jazz- ja rockjazz-piireissä nimeä luonut Paranko on monipuolinen muusikko ja säveltäjä. Luoteisväylässä hän astuu säveltäjänä rohkeasti ulos teatterin perinteisestä, laulelmapohjaisesta sävelvalikoimasta. Jazzvivahteiden lisäksi musiikista löytyy mm. Leonard Cohen-, Carole King- ja Jacques Brel-vaikutteita - kaikki hyvin persoonallisin maustein.

Jazzilliset elementit ovat keskeisesti esillä musisoinnissa. Paranko soitti muutamaan otteeseen kaunista Joe Pass-tyylistä näppäilytekniikkaa, jossa oikean käden peukalo soittaa melodista, yksiäänistä bassokuviota ja muut sormet harmonioita. Kaksikaulainen sähkökitara (6/12-kieliset varret) on suomalaista käsityötä ja soi kuin taivaallinen harppu. Pat Metheny-soundit suorastaan hivelevät korvia.

Konventionaalisesta teatteri-ilmaisusta poiketen Paranko ei ole tehnyt näyttämöteokseen duuri/mollipohjaisia lauluja. Hän on säveltänyt ohjaajan vision pohjalta määrättyjä tekstikappaleita lauluiksi tai puheen soivaksi instrumentaalitaustaksi. Jonkin verran käytetään myös efektimaailmaa tehosteena. Soinnutus ja ajoin kimurantit melodiakuljetukset ovat haasteellisia - kaupallista hittitavaraa tästä haasteellisesta arsenaalista tuskin löytyy.

Parangon sävellysmetodi rakentuu samantapaisille käytännöille, joilla ns. hybridisoinnut tehdään. Tällöin soinnulle valitaan basson sävel, jonka pieni tai suuri terssi ei kuulu sointusäveliin. Periaatteessa melkein mikä tahansa sointu käy yläsoinnuksi, kunhan se käy melodiaan. Jos soinnulle valitaan siihen sopimaton (inharmoninen) bassosävel, dissonoiva tunnelma tietenkin vahvistuu. Niinpä perinteinen duurisointuun rakentuva Elenan blues on tässä sävelkimarassa kuin hyppy toiseen maailmaan.

Näytelmän tunnelmat vaihtuvatkin tiuhaan. Ehkä hieman vähempikin olisi riittänyt; yritysmaailman "teletappi-arvokeskusteluista" kimpoaminen Luoteisväylän armottomiin luonnonolosuhteisiin on toisaalta paikoin hieman epäaito. Musiikki toimii silti omaehtoisesti, lähtemättä hetkellisiin, ylidramatisoiviin tunnelmiin mukaan. Paranko on oivaltanut tarinan juonen oivallisesti ja sävelmaisema kantaa kekseliäästi tunnelmasta toiseen sitoen ajoin hieman fragmentaariset osat yhteen.

Omia suosikkejani olivat Luoteisväylä-teema, Minä en tiedä, Yötön yö ja Kun sinä kuolet. Teatteriolosuhteisiin poikkeuksellinen instrumentaatio on minimalistinen, mutta erittäin intensiivinen ja duon yhteissoitto on ajoin kiihkeäkin. Penttilä äityy välillä jopa flyygelin perkussiiviseen soittoon. Jopa niin, että katsojan tarkkaavaisuus tahtoo välillä suuntautua musisointiin ja näyttelijöiden työ uhkaa jäädä toissijaiseksi.

Hyvin toimiva detalji on patarummun sijoittaminen estradille. Kitaristin itsensä lisäksi sitä käyttävät näyttelijät painottaakseen jotakin asiakohtaa repliikeissään tai "laittaakseen asialle pisteen". Hyvin olivat näyttelijät omaksuneet lyömäsoittimen käytön ja lyönnin tempo säilyi soitannollisissakin jaksoissa, joihin sisältyi yhteislaulua.

Lauluvoimaa ja voimapuhetta

Näyttelijät eivät yleensä ole aivan parhaita laulusolisteja tuodessaan metodinäyttelemisen maneereja lauluunkin, mihin ne eivät yleensä sovi. Huutava "KOM-teatterin tyyli" ei sekään ole erityisen imponoivaa, mutta Hämeenlinnan kaupunginteatterin näyttelijät pistävät tästä paremmaksi. Erityisesti Lasse Sandberg laulaa komeasti.

Liisa Peltonen vaativassa Teina-tytön roolissa on musertavan hyvä. Hän myös laulaa hyvin, mistä saatiin todisteita jo 2007 alkaneessa kaupunginteatterin säkenöivässä Leonard Cohen -produktiossa.Tänä iltana kaikki hyvin -musiikkinäytelmä rakentui 26 tunnetun Cohen-hitin varaan, joista katsojan tajunnassa rakentui yhtenäinen kehityskertomus miehen ja hänen naistensa elämästä.

Luoteisväylä fokusoi mm. nuorten pahoinvointiin ja työelämän konflikteihin. Useinhan nuori kokee, ettei aikuinen voi ymmärtää häntä - ja nuori on oikeassa. Sukupolvien välinen kuilu erottaa meidät pysyvästi. Hekään eivät tiedä, miltä meistä tuntuu.

Suvivirren soidessa Teina haaveilee tulevasta, vaikkei todistus suuria lupaile, mutta tosi kirjailijathan eivät ole koulutyyppejä. Teina kirjoittaa köyhille kengät jalkaan, sokeille sielun silmät. Hän on väylä, josta runous tulvii maailmaan. Teinan äidin (Birgitta Putkonen) työpaikka, juppiyritys, on valinnut pelastusrenkaakseen arktisen projektin: miten hyödyntää luonnonvaroja pohjoisen jääalueen sulaessa.

Teinalla ei ole tietoa isästään, äiti on kasvattanut tyttärensä yksin - niin kuin on kasvattanut. Pohjoisella merellä seilaa kapteeni miehistöineen kohti tarunhohtoista Luoteisväylää. Kaikkia yhdistää kysymys miten purjehtia silloin kun tuuli loppuu, väylä umpeutuu, laiva lopulta hajoaa ja railo aukeaa. Siis melko paljon tavaraa yhteen näytelmään.

Luoteisväylä kertoo, mitä kaikkea äärimmäinen tilanne aikaansaa ihmisessä. Mutta miten identifioida kompassinsa, kuulla omaa ääntään ja saada muutkin kuulemaan? Kuka laivamme ruoria oikein kääntää?

Luoteisväylä puhuttelee nykyihmistä. Se elää ja hengittää ennen muuta musiikkinsa myötä ja sen tahdissa. Hieno teatterielämys!

Hämeenlinnan kaupunginteatteri: Luoteisväylä
Keskeisissä rooleissa mm. Lasse Sandberg, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen ja Turkka Mastomäki
Käsikirjoitus Veera Tyhtilä, ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Muusikot: Kalle Penttilä, piano; Antti Paranko, akustinen kitara, 6/12-kielinen sähkökitara, patarummut