Saksofonisti Jukka Perkon kvartetin ja Jyväskylä Sinfonian yhteiskonsertti Bird elää Jyväskylän teatteritalossa oli saanut teemakseen Charlie "Bird" Parkerin tuotantoa laajasti ja muidenkin jazzsäveltäjien teoksia 40- ja 50-lukujen taitteesta.

 

Tuolloin Parker - ilmeisesti hetken mielijohteesta, kuten hän teki kaiken muunkin elämässään - sai päähänsä kokeilla "jazz with strings"-kombinaatiota. Jousisommitelma oli sangen viihteellinen ("Hollywood-henkeen", kuten Perko itse luonnehti), mutta toimiva.

Bird oli tiettävästi inspiroitunut mm. Igor Stravinskin tavasta säveltää, mutta bopparin kynnet eivät ehkä aivan riittäneet niin haasteelliseen musiikkiin. Parker oli loistavalahjainen ja merkittävä muusikko, joskin lyhyeksi jääneen elämänsä aikana hän ei ehtinyt kehittyä säveltäjänä aivan samaan laatuluokkaan kuin soitinsolistina.

Hyvin onnistuneen Jyväskylän illan fokus olikin enemmän Birdin tunnetuiksi tekemillä sävelmillä kuin hänen omilla sävellyksillään. Niinpä kuultiin ikimuistoisia George Gershwinin, Neil Heftin, Cole Albert Porterin ja Dizzy Gillespien sävellyksiä, joita tietenkin aina ilokseen kuuntelee, joskin ne jazzväelle ovat kovin tuttuja. Originaaleja Parker-sovituksia ei tietenkään enää löydy mistään, joten Vellu Halkosalmi oli tehnyt todellisen suurteon poimiessaan kaiken levyiltä.

Halkosalmien työ on kouluesimerkki suurenmoisesta työlleen omistautumisesta. Eniten sytyttivät April in Paris-, Everything happens to me- ja Repetition -sävelmät. Parkerin oman Conirmation -sävellyksen jäätyä ennakkotiedoista poiketen pois, kvartetti esitti soolona Sammy Fainin & Paul Francis Websterin laulun Secret Love. Esiintyjät eivät lavalla muistaneet biisin tekijöitä, vaikka tämän Doris Dayn tunnetuksi tekemän laulun Calamity Jane -filmiin voisi sanoa kuuluvan eräänlaiseen jazzmiehen yleissivistykseen. Esitys joka tapauksessa meni hyvin, mikä tietysti on pääasia.

Perkon nuorekas kvartetti soitti täsmällisesti, energisesti, svengissä pysyen ja häkeltymättä klassisen orkesterin tuomasta painolastista. Jazzyhtyeen soiton on tällaisessa kombinaatiossa oltavakin erittäin kurinalaista, mutta soitti samalla hyvin inspiroituneesti. Ville Herrala kontrabassossa oli illan ainoana basistina ison haasteen edessä, mutta suoriutui siitä reippaasti. Teppo Mäkynen piti hauskan rentoon tyyliinsä drivea yllä tarkasti ja pilke silmäkulmassa.

Illan solistinen vetovastuu oli lähes yksinomaan Perkon harteilla, samoin hän huolehti orkesterinjohdosta. Molemmissa rooleissaan hän onnistui hienosti. Perko on altistina huomionarvoinen Parker-tulkitsija, soitto on puhdasta ja saavuttaa periodihenginkin adekvaatilla tavalla. Alttokuljetus oli nytkin lennokasta ja vaivattoman tuntuista, mutta hieman kuivakkaaseen alttosoundiin löytyi vain hetkittäin sitä sytyttävää lämpöä, mihin hän yltää sopraanolla.

Pianisti Kirmo Lintinen edusti illan improvisaatioissa jazzantia haasteellisimmin. Älykkäästi rakennetut sommitelmat, yllättävät tonaaliset ratkaisut ja "kulmikas" rytminen jännite olivat illan helposti sulavassa repertoaarissa nautinnollista kuultavaa.

Jazzyhtyeen ja orkesterin sointi oli miellyttävä ja melko tasapainoinen, ehkä hieman korostuneen sopusointuinen. Akustiikaltaan teatteri ei ehkä ole aivan paras mahdollinen konserttimiljöö tällaiseen settiin, mutta vaihtoehtoja Jyväskylässä ei oikein ole. Encorena kuultu Salt Peanuts esitettiin bändin soolonumerona.

Pienimuotoisen jazzyhtyeen ja kaupunginorkesterin yhteiskonsertti oli yleisölle hieno kokemus. Innostavaa oli havaita konsertin vetäneen väkeä teatterin täyteen. Toivottavasti tämä rohkaisee muitakin klassisen musiikin orkestereita yhteistyöhön jazzmuusikoiden kanssa.

 

 

Orkesteri soittaa jazzia

Jyväskylä Sinfonia on 38 muusikosta koostuva kaupunginorkesteri. Orkesteri tekee yhteistyötä kansallisesti ja kansainvälisesti tunnettujen vierailevien kapellimestarien, solistien ja säveltäjien kanssa.  Ylikapellimestarina on vuodesta 2003 lähtien toiminut ranskalainen Patrick Gallois, ja orkesteri on hänen johdollaan tehnyt jo ilahduttavia päänavauksia ja yhteistyötä tarjoten yleisölle monipuolista orkesterimusiikkia. Rytmimusiikin alueella yhteistyö mm. Tessa Virran kanssa on tuottanut lupaavia töitä.

Nyt rivivahvuus oli 27 muusikkoa; mm. kontrabasistit ja lyömäsoittajat puuttuivat kokonaan. Asetelma nojasi siis enemmän kamarimusiikin suuntaan. Matalien jousien tarve olisi ollut huomattava mm. möyheän Hollywood-soundin ja vakuuttavan "jazz with strings"-tunnelman luomiseksi. Bassojen pizzicatot olisivat taas aivan välttämättömiä mm. "film noir"-kaltaisen musiikin nopeatempoisiin jaksoihin (kuten What is this thing called love -tyylisten "takaa-ajokohtauksien" pohjaksi, jos asian niin haluaa ilmaista). Nyt Ville Heralan näppäily tahtoi hukkua muun musiikin alle erityisesti tutti-kohdissa.

Amerikkalainen taidemusiikki sinänsä ei ole orkesterille vierasta, jazzille pakolliset kohotahtistartit sujuivat kuin leikiten. Periodisoundin uskottavuus jäi yleistasoltaan tyydyttäväksi, mutta olihan konsertin teemakin orkesterille varsin uutta. Solististen osuuksien jäädessä nyt täysin jazzvieraiden varaan orkesterin täysi potentiaali ei oikein manifestoitunut. Sitä kuitenkin löytyisi, kuten saattoi todeta mm. orkesterin rytmiryhmän ja Kepa Kettusen vimmatussa rumpusoolossa Tessa Virran konsertissa vuosi sitten.

Konsertin tunnelmassa oli charmantti, puhdassydämisestä yrittämisen halusta kertova fiilis. Olihan siinä jokin populaari tai "kansanomainen" puolensakin, jota on jo vaikeampi selittää. Täytyi yrittää tulkita muusikkojen olemuksesta ja ilmeistä, millä motivaatiolla keikkaan oli asennoiduttu. Suurin osa - viuluista varmasti kaikki - olivat "silmä kirkkaana" mukana tässä itselleen hieman oudossa asetelmassa. Mutta jotkut ilmeet ja otteet kertoivat varsin laimeasta kiinnostuksesta, mihin tietysti toivoisi korjausta.

Ja jos nyt sanotaan jotakin ulkomusiikillisesta vaikutelmasta, niin se olisi tietty todentuntuinen ja uskottava tunnelma, jota tässä jäi hieman kaipaamaan. Jazzmuusikot olivat periodihenkeen sointuvasti pukeutuneina pukuihin, solmioon ja valkoiseen paitaan. Orkesterilla oli tässä suhteessa kovin kirjavan tuntuinen käytäntö; lavalla parveili tummia pukuja, hassuja silmälasin pokia, niittiliiviä, violettia sukkahousua jne.

Ei näin. Kukin asia erällään; sinfonikoilta yleisö odottaa juhlavuutta, uskottavuutta ja käytöksessä tiettyä yhdenmukaisuutta. Jazz sinfonisesti esitettynä ei vaadi keinotekoisia viihde-eleitä, rento vaikutelma täytyy syntyä musiikin keinoin.

-Yksi maailma kerrallaan, kuten eräskin biologi sanoi kuolinvuoteellaan, kun häneltä kysyttiin mielipidettä siitä tulevasta maailmasta (Bo Carpelan).

 

Jyväskylän teatteri keskiviikkona 5.10.

Jukka Perko saksofoni, Kirmo Lintinen piano, Ville Herrala basso, Teppo Mäkynen rummut Jyväskylä Sinfonia, johtajana Jukka Perko. Sovitukset: Vellu Halkosalmi

Konsertin ohjelma:

1. osa: April in Paris, Just friends, What is this thing called love, Everything happens to me, Temptation, Rocker

2. osa They can't take that away from me, Repetition, If I should loose you, My secret love, Summertime, Salt Peanuts

Encore: A night in Tunisia

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti