Kulttuuripoliittinen keskustelu velloo pakastuvasta ilmapiiristä johtuen, tai huolimatta. Minkälaista kulttuuria pitäisi tukea valtion tai kuntien varoin, vai pitäisikö ollenkaan. Onko kulttuurintekijöiden tultava toimeen omillaan, pääsylipputuloilla ja yksityisellä rahoituksella. Pitääkö taiteen tekijöiden tuotoksia ymmärtää peruskoulun oppimäärällä vai tehdäänkö ne vain taide-eliitin hymisteltäviksi.

Soppaan on lusikkansa työntäneet niin jytkyn aikaansaaneet, kuin taidekoulutuksen tarjoajat, taiteen tekijät, urheilukulttuuriministeri ja guggenhamilaiset. Laaja kirjo mahdollistaa kuitenkin myös niiden helmien syntymisen, jotka jäävät elämään.

(Tapahtui joskus 50-luvun lopulla keikalla. Yleisö ei oikein lämmennyt jazzbändin esitykselle ja aplodit olivat varsin laimeat. Osa yleisöstä oli jo poistunut puhvetin puolelle. Orkesterin klarinetisti totesi mikrofoniin, "Siat teille tarjoiltiin helmiä, ette vain ymmärtäneet sitä".)

Musiikkitalon sali oli myyty viimeistä paikkaa myöten ja luvassa oli ilmoituksen mukaan yli 250 esiintyjää eli lähes yhtä paljon kuin Pohjoiskorealaisessa jousikvartetissa on muusikoita. Ohjelman mukaan luvassa oli yllätyksiä. Kestoa kertyi kaksi ja puoli tuntia.

Aluksi Kaisaniemen koulun lapsikuoro taapersi Sibeliuksen Aamusumussa. Sävellys syntyi nelisen vuotta ennen 1900-luvun alkua ja sanoissa kansakunta jo hapuili etsien paikkaansa kansakuntien joukossa. Ensimmäisen puoliajan päätti Musiikkitalon kuoron isänmaallinen protestilaulu, jossa "nuorukaiselle kuolla kuuluu". Vielä 60-luvulla Ateenalaisten laulua opeteltiin ulkoa kansakoulujen musiikkitunneilla. Illan juontajan kysymys herätti ajatuksia, "mitäs jos se laulettaisiin arabiaksi"?

Orkesterinumerona juhlittiin vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteita Beethovenin Leonore -alkusoiton merkeissä, jonka jälkeen siirryttiin suomalaisen oopperan maailmaan. Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas herättivät molemmat aikanaan melkoisen haloon kulttuuripiireissä, nythän ne ovat tunnustettua kansallisomaisuutta. Armas Launis sävelsi ensin mainitun vuonna 1913 ja Tauno Pylkkänen jälkimmäisen vuonna 1967. Kumpikaan teos ei jäänyt elämään kanta-esitystensä jälkeen. Ooppera Skaalan solistiset voimat palauttivat teokset hetkeksi eloon. Tuntemattoman ryyppykohtaus kirvoitti HS:n kriitikon Seppo Heikinheimon ensi-illan jälkeen kirjoittamaan. " illan riemastuttavin kohtaus oli Marskin syntymäpäivät, jossa ensi kerran suomalaisen oopperan historiassa päästiin myös kiroilemaan näytöksessä".

Väliajan jälkeen lavalle nousi M.A. Numminen ja esitti 20-luvulla vaikuttaneen kansanrunoilija Viina-Matin Vaalipolkan. Sitten seurasi illan ensimmäinen todellinen yllätys. Mauri Pekkarinen juonsi itse itsensä ja ohjelmistonsa esitellen. "On minua ennenkin pyydetty, mutta viimeinkin on sellainen sali, että minunkin on esiteltävä laulunlahjojani". Simo Salmisen ja Spede Pasasen Rotestilaulu meni esikuvaansa kunnioittaen ja lopuksi päätyen finaalissa "hoi laari, laari laa, kaikuu mun suloinen Suomeni maa", tuoden mieleen pelottavan ajatuksen onko Keskusta Suomen ainoa kulttuuripuolue.

Jaakko ja Pekka Kuusiston sing back -esityksenä kuultiin Matti ja Teppo Ruohosen Pohjan poika ei pelkää.

Käsiohjelmasta suora lainaus; "monet taidekulttuurin ilmaisumuodot ja tyylikeinot periytyvät myöhemmin populaarikulttuuriin ja näin on käynyt ainakin romanttiselle runoudelle ja isänmaalliselle laululle. Pohjan poika kutsuu pelotta yhteiseen työhön populaarissa hengessä, mutta Sibeliuksen ja J.H. Erkon viitoittamalla tiellä".

Aarre Merikanto ja Ernst Pingoud olivat aikanaan aliarvostettuja säveltäjiä, joista huonoina hetkinään ensimmäinen repi omia sävellyksiään ja toinen hyppäsi liikkuvan. veturin alle. Orkesteriteokset toivat esille jälleen Avantin ja Jaakko Kuusiston taidot.

Illan herkin esitys oli Pekka Kuusiston sooloesitys. Itse itseään viululla ukulelenomaisesti säestäen hän lauloi perinteellisen pyhäkoululaulun alkuperäisillä sanoilla. " Ei taivahassa kuolon vaaraa, lauloi kerran musta Saara" . "Nyt Jeesuksensa kunniaksi hän soittaa siellä kanneltaan. Karitsan veri valkeaksi  sai mustan Saaran kokonaan". Uudessa käännöksessä sana valkea on muutettu muotoon puhdas. Minkäänlainen rasismi ei ole ollut viatonta enää vuosikymmeniin edes laulun sanoissa vanhoja hyviä aikoja muistellen.

Mauri Antero esitti vielä sävellyksensä Oikeus mielipiteen vapauteen (YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus) ja Luovasta taloudesta (otteita Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuista) ennen komean konsertin finaalia.

Konsertin päätti tiukka jousiorkesterinumero. Yannis Xenakis´in Aroura ei todellakaan päästänyt kuulijoita helpolla.

Konsertti siis ei tarjonnut mitään valmiita ratkaisuja, vaan ajattelemisen aiheita, niin kuin Avantilla on tapana tehdä.  Kun ennen konserttia oli käynyt katsomassa Aki Kaurismäen Le Havren ja ennen nukkumaanmenoa seurasi Jussi-palkinnon jakoa, niin näki kauniita unia.

 

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti