Hatunnosto Lahden kansainväliselle urkuviikolle! Urkuviikon ohjelmaan oli sisällytetty riemukasta rytmimusiikkia; The Beatles Story Bandin konserttisarja Wellbeing Gardenissa.

Urkuviikon yleislinjasta radikaalisti poikkeava musiikki oli sirkeä ja hyväntuulinen takautuma aikaan, jolloin kaikki oli huoletonta ja viatonta ja varsinainen nuorisokulttuuri vasta käynnistyi.

Reino Braggen The Beatles Story on retrospektiivinen ja ilomielinen musikaali 1960-luvulta; neljän liverpoolilaispojan tarina, joka kuljettaa heidät kellaribändistä maailman kuuluisammaksi pop-yhtyeeksi, yhtyeen alkuvuosista viimeiseen konserttiin.

Beatlesin jäsenet hitsautuivat yhteen, mutta menestys, väsymys ja bisnes sai heidät turhautumaan ja lopulta kasvamaan erilleen. Musikaali sai ensi-iltansa Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 4.10.2006.

Keskeisessä roolissa on bändin musiikki, joka täytti livenä Wellbeing Gardenin teltan viime viikolla useana iltana. Rooleihin ei nyt menty dialogisesti, konsertti ilmensi sävelin Beatles-tarinaa yli 30 laulun voimin.

On vaikeaa kuvitella maailmaa ilman Beatlesia - Johnia, Paulia, Georgea ja Ringoa; toivathan he brittipoppiin amerikkalaisen hengen ja esitystavan, joka on yhtä aikaa dynaaminen, rempseä ja raukea.

Beatles tosin oli jonkin aikaa pikkutyttöjen unelmabändi, ja ensimmäiset menestyslaulut edustivat melko tyypillistä, lapsekasta teinipoppia. Tämä fiilis konsertissa tavoitettiin todentuntuisesti.

Ylöspano oli esikuvan näköinen: kitarat Rickenbackeria, Gibsonia, bassoviulua ja vahvistimet tietenkin Voxia. 60-luvun setissä oli puvut ja asianmukaiset valkoiset paidat.

Konserttiversioissakin yhtye tavoitti ajanhengen mukaisen, brittiläisen herrasmiesmäisyyden. Silloin bändeillä ei ollut tanssiaskeleita, saati sitten kahjoa lavaliikuntaa.

Esitettiin laulu ja sitten kumarrettiin. Laulut olivat lyhyehköjä, pitkät egotrippisoolot olivat tuntematon käsite.

Muusikot vieraissa rooleissa

Beatles -musiikkia kuuntelee aina ilokseen. Nykyajan radioasemat eivät sitä kuitenkaan soita, eikä sitä juuri kuule keikoillakaan.

Edustaakseen täysin toista kulttuuria Storyn nuoret miehet selvisivät Beatle -urakastaan yllättävän hyvin.

Vahvimmilla The Beatles Story Band oli beatlemusiikin alkukauden esityksissä. Kolmen vuoden esitysaikana suurimmat yhteentörmäyksen vaarat eivät kuitenkaan ole lahtelaisilta hoituneet pois.

Rytmisesti bändin oli edelleen ilmeisen vaikea luoda sitä rentoa laid back -tunnelmaa, mitä Beatles parhaimmillaan edusti; Ringolle (Iikka Forss) luontainen off beat hämärtyi.

Vanha kuorovitsi, "kovempaa = nopeammin", oli Story Bandille elävää todellisuutta. Erityisen kiusallisesti tämä tuli esiin laulujen b-osissa.

Atte Härkönen (Paul McCartney) tavoitti maagisen "Macca-soundin", joskin tässä olisi voinut tehdä työtä vielä vähän enemmän. Kompurointi Maccan innovatiivisissa modulaatioissa vähensi kuuntelunautintoa.

Jussi Puhakka kitaristi George Harrisonin osassa veti hyvän illan varioiden taitavasti Harrisonin laajaa tyyli- ja soundikirjoa.

Lennonin 70-luvun yhteiskuntakriittinen ja establishmentin vastainen vastakäyttäytymistapa oli kaukana Tero Porvalin vetäessä lauluja samalla lapsekkaalla äänellä kuin laulettiin vielä She loves you, yeah, yeah, yeah ja keikutettiin söpösti hiuspehkoa.

Ohjaajan laiminlyönteihin kuuluu, ettei hän ollut valvonut muusikoiden muuttumista aseman muuttuessa. Ajatuskin Lennonista 1970-luvun vihaisena miehenä tuntui lähinnä pilanteolta konsertin toisessa osassa, jonka oli tarkoitus esiintuoda 1970-luvun kantaaottavaa linjaa.

Ohjaaja olisi myös voinut vaatia laulajilta hieman huolellisemmin äännettyä englantia kuin nyt kuultu, lähinnä Matti Vanhasen rautaista lingvistiikkaa muistuttava "tänkjuu verimats".

Huumori - mikä huumori?

Musiikillista pilailua kapasiteettinsa ylärajoilla puurtavat kaverit eivät kykene harjoittamaan.

Täytyy siis langeta suunpieksännän houkutuksille. Nykyäänhän hauskuutus katsotaan kansallisvelvollisuudeksi - myös sellaisille, joilla ei ole siihen edellytyksiä.

Väkinäinen, alatyylinen suunsoitto kohdistui nyt erityisesti Ringolle joka ilmeisesti tosielämässä oli näistä neljästä hiljaisin ja syrjäänvetäytyvin.

Story Band esitti myös rautaisen jazzin määritelmän: soitetaan tuttu kappale niin, ettei sitä kukaan tunnista, ja päälle taputetaan. Että nyt sitten tiedämme.

Huipentuma jäi saavuttamatta

Konsertin tunnelma laski oleellisesti 1970-luvulle tultaessa, mutta niinhän se kävi alkuperäisellä Beatles-yhtyeelläkin.

Joka tapauksessa arkivetimissä soitto oli maallisemman tuntuista kuin hurmahenkisellä 60-luvulla. Hippiaika oli muutakin kuin All you need is love.

Story Band ei tavoittanut Beatles-musiikin regeneroitumista. McCartneyn kunnianhimoisempaa materiaalia (Sgt Pepper -levyltä tms.) ei kuultu.

Sen sijaan tapahtui epätähdellisiä palautumia bändin 60-luvun musiikkiin. Ehkä se on lavalla palvellut jotakin ohjaajan merkityksellistä visiota - vaikka sitäkin voi epäillä -, mutta konsertissa pointtia oli mahdoton tavoittaa.

Story Bandin stemmalaulu ansaitsee arvosanan tyydyttävä plus; torkahduksia, lipsahduksia ja harmittavia fibauksia oli hieman liikaa.

Joitakin sanoja nielaistiin tykkänään pois ja erityisen vaikeita olivat laulun takapotkujen synkopoidut liikkeellelähdöt.

Ylimääräisenä kuultu sikermä Drive my car, Get back, All you need is love oli oikeastaan askel taaksepäin, myös ja erityisesti laadullisesti. Ei se nyt mikään antikliimaksi ollut, mutta soittajien adrenaliinitaso oli tipahtanut, virheitä alkoi tulla liikaa ja tunnelman ylläpito oli yhä väkinäisempää.

Harmittavia huolimattomuuslipsahduksiakin tapahtui. Esim. Get back rakentuu kahden soinnun kierrolle, mutta ideana on rullaava säestys, jonka täytyy kulkea vakaasti kuin höyryjuna. Nyt junan kulku pätki, rentous oli pois.

Mutta ihmisen korva on ihmeellinen. Lisäämme itse muistojemme kautta kuultuihin esityksiin satseja, joita kuulimme originaalilauluissa - tai ehkä ei kuultu sielläkään, vaan omassa mielikuvituksessamme. Korva tulkitsee kaikessa.

Joka tapauksessa yleisö oli selvästi otettu. On aina iloista nähdä yleisön vapautuvan paineista ja alakulosta uppoutuen hyväntuulisina ja suorastaan säteilevinä muistoihinsa.

YouTubessa on mielenkiintoisia versioista - sekä Beatlesien omia että jälkipolvien toisintoja - lauluista, joiden listaus on tämän jutun alareunassa.

Wikipediassa on alustettu ensyklopedinen Beatles Story, jonka muokkaamiseen lähivuosina kaikki kynnelle kykenevät voivat osallistua. Hyvää tutkimusmatkaa!

Urkuviikon ohjelmaan tämä oli oikein piristävä lisä. Hieman raskassoutuista mainetta - kirkollisesta yhteisöstä kai johtuen - kantava urkumusiikki on itsessään erittäin vitaalista, dynaamista ja alati uudistuvaa.

Urkuviikon edetessä on tilaisuus nauttia vielä jazzistakin. Klikkaa urkuviikon ohjelma tästä: www.lahtiorgan.fi.

Lahti Organ Festival, 4.8.-8.8.2009: The Beatles Story Band, Wellbeing Garden, Lahti.

Osissa: Tero Porali (John Lennon), Atte Härkönen (Paul McCartney), Jussi Puhakka (George Harrison), Iikka Forss (Ringo Starr).

Konsertin laulut esitysjärjestyksessä:

I osa

From me to you, Please, please me, I feel fine, Things we said today, You're gonna lose that girl, I want to hold your hand, She loves you, Hold me tight, Run for your life, Ticket to ride, Roll over Beethoven, Can't buy me love, Eight days a week, A Hard day's night, Help

II osa

Norwegian wood, Come together, Something, Magical Mystery Tour, Back in the U.S.S.R, Money (That's what I want), I wanna be your man, The Night before, The long and winding road, Let it be, Here comes the Sun, Twist and shout, Shout, I saw her standing there, Day tripper, Drive my car, Get back, All you need is love

The Beatles Story Band: Twist and Shout & Can`t Buy Me Love

The Beatles Story Band - Let It Be

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti