Äskettäin YLE:n "Svengaavaa iltapäivää" -ohjelmassa toimittaja kertoi 85 vuotta vanhasta  veteraanimusikanttien kokoontumisperinteestä, "Kaffilajengistä". Se on pääkaupunkiseudulla viikottain  tapaava, enemmän tai vähemmän vaihtuva ryhmä, joka 1999 teki talkoilla, eri kokonpanoilla ja rintamaveteraanien hyväksi edustavan cd:n "Back to Fifties - Kaffilajengin Swingit ja Swengit" (MBA 003).

Britanniassa erilaiset "jazz appreciation societyt" ja levyjen kuunteluklubit ovat suosittuja. Samanlaisia ryhmiä näyttää syntyvän nopeasti myös muualla, kun parikin diggaria tapaa ennen konserttia tai jameja, niiden tauoilla ja tilaisuuksien jälkeen. "Lika barn leka bäst" pitää paikkansa huolimatta mielipiteiden eroavuuksista ja makujen ehdottomuuksista. Arvostuksen ääripäät "aivan paska - kerrassaan upea" vilahtavat kuitenkin usein kommenteissa.

"Musiikki on tunteen asia, ja se puolestaan käynnistää älyllisen toiminnan",  totesi eräs jazzin tutkija. Joku voi kuitenkin jättäytyä jazzinkin seuraamisessa vain tunteen vietäväksi, kuten jo puolisen vuosisataa intensiivistesti jazzin kuuntelua harrastanut kaverini Pena, insinööri. Hän ei itse soita eikä kertomansa mukaan tunne nuotteja tai musiikkitermejä, ei edes jazzin maagisia lukuja 12, 8 ja 32. Hän ei myöskään ole kovin kiinnostunut sen historiasta tai alan kirjallisuudesta.

Pena ei ole mikään harvinaisuus jazzpiireissä, ja samanlaista tunteella suhtautumista tapaa tietysti myös muunkin kulttuurin kuluttajissa.

Kerran Penalla oli mukanaan cd, johon hän oli kerännyt suosikkiäänitteitään ja johon hän ei ollut liittänyt mitään levytietoja. Hän halusi sillä saada toiselta käsityksen ja kartoituksen omista mieltymyksistään. Se oli mielenkiintoinen haaste, myös eräänlainen "blindfold" eli sokkotesti. Pena tuntuu saavan potkua ainakin hyvästä melodiasta, bluesista ja hillitystä (?) melankoliasta. "On tärkeää, että solisti rakentaa loogisen soolon, jossa teknillinen valmius on vain työkalu." Mieluisaa kuunneltavaa hänelle tuntuu olevan solistien toisilleen tarjoamat virikkeet ja haasteet. Pari esimerkkiä: vanha JATP konserttiäänite, jossa pianisti Nat Cole ja kitaristi Les Paul viihdyttävät ideakkaalla kilpasooloilulla sekä pianistien Count  Basien ja Oscar Petersonin jammailu.

 

Oscar Peterson & Count Basie - Slow Blues

 

Suosikkisaksofonisteja hänellä ovat taas baritonisti Gerry Mulligan, altisti Paul Desmond ja tenoristit Coleman Hawkins ja Don Byas. Mutta Charlie Parker ei ole Penan "cup of tea", ei myöskään John Coltrane. Jännittäviä rytmisiä ulottuvuuksia sen sijaan hänelle tarjoaa pianisti Dave Brubeck, ja maailman paras big band on levyllä, jossa soittavat yhdessä Count Basien  ja Duke Ellingtonin orkesterit. Modern Jazz Quartet on hänen pysyvä suosikkinsa.

Voimakkan tunne-elämyksen Penalle ovat antaneet improvisoimattomat Don Byaksen ja Coleman Hawkinsin balladitulkinnat irlantilaisesta kansanlaulusta "Danny boy" ("Londonderry Air"),  ja "uusi rakkaus" on nyt vokalisti Nancy Wilson. Suosikillani Anita O'Dayllä ei hänelle ole mitään annettavaa.

Quincy Jones teki 1957 albumin "This is how I feel about jazz". Siinäpä se - it's a matter of taste - turha makuasioista kiistellä. Mestari oli erityisen viehättynyt Tukhomassa äänitetyn sävellyksensä "Stockholm sweetning" trumpettisooloista (Art Farmer ja Clifford Brown), jotka hän orkestroi uudelleen ja jonka on tulkinnut mm. lauluyhtye Les Double Six of Paris.

 

 

 

 

 

 

 

Les Double Six -Stockholm sweetning'

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti