Hans Westerberg, paperilehtemme pitkäaikainen ja arvostettu avustaja ("It don't mean a thing..."), totesi kerran, että Duke Ellingtonin (1899-1974) orkesterin levy  "Fargo 1940" tulisi sisältyä jokaisen jazzin harrastajan kokoelmaan. Se on yksi jazzin historian tunnetuimmista live-äänityksistä, ja se tehtiin 70 vuotta sitten, marraskuun 7. päivänä 1940.

Se on julkaistu moneen kertaan, mm. kymmenen vuotta sitten ilmestyneenä laadultaan parannetun kahden cd:n ja 36-sivuisen kirjasen juhlapakettina "The Duke At  Fargo - Special 60th Anniversary Edition" (Storyville STCD 8316/17).

"Duke Ellington and His Famous Orchestra" levytti 1940-42 johtajansa ehkä upeimmat teokset.

Sen 15-jäseninen soittajisto, "Blanton-Webster band" tähtisolisteineen ja orkesterin sointipaletin nerokas hyödyntäminen vakiinnuttivat sille pysyvän aseman jazzin historiassa. Mutta se oli myös tanssiorkesteri ja ansaitsi suuren osan tuloistaan väsyttävillä ("gruelling") kiertueilla. Ennen saapumistaan Pohjois-Dakotassa sijaitsevaan Fargoon ja sen huvikeskukseen, Crystal Ballroomiin, se oli edellisenä iltana soittanut Kanadan Winnipegissä. Muusikot olivat Fargoon tullessaan nälkäisiä ja ärtyneitä, eikä Crystal Ballroom esiintymispaikkana ollut kovin mukava. Joku soittajistosta muisteli joutuneensa pitämään alkuillasta päällystakkia ja hansikkaitakin. Nuottitelineistä osa oli hukassa, ja niitä jouduttiin korvamaan soitinkoteloilla.

 

Duke Ellington and his orchestra - It don't mean a thing...

 

Mutta orkesteri näytti osaavuutensa ja iskukykynsä tilaisuuden alusta lähtien. Se soitti tanssimusiikkina äsken tekemiensä studioäänitteiden parhaimmistoa "Cottontailista" (solistina tenoristi Ben Webster) balladiin "Warm valley" (altisti Johnny Hodgesin taidonnäyte) rytmiryhmässä soittavan nuoren kontrabasistin Jimmy Blantonin mainion sykkeen ja soolojen siivittämänä.

Pohjois-Dakotan yliopistossa yhdessä opiskelleet ja Ellingtonin musiikkia ihailevat ystävykset, nyt äänitys- ja radioalalla työskentelevät Jack Towers ja  Richard Burris päättivät hankkia luvat saada tallentaa omaan käyttöönsä Crystal Ballroomin tilaisuuden. Saatuaan juuri ennen musiikin alkua myös maestron suostumuksen,  Towers ja Burris kokosivat kalustonsa. Se oli lakkapäällysteisten alumiinilevyjen "portable" kaiverrin ja kolme mikrofonia. Ellingtonin monivuotinen trumpetisti Cootie Williams oli heidän pettymyksekseen kuitenkin juuri liittynyt Benny Goodmanin orkesteriin,  ja sinä iltana ensimmäistä kertaa hänen tilallaan soitti vielä tuntematon Ray Nance. Ellington pahoittelikin faneilleen, ettei trumpettisektio ollut parhaimmillaan.

Ben Webster - Stardust

 

Illan musiikki tallentui kuudelle lakkalevylle, joiden vaihtojen yhteydessä joistakin kappaleista tosin jäivät alku tai loppu pois. Mutta ensimmäisen kerran voidaan niillä kuulla lähes kokonainen sen ajan Ellingtonille tyypillinen tanssi-ilta. Solistit esittivät myös pidempiä sooloja kuin vastaavilla studioäänitteillä. Todellinen helmi on Websterin "Star Dust"-tulkinta, jota on verrattu jopa tenoristi Coleman Hawkinsin vuoden 1939 "Body and soul"-levyyn.

 

 

 

 

 

 

Coleman Hawkins - Body and soul

 

Kuinka äänitteet ovat nyt kaikkien kuunneltavissa? Jack Towers kertoo tehneensä siitä yhden kopion eräälle hyvälle kaverilleen. Tämä oli puolestaan toimittanut sen salaa eteenpäin, ja 1964 se levisi Italiassa valmistettuna "piraattilevynä" aluksi Euroopan markkinoilla. Myöhemmin 1970-luvulla Towers käytti uusinta tekniikkaa ja teki vanhasta materiaalista kokonaan uuden kantanauhan. Siitä tehty levy julkaistiin 1978 erään yhdysvaltalaisen kirjakerhon kuukausivalintana, ja se sai arvostetun Grammy-palkinnon. Alkuperäisistä Fargo-amatööriäänitteistä on nyt saatavilla entistäkin nautittavampia cd-versioita Ellington-herkuttelijoille..

Duke Ellington & Orchestra, solo by Ben Webster with Frankie Manning and his Lindy Hoppers.

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti