Englantilaisen  Sandy Brown Societyn webjulkaisun "What is new" helmikuun numerossa siteerataan toimittaja Richard Alabonen havaintoja klassisten jazzlevyjen kierrosnopeuksista.

 

Hän väittää City of London Phonograph and Gramophone Society-lehdessä, että 1920-luvun jazzia äänitettiin shellakkalevyille, "savikiekoille" kierrosnopeudella 58, mutta valmistettiin ja julkaistiin 78-kierroksen "näkkileipinä". Syynä hän esittää ajan muotitanssin, charlestonin askeltamisen onnistuneen paremmin nopeutetussa tempossa ja lisänneen näin levyjen myyntiä. Musiikki kun kuului nyt vauhdikkaampana, "jazzikkaampana".

Vanhoissa veivattavissa levysoittimissa, "grammareissa" oli nopeudensäädin, "governor control",  jota hyödynnettiin tilanteen ja tunnelman mukaan. Perinteinen jazzkielen opiskelu oli siihen aikaan kopiointia, jäljittelyä ja improvisoitujen soolojen  tutkimista. Se onnistui parhaiten hidastamalla levyn pyörimistä. Tutkija Alabone on vertaillut kuunnellen, trumpettia soittaen, mittalaittein ja matemaattisin menetelmin 1920-luvulla tehtyjä klassikkolevyjä Original Dixieland Jazzbandista Louis Armstrongin 1928 "West End Bluesiin" ja todennut ne äänitetyiksi noin  58 kierroksen nopeudella. Tätä selittää myös eri sävellajeihin kirjoitetut nuottikuvat, transkriboidut soolot vaikkapa juuri Armtrongin mestarillisesta trumpettiosuudesta "West Endissä".

Muusikoille hitaammat äänitystempot saattoivat olla tervetulleita. Kolmeminuuttiset kappaleet voitiin soittaa nyt  rauhallisemmin ja rennommin sekä keskittyä paremmin lopputulokseen. Tutut ja turvalliset sävellajit antoivat mahdollisuuden improvisoida vapautuneesti. Kertaotoilla säästettiin myös kalliita vahakakkuja, joille musiikki kaivertui ja joita ei voinut korjailla jälkikäteen. Asia tunnettiin kyllä, mutta vannoutuneet diggaridinosaurukset eivät tähän halunnet uskoa.

Toinen tutkija, Norman Field, väittää, että Armstrongin maineikkaat Okeh-merkille tehdyt vuoden 1926 Hot Five-levyt äänitettiin jopa nopeudella 82.17 ja ne pitäisi siis myös sillä kuunnella. Äänilevyjen kierrosluku 78 oli vakiintunut 1900-luvun alussa. Richard Alabone on havainnut myös esimerkiksi King Oliverin vuoden 1923 levyn "Dippermouth blues" (Dippermouth oli Oliverin yhtyeessä silloin soittaneen nuoren Louisin lempinimi) sävellajin olevan C, vaikka säveltäjä on kirjoittanut sen G-duuriin. Sen ajan muusikot soittivat mielellään ns. helpoista sävellajeista. Hän on myös todennut laulajien esittäneen levytyksissä vokaaliosuudet normaalia matalampina.

Kierrosluvuilla kikkailu on myös tätä päivää. Karaokeäänitteissä sitä ainakin käytetään, ja populaarimusiikissa se on havaittu sopivaksi mausteeksi. - Jotkut kuulevat, ja ainakin Messrs Alabone ja Field ovat osanneet myös  kuunnella.

 

 

 

 

 

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti